Kirjallisuus

Kirjat – Sari Peltoniemi (1963–2023)

tonitahtivaeltaja Kirjallisuus , , , ,

Sari Peltoniemi (1963–2023)

Lauantaina saimme lukea lehdistä suru-uutisen, että kirjailija, sanoittaja ja Noitalinna huraa! -yhtyeen laulaja Sari Peltoniemi menehtyi pitkäaikaiseen sairauteen perjantaina 14. heinäkuuta. Vast’ikään 60 vuotta täyttänyt, lukuisia kirjallisuuspalkintoja voittanut Peltoniemi oli Suomikumman merkittävä edelläkävijä, jonka teokset ilahduttivat niin lapsia, nuoria kuin aikuisiakin.

Sari Peltoniemen muistoa kunnioittaen julkaisemme nyt blogissa Anne Leinosen vuonna 2014 kirjoittaman artikkelin, joka käsittelee Peltoniemen kirjallista tuotantoa. Koska teksti on jo lähes 10 vuotta vanha, mukana ei ole kirjailijan tuoreempia teoksia, jotka ovat nekin kaikki tutustumisen arvoisia.

Sari Peltoniemi
Nyrjähtäneen todellisuuden tulkki

Suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa unohdetaan usein, että meillä on lukuisia lahjakkaita lasten- ja nuortenkirjailijoita, jotka tuottavat korkeatasoista spekulatiivista fiktiota. He eivät yleensä paistattele julkisuuden valokeilassa tai tavoita aikuisyleisöä. Siksi jopa Sari Peltoniemen kaltainen monitaituri saattaa olla monelle suomikumman lukijalle tuntematon. Mikäli moinen vahinko on sattunut käymään, kannattaa virhe korjata pikimmiten.

Itse tutustuin Peltoniemen kertojanääneen ensi kertaa Portin sivuilla. Vuosina 1998 ja 1999 ilmestyneet novellit Perunamaa ja Lintu lentää pimeästä ovat vahvoja ja omaäänisiä tarinoita, joista huokuu rakenteen ja tarkan lauseen taju.

Peltoniemen virallinen kustantamoura alkoi Kukka Kaalinen -lastenkirjalla. Vuonna 2000 käynnistynyt sarja käsittää neljä teosta. Niistä viimeisin, Soita minulle, Kukka Kaalinen, voitti Anni Polva -palkinnon vuonna 2009. Kirjasarja kertoo pienen Kukka-tytön merkillisestä elämästä. Kukka osaa puhua esineille, minkä ohessa hänen arkeensa kietoutuvat huijari Filunki ja etsivä Pollari.

Vuonna 2001 ilmestynyt nuortenkirja Hirvi pääsi Finlandia Junior -ehdokkaaksi ja voitti Kuvastaja-palkinnon. Romaani uudistaa perinteisten prinsessasatujen kaavoja raikkaalla tavalla. Kuninkaan tytär Ursula tulee raskaaksi, joutuu jättämään entisen elämänsä ja muuttamaan metsään.

Tarinan kertojana toimii liikuntakyvytön Lepakko, joka saa Ursulan kohtalon kuvauksen myötä itselleen siivet. Romaani tihkuu viitteitä klassisiin satuihin ja niiden lumovoimaan, mutta tulkinta on moderni.

Suomikumman edelläkävijä

Nykyhetkestä tarkasteltuna Sari Peltoniemi on itse asiassa ollut uuskummahko kirjoittaja jo ennen kuin Suomen spefi-piireissä alettiin edes puhua aiheesta. Hän on kirjoittanut susimaisista ihmisistä, penkonut vaihtoehtotodellisuuksia ja kolunnut dystooppisia maisemia. Täsmällinen lauseenkuljetus ja rivien välistä pilkistävä tummahko huumori siivittävät kerrontaa.

Peltoniemen tapaa kuvata toisenlaista arkea voisi luonnehtia almondilaiseksi. Hän lisää todellisuuteen jonkin sinne kuulumattoman elementin ja pyöräyttää tilanteen luontevasti vinksalleen, aivan kuten brittikirjailija David Almond.

Nuortenromaanissa Kummat (2003) päähenkilö Maarit huomaa, että hänelle alkaa kasvaa kummaa karvoitusta raajoihin ja lopulta häntäkin. Uusien ominaisuuksien piilottelusta seuraa ongelmia. Maarit on murrosikään ja aikuistumiseen kytkeytyvän muutoksen kourissa. Päähenkilö ei kuitenkaan jää kokemuksensa kanssa yksin, vaan löytää kuonomaisia hengenheimolaisia.

Kerppu ja tyttö -teoksessa (2007) perinteiset roolit on kiepsautettu päälaelleen. Kerppu on koira, joka haluaa saada itselleen ihmisen äitinsä ja isänsä lempeästä vastustuksesta huolimatta. Helinä-tyttö alkaakin pian viettää aikaa Kerpun kanssa, mutta ihmisestä on yllättävän paljon vaivaa ja vastuuta. Lastenromaanin anarkistisuus ja aikuisenkin kokemusmaailmaan iskevät detaljit ovat hykerryttäviä!

Itselleni tärkein teos Peltoniemen tuotannosta on kertomuskokoelma Ainakin tuhat laivaa (2005). Se on yksi harvoja viime vuosina julkaistuja nuorten novellikokoelmia, jossa on spekulatiivinen pohjavire. Kirjan keskeisiä tarinoita ovat mimosa-tematiikkaa käsittelevä Tyttö, joka ei halunnut tietää sekä niminovelli, joka on koskettavuudessaan pysäyttävä. Tuhannen laivan tarinassa kertoja laskee veteen paperista askarreltuja veneitä kuin kiinalaisessa myytissä – ja tuossa teossa on maagista voimaa.

Teoksessa on myös selkeästi fantastisempia novelleja, ja tekstit onkin jaoteltu osioihin Muualta ja Täältä. Tyyliltään kirja on Asko Martinheimon Isojalkainen poika -kokoelman hengenheimolainen. Se huokuu ihmeen tuntua, taikaa joka kumpuaa arjen sattumuksista ja fantastisen tunkeutumisesta meidän todellisuuteemme. Pienistä asioista kasvaa suurempia totuuksia ja kokonaisia elämänkohtaloita.

Suomu ja Hämärän renki -kirjapari (2007 & 2009) edustaa vaihtoehtoista historiaa. Suomun alussa Oona ui suutuspäissään liian pitkälle järvenselälle ja tuntee erikoisen kosketuksen takapuolessaan. Kun hän palaa rannalle, maailma on vinsahtanut: kenelläkään ei ole enää kännyköitä, ja ihmiset ovat vaatetukseltaan ja puheenparreltaan erilaisia kuin ennen. Ruotsi on yhtäkkiä ollut Suomen kanssa sodassa, ja presidenttinä on Paasikivi.

Kirjakaksikko ujuttaa arkisen kerronnan uumeniin sujuvan vähäeleisesti niin lohikäärmeitä kuin vampyyrejäkin. Myytit ovat kasvaneet todellisuudeksi kuin huomaamatta, ja lukija päätyy kaiken keskelle ilman turhia selityksiä. Teokset huokuvat Suomi-filmien nostalgiaa ja melankolista pohjavirettä, joka vetoaa lukijaan.

Yhtenäisen kokonaisuuden muodostavat myös romaanit Kuulen kutsun metsänpeittoon (2011) ja Haltijan poika (2013). Niissä päähenkilö Jouni huomaa sukujuurtensa kietoutuvan Lappiin ja seutukunnan outoihin voimiin. Jounin äidin kohtalo on mysteeri, jota vähitellen keritään auki.

Teosten kantavana voimana toimii saamelainen perinne. Seitojen ja noituuksien maailma valuu nykyhetkeen ja tavallisen suomalaisen yläkoululaisen elämään.

Moderni satutäti

Satujen maailma kannattelee niin useaa Peltoniemen teosta, ettei ole ihme, että hän on omistautunut myös puhtaille saduille. Gattonautti ja muita arkisatuja (2012) sisältää tarinoita, jotka soveltuvat lapsille luettavaksi.

Uunituore Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille (2014) on puolestaan jo nimensäkin mukaisesti aikuisille suunnattu satukokoelma. Kirjailija on tarttunut suomalaisiin satuihin ja kirjoittanut niistä perinteistä rytmiä ja logiikkaa kunnioittavat modernisoidut versiot.

Kokoelman pienet tarinat ovat mustan huumorin sävyttämiä, suorastaan hykerryttävän anarkistisia. Grimmin satujen tavoin näissä teksteissä ei anneta armoa, joten kertomuksen viimeisinä sanoina saattaa paistatella lause ”Sitten hän lähti kostamaan”.

Romaanituotannon rinnalla Peltoniemi on kirjoittanut lukuisia novelleja. Englanniksikin kääntynyt Kultainen omena (2003) ammentaa aiheensa metsästä ja suomalaisesta kansanperinteestä. Kuun pimeä puoli -ihmissusikokoelmassa (2013) julkaistu Kotiseutuni tarjoilee makoisan kattauksen murretta, lapsinäkökulmaa ja myyttien uudelleenkierrätystä. Verenhimo-antologiaan (2011) valittu Vain mato, matkamies maan taas tuo vampyyrimyytit suomalaisten metsäpirtteihin.

Ylipäänsä Peltoniemen koko tuotantoa leimaa vahva luontosuhde. Metsä on hänen tarinoissaan läsnä, ja luonnonsuojelua sekä elämän kunnioittamista kuvataan luontevasti, ilman saarnaavuutta.

Lyriikkaa ja palkintoja

Peltoniemen tuotannosta on paha puhua mainitsematta hänen laulunsanoituksiaan. Esimerkiksi PMMP:n Pikkuveli-hitin sanat ovat kotoisin Peltoniemen kynästä. Alunperin hän kirjoitti laulun Noitalinna huraa! -yhtyeelle, jonka solistina ja sanoittajana hän toimi 1980-luvulla.

Peltoniemen lyriikoista pääsee nauttimaan edelleen, sillä hän kirjoittaa tekstejä Musta Köksä -kokoonpanolle. Osa sen jäsenistä on entisiä Noitalinna huraa! -yhtyeläisiä. Mustan Köksän tyyliä leimaa naivistisen surrealistinen ote, jossa näennäisen yksinkertaiset mutta tajuntaan porautuvat sanoitukset pääsevät oikeuksiinsa. Yhtyeen musiikkia on hyvällä syyllä luonnehdittu sekä keijukais- että sirkusrockiksi.

Vuonna 2014 Sari Peltoniemi sai Laivakello-palkinnon, joka myönnetään ansioituneelle lasten- ja nuortenkirjailijalle. Palkintoperusteluissa kiitellään Peltoniemen kunnianhimoa, uudistushenkisyyttä ja yllättävyyttä. Erityishuomiota kiinnitettiin kirjailijan tapaan hyödyntää suomalaista kansanperinnettä ja mytologiaa.

Peltoniemen tuotanto sisältää monia teoksia, jotka sopivat myös aikuislukijalle ja vaativaan kirjalliseen makuun. Kauniin kielen vietävänä sisällön elämänviisaus ja syvyys jää takaraivoon kuplimaan.

Anne Leinonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/14.

Kirjat – Jyrki J. J. Kasvi: Posliinikissa ja muita fantastisia tarinoita

tonitahtivaeltaja Kirjallisuus , , , , ,

Jyrki J. J. Kasvi
Posliinikissa ja muita fantastisia tarinoita
Jyrki Kasvin säätiön tukiyhdistys ry.

Kaikki Tähtivaeltajablogin lukijat varmasti tietävätkin pitkään kansanedustajana toimineen Jyrki J. J. Kasvin vakavista terveysongelmista. Aivan kaikki eivät kuitenkaan välttämättä muista, että Kasvi on pitkän linjan scifi- ja sarjakuvaihminen, joka on toiminut aktiivisesti sf-fandomissa jo 1980-luvulta lähtien.

Sen ohessa, että Kasvi on ottanut osaa alan tapahtumiin, hän on kirjoittanut tieteisnovelleja ja lukuisia genreen kytkeytyviä artikkeleita – mm. tietokonepeleistä. Hän oli mukana myös Tähtivaeltajassa 3/87 julkaistussa suuressa science fiction -keskustelussa, jonka muihin osanottajiin lukeutui mm. sittemmin Finlandia-palkinnon voittanut kirjailija Johanna Sinisalo.

Kasvin novelleihin tutustuminen on aiemmin vaatinut useiden vanhojen lehtien läpikäyntiä, mutta nyt tuo ongelma on poissa. Jyrki Kasvin säätiön tukiyhdistys ry. on näet juuri julkaissut Posliinikissa ja muita fantastisia tarinoita -nimisen kokoelman Kasvin kertomuksista.

Teoksen esittelytekstissä mainitaan, että se kokoaa yhteen kirjoittajansa vuosikymmenten kuluessa julkaisemat novellit ja raapaleet.

”Kasvi työstää välillä rajuissakin novelleissaan ajankohtaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä mm. science fictionin avulla. Jotkin tarinoista ovat jo muuttumassa todellisuudeksi. Esimerkiksi murhamysteeri Ihan eri ihminen varoittaa neurotekniikan tietosuojariskeistä. Miten turvaamme minuuden säilymisen maailmassa, jossa teknologia kytkeytyy suoraan meidän psyykeemme?

Perinteisempi scifi-tarina Palava taivas sijoittuu Merkuriukseen, normeista poikkeavien ihmisten viimeiseen turvapaikkaan, joka ei enää olekaan niin turvallinen. Teknotrilleri Kaikki tulevaisuuteni vie lukijan ruotsalaisen pakolaisleirin kautta kybertiedustelun ja salaliittojen maailmaan, jossa mihinkään ei voi luottaa, ei edes omiin muistoihin.

Kaikkiaan kokoelmassa on seitsemän novellia ja 19 raapaletta.”

230-sivuisesta kirjasta on saatavilla kova- ja pehmeäkantinen versio sekä pdf-muotoinen e-kirja.

Kirjan tilaaminen sujuu kätsyimmin Jyrki Kasvin säätiön tukiyhdistys ry:n verkkokaupan kautta:

https://holvi.com/shop/jyrkikasvi/

Mikäli haluaa tutustua tarkemmin Jyrki Kasvin säätiön tukiyhdistyksen toimintaan, kannattaa suunnata tuonne:

Jyrki Kasvin säätiö

Nyt voimme vain elää toivossa, että Kasvin terveydentilaan löytyy uusia toimivia hoitomuotoja.

Elite! Conspiracy 87! Vihersiipi! Aikakone! Kosmoskynä! Judge Dredd! Masamune Shirow!

Siilejäkään koskaan unohtamatta.

Toni ”Tähtivaeltaja” Jerrman

Kirjat – Heikki Kännö

tonitahtivaeltaja Kirjallisuus , , , , , , ,

Nyt kun Heikki Kännön Runoilija-romaani pääsi ansaitusti Finlandia-palkintoehdokkaaksi lienee hyvä hetki heittää Tähtivaeltajablogiin näyte Kaisa Rannan kesäisestä Heikki Kännö -haastatteluartikkelista.

Koko tekstiä tuskin kukaan jaksaisi lukea älykännykän pieneltä ruudulta, mutta tässä kuitenkin tekstin ensimmäinen neljännes. Eiköhän sekin jo ole vakuuttava osoitus Kännön kirjallisesta nerokkuudesta.

Muista myös Tähtivaeltajablogissa julkaistut Kännön romaanien arvostelut:

Heikki Kännö: Mehiläistie (2017)
Heikki Kännö: Sömnö (2018)
Heikki Kännö: Runoilija (2020)

Heikki Kännö
Lupa ajatella, lupa valehdella

On aurinkoinen aamupäivä kesäkuun alussa, kun juna saapuu Turkuun. Suomi on avautumassa kevään koronarajoitusten jälkeen. Päivästä on tulossa jännittävä – ei Turun vaan matkan tarkoituksen vuoksi. Tämä haastatteluretki ei voisi mieluisampi olla.

Huikean mielikuvituksellinen, omaääninen visionääri. Nopeasti kotimaisen kirjallisuuskentän yhdeksi kiinnostavimmista nimistä kohonnut ja vakiintunut tekijä. Hänen genrerajoja rikkovat romaaninsa ovat napanneet jos jonkinlaisia palkintoehdokkuuksia ja saaneet kriitikot puhkeamaan vuolaisiin kehuihin. Ne yhdistävät totta ja kuvitelmaa, hyödyntävät suvereenisti taidehistoriaa, filosofiaa ja esoteriaa. Kaiken huipuksi ne ovat myös juonellisesti koukuttavaa luettavaa.

Sehän tarkoittaa sitä, että nyt kolmannen romaanin ilmestyttyä on ehdottomasti pitkän Tähtivaeltaja-artikkelin paikka. Rakkaat lukijat, olkaa hyvä: Heikki Kännö.

Runoilija poikkeustilassa

Sillä välin kun päätetyöläiset ja kirjailijat ovat nököttäneet kammioissaan koronaetäilyn tai vain normaaliarkensa nimissä, maailma on jatkanut kulkuaan. Tapaamispaikaksi sovitut pääkirjaston uuden puolen portaat ovatkin remontissa. Kännön punapartainen hahmo on onneksi helppo tunnistaa.

Tallustelemme rauhassa lounaalle. Ravintolassa poikkeusajan huomaa: normaalisti Blanko olisi täynnä lounastajia, mutta nyt tilaa on vallan mainiosti. ”Virkistävää syödä pitkästä aikaa jonkun toisen laittamaa ruokaa”, Kännö mainitsee. Hän tapaa päivän kirjoitustyön jälkeen rentoutua kokkaamalla, ja tänä keväänä on tullut perehdyttyä tarkemmin muun muassa japanilaisen keittiön saloihin. Satunnaisten lounastapaamisten puutetta lukuun ottamatta Kännön arki on sujunut pääasiassa totutusti, kirjoittamisen parissa. Mutta entäpä juhlahetket – kolmas romaani Runoilija ilmestyi maaliskuun loppupuolella. Miten poikkeustila vaikutti siihen?

”Kirjajulkkareita oli ehditty suunnitella puoli vuotta, mutta kun kokoontumisrajoitukset alkoivat, ne jouduttiin siirtämään Instagramiin”, Kännö muistelee. Oli etäjulkkareissa puolensakin: väkeä oli enemmän kuin fyysiseen tilaisuuteen olisi luultavasti ilmaantunut, ja moni uskalsi kommentoida ja kysellä tavallista rohkeammin. Sekä lähetellä kuvia siitä, kuinka istuvat kylpyammeessa seuraamassa lähetystä.

Kännö ei erityisemmin kaipaa parrasvaloihin, joten aluksi tilaisuuksien peruuntuminen tuntui lähes helpottavalta. Pian tilanne alkoi kuitenkin harmittaa erityisesti kustantamon takia. Pienellä Sammakolla ei ole käytössään valtaisaa markkinointibudjettia, joten julkiset esiintymiset ovat tärkeitä. Kun pandemia täytti mediatilan, oli vaikea hahmottaa, lukeeko kulttuuriuutisia ja kiittäviä arvioitakaan kukaan. Kirjastojen sulkeminen saattoi toisaalta houkutella ostajiksi sellaisiakin lukijoita, jotka olisivat muuten tyytyneet lainaamaan teoksen. Oman kirjansa kohtaloon Kännö suhtautuu tyynesti – julkaisun ajoitus sattui kieltämättä epäonniseen hetkeen, mutta suurten maailmantapahtumien rinnalla kyse on kuitenkin pienestä asiasta. Toivotaan silti, että syksyllä kirjallisuustapahtumia voi taas järjestää.

Tällä hetkellä Kännön mielessä pyörii seuraava, neljäs romaani. Sen ajatus lähti liikkeelle Sömnöstä poistetusta 80 liuskan osuudesta, mutta eniten siinä on yhteyksiä Mehiläistiehen. Vieraileepa siinä Runoilijassa esiintyvä hahmokin. Vaikka kirja luo siltoja aiempien romaanien välille, on kyse silti täysin itsenäisestä teoksesta. Haastatteluhetkellä ensimmäisen kokonaisen version kirjoittaminen on pitkällä, joskin hidastunut: merkkejä tiedostoon on kertynyt jo 1,5 miljoonaa, vaikkei vielä olla lopussa. ”Normaalisti saan tuotettua käsikirjoitusvaiheessa 3–5 liuskaa päivässä, nyt menee yhteen sivuun viisi päivää”, kirjailija tuskittelee. Mutta ennen kuin uppoudutaan syvemmälle luomisen iloon ja tuskaan, hypätäänpä ajassa taaksepäin.

Esoteerinen esikoinen

Huhtikuussa 2017 ilmestyy kuvataiteilija, graafikko Heikki Kännön esikoisromaani Mehiläistie. Sen keskushahmona on monipuolinen saksalaistaiteilija Joseph Beuys (1921–1986), joka palveli toisen maailmansodan aikaan vapaaehtoisena Saksan ilmavoimissa ja jonka kone pudotettiin Krimille. Romaanissa parapsykologiaa tutkiva natsiryhmä vakuuttuu siitä, että Beuysilla on yliluonnollisia voimia, jotka paljastuvat myös hänen taiteessaan. Niihinhän on päästävä käsiksi. Seuraa monitasoinen mysteeriromaani, jossa liikutaan niin sota-ajassa, 1960-luvun Düsseldorfissa kuin lähempänä nykyaikaa USA:ssakin. Beuysin todellinen elämä, taidefilosofia ja kiinnostus shamanismiin sekoittuvat vangitsevasti fiktiivisiin hahmoihin ja spekulatiivisiin aineksiin.

Vastaanotto on utelias, myönteinen ja hämmästynytkin. Helsingin Sanomien kokenut kriitikko Antti Majander äityy paitsi kehumaan teosta, myös ihmettelemään ääneen, osaako edes kirjoittaa kritiikin näin hämmentävästä romaanista. Tähtivaeltajassa päätoimittaja Toni Jerrman suitsuttaa kirjaa todelliseksi taidonnäytteeksi. Mehiläistie nousee Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, Tulenkantaja-palkinnon ja Tähtivaeltaja-palkinnon lyhytlistalle.

Hivenen hämmentynyt oli esikoiskirjailijakin, joka oli keskittynyt tarinan kertomiseen itselleen eikä ollut osannut vastaanottoa ajatellakaan. ”Minulle merkitsi vain se, että vihdoinkin saa tehdä yhden kirjan ihan valmiiksi ja laittaa lopuksi omaan hyllyyn”, Kännö kertoo. Hän halusi yhdistää taidemaailman ja mysteerin, korkeakirjallisen kerronnan ja spekulatiiviset elementit – sekä saada selville, kuka Joseph Beuys oikeastaan oli. Beuysin taide teki Kännöön vaikutuksen jo nuorena taideopiskelijana, mutta vasta Mehiläistietä kirjoittaessaan hän alkoi lukea Beuysista enemmän.

Kuvio toistuu keskustelun aikana moneen kertaan. Kirjojen perusteella Heikki Kännöä voisi kuvitella salamyhkäiseksi velhoksi tai jonkinlaiseksi kaiken mahdollisen tietäväksi, superoppineeksi umbertoecoksi. Osuvampaa olisi luonnehtia Kännöä superoppivaksi ja kaikesta mahdollisesta kiinnostuneeksi. Umbertoecomaista toki tavallaan sekin, ja ehdottomasti innostavaa ja arvostettavaa. Alkupisteenä toimii kiinnostus henkilöön tai aiheeseen, tarve ottaa selvää, halu kirjoittaa. Taustatyöskentelyn aikana yksi asia alkaa johtaa toiseen. Kuten natseihin ja esoteriaan, Goetheen tai Steineriin.

Vaikka jälkiviisaasti kirjoitusprosessit tuntuvat harkituilta, on sattumallakin aina sijansa. ”Tai onko nyt sattumaa olemassakaan; kyse on ehkä pikemminkin kulttuurievoluutiosta.” Esimerkiksi natseista Kännöllä ei ollut alun perin erityistä aikomusta kirjoittaa, mutta kaikkiin romaaneihin ne ovat hiipineet. Mehiläistiehen Beuysin lentäjänhistorian vuoksi, Sömnöön Wagnerin takia, Runoilijaan Nietzschen kautta. Esoteerikkojen vyyhdissäkin on oma evoluutionsa, oppi-isien ja ketjujen verkostoja, joihin voisi paneutua loputtomiin.

Kielen lumovoima

Vaan unohdetaanpa hetkeksi niin natsit kuin mystikotkin ja pureudutaan tarkemmin Kännön omaan historiaan. Hän sai kuvataiteilijan koulutuksen ja nousi 49-vuotiaana esikoiskirjailijana esiin näennäisesti tyhjästä – mutta varovainen utelu paljastaa pitkän kirjallisen kehityskaaren.

”Oikeastaan olen kirjoittanut jotain aivan lapsesta saakka, mutta johonkin 25-vuotiaaksi asti se oli puhdasta leikkiä”, Kännö kertoo. Alun alkaen laadulla, editoimisella tai taustatyöllä ei ollut väliä, vaan lähinnä sillä, että sivuja syntyi ja mielikuvitusta sai käyttää. Yliluonnollinen ei ole Kännölle lähtökohtaisesti genreaihe, vaan luonnollinen osa kaunokirjallisuutta: ajatellaanpa vaikka Edgar Allan Poen tarinoita tai Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa, jotka on hyväksytty korkeakulttuuriksi. Ja kirjoitettu hyvin! Ei siis ihme, että jossain vaiheessa Kännö päätti kirjoittaa kirjallisesti korkeatasoisia kauhunovelleja. Päätöksen tuloksena syntyi tosin ensin ”kirjallisesti kamalia ja kaikella tavalla muutenkin huonoja” tekstejä, mutta kipinä oli syttynyt.

Vaikka kuvataide kiehtoo Kännöä katsojana edelleen, kuvataiteilijan uraa hän ei kaipaa lainkaan. Hän tokaisee mutkattomasti olleensa siinä täysi pelle, joka halusi vain tehdä taidetta ja olla taiteilija, asua kommuunissa, käydä taidekouluja, suoltaa teoksia ja antaa niille hienoja nimiä. Sangen ymmärrettävää sekin. Hieman yllättäen hän paljastaa pitäneensä kirjallisuutta aina taiteista tärkeimpänä. Miksi?

”Se on tavallaan keskittynein, ja vaikka kaikki taide on aina jollain tavalla myös ryhmätyötä, kirjailija voi periaatteessa tehdä kaiken itse, ilman esimerkiksi soittajia tai kuvaajia. Se antaa keinoja toteuttaa valtavan suuria maailmoja ja tapahtumia hyvin yksinkertaisin välinein, pelkillä sanoilla.” Kännö muistelee jonkun elokuvaohjaajan puhuneen siitä, miten lyhytkin virke voi sisältää useita aikatasoja, siirtyä paikasta toiseen – niin että vastaavaan tarvitsisi elokuvassa lukemattomia minuutteja ja satoja tuhansia dollareita.

Samalla juuri kieli aiheuttaa päänvaivaa: se on tärkeää mutta vaikeaa. Kännö tietää täsmälleen, mihin neljännen romaanin käsikirjoitus on etenemässä ja kuinka tarina päättyy. Mutta koska tekstiä on jo niin valtavasti, kirjoittaessa ei halua enää toistaa itseään vaan räpistelee ja yrittää etsiä alati uusia kielellisiä tapoja sanoa kaikki – menemättä liikaa konstailun puolelle. Allekirjoittaneen on huomautettava, että tässä tasapainottelussa Kännö onnistuu kyllä mainiosti: hänen romaaniensa kerronta on vivahteikasta ja upottavaa, muttei vaikealukuista.

Kaisa Ranta

Näytepala Tähtivaeltaja-lehdessä 3/20 julkaistusta artikkelista.