Kirja-arvostelut

Kirjat – R. F. Kuang: Katabasis – Matka Manalaan

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

R. F. Kuang
Katabasis – Matka Manalaan
Katabasis
Suom. Veera Kaski. Teos

Tuonpuoleinen on innoittanut taiteilijoita maailman sivu, ja aivan viime vuosina eri vinkkeleistä kirjoitettuja manalanmatkoja on ilmestynyt pikku rypäs: ainakin Olga Tokarczukin Anna In maailman hautakammioissa, Toni P. J. Saarisen Kuolleita kukkia Miasmalasta ja Laura Gustafssonin Lihakirja. Värikkääseen joukkoon liittyy myös R. F. Kuangin uusin romaani Katabasis.

Alice Law on muuttanut Yhdysvalloista Cambridgeen analyyttisen magian jatko-opiskelijaksi. Väitöskirjaprojekti uhkaa kuitenkin tyssätä, kun äreä ja vaativa ohjaaja Jacob Grimes menehtyy onnettomuudessa, joka on osin Alicen syytä. Epäonnistuminen ei todellakaan sovi määrätietoisen Alicen pirtaan, joten ratkaisuna on loitsia itsensä Manalaan hakemaan professorin sielu takaisin.

Viime tingassa viisikantaan änkeää myös opiskelutoveri Peter Murdoch, Grimesin toinen ohjattava ja Alicen pahin kilpailija. Raivostuttavan täydellinen Peter, jolle kaikki on lastenleikkiä. Alice on saman tien varma, että pelastusretkestä tulee, no, yhtä helvettiä.

Lukija tempautuu herkulliseen asetelmaan heti kättelyssä. Kuang tekee nopeasti selväksi satiirisen lähestymistapansa yliopistomaailmaan. Helvetin piirit näyttäytyvät matkaajille eri tavoin, ja Alice ja Peter saavat pian todistaa muun muassa Ylpeyden kirjastossa turhaan uurastavia tutkijoita. Välillä palataan siihen, mitä elävien maailman puolella tapahtui. Onko professori Grimes todella kaiken neronpalvonnan arvoinen? Saati sen hinnan, jonka Manalaan matkaamisesta joutuu maksamaan…

Kuang kierrättää tuttuja myyttejä varsin viihdyttävästi. Hän onnistuu jälleen kehittelemään vinkeän ja omaperäisen taikuussysteemin, joka istuu teoksen maailmaan eheästi: aiemmin suomennetussa Babelissa magia pohjautui käännösvastineiden eroihin, Katabasiksessa kaiken perustana ovat paradoksit, jotka saavat todellisuuden nyrjähtämään hetkeksi sijoiltaan.

Tuonpuoleista käsittelevien teosten lisäksi Kuang viittaileekin ahkerasti myös tunnettuihin paradokseihin. Vaikutelma ei silti ole rikkiviisas, vaan lähteitä tuntematonkin lukija pysynee pyörityksessä hyvin mukana. Suomentaja Veera Kaski suoriutuu interteksteistä ja kepeän ryöpsähtelevästä rytmistä mallikkaasti.

Katabasis riemastuttaa, piristää ja kutkuttaa usein, hetkittäin liikuttaakin. Käänteet pitävät otteessaan ja yllättävät sopivasti. Hieman tosin vaivaa, että romaani on markkinoinnissa esitetty merkittävämpänä tai korkeakirjallisempana kuin mitä se on. Yhtä kaikki nuorten tutkijanalkujen epävarma rimpuilu oravanpyörässä on samaistuttavaa, ja Kuangin lempeä purevuus on virvoittava tuulahdus kaikille, jotka ovat joskus väsyneet vaatimuksiin.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/26.

Kirjat – J. S. Meresmaa: Noidanlanka

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

J. S. Meresmaa
Noidanlanka
Myllylahti

J. S. Meresmaa osaa taiturimaisesti vedellä lukijoidensa sydänlankoja. Hayao Miyazakin rakastettujen teosten henkinen Noidanlanka saa paatuneemmankin henkilön vuodattamaan kyyneleen jos toisenkin.

Nooa on helmenkuiskaajien suvun nuorimmainen, jolta odotetaan äitilinjassa periytyvän taidon ilmenemistä. Perhe on pahoissa veloissa, äiti on menettänyt kuiskaamisen taidon onnettomuudessa ja isä on vankilassa. Kaiken lisäksi siskokin sairastuu vakavasti. Onneksi taito puhkeaa sopivaan aikaan ja Nooa voi lähteä pääkaupunkiin etsimään merkittävän noidan apua tuiki tärkeä helmi taskussaan.

Matkalla on monta mutkaa, jotka vievät kiemuroineen kirjasta hieman yli puolet. Meresmaa antaa lukijoiden nautiskella huimasta maailmanrakennuksestaan ja johdattaa heidät rakastumaan päähenkilöihin, Nooan lisäksi Vesper-nimiseen kuljettajaan. Loppupuolella tarina ottaa lisää kierroksia ja kerä alkaa purkautua auki huimaavaa vauhtia.

Meresmaan kieli on ilottelevaa, erikoisemmatkin sanat ja uniikit ilmaukset tuntuvat luontevilta. Harvoin yksittäiseen kirjaan ja näin lyhyeen sivumäärään saa mahtumaan näin täyteläisen miljöön, josta löytyy steampunkia, suomalaisen kansanuskon kaltaisia piirteitä, huima taikajärjestelmä ja ison kaupungin hulinaa. Rakkauttakaan ei puutu, ja sitä on kirjailijalle uskollisesti myös sateenkaaren sävyissä.

Perusrakenteeltaan juonessa ei ole keksitty pyörää uudelleen, mutta rungon päälle on rakennettu uniikki kokonaisuus, joka toimii. Alkaen rapukävelijöistä ja tehdastyöläisten jytä-bileistä aina raakuista kuiskattaviin helmiin ja lemmikkinä elelevään rupikonnaan.

Meresmaa on onnistunut yhdistämään fantasiaa, draamaa, romantiikkaa ja huumoria sellaiseksi sopaksi, josta ei soisi poistettavan ensimmäistäkään maustetta.

Niina Tolonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/25.

Kirjat – Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Emmi Itäranta
Lumenlaulaja
Teos

Emmi Itärannan odotettu neljäs romaani on jälleen jotain täysin muuta kuin hänen aiemmat teoksensa. Kuunpäivän kirjeiden scifi-visioista mennään nyt toiseen äärilaitaan, itämerensuomalaiseen muinaisuuteen. Kirja on Louhen synty, uudelleenversiointi ja vastatarina Lönnrotin Kalevalalle, jonka pääosassa keikaroi patriarkaalinen Väinämöinen.

Lumenlaulajan kieli on aistivoimaista, metsän ja meren värisävyillä ja tunnelmilla maalailevaa. Pohjolan karua valtakuntaa, sen laaksoja ja rantoja kuvaillaan luonnonilmiöiden sanastolla, joka parhaimmillaan yltää taianomaiseen kauneuteen ja tenhoon. Ajankuva vaikuttaa todenmukaisen rautakautiselta, ja kirjan lopusta ilmenee, että se on myös perehtyneesti lähteistetty. Lautanauhat, naurissaavit, kaskisavut ja jumalille uhraamiseen käytetyt kuppikivet tulevat tutuiksi. Ankaruudesta ei ole tingitty: Lyhyet kesät ja kitsas maa merkitsevät, että nälkäkuolema on alati käsillä, jos ihminen joutuu yhteisöstään eroon. Kokonaisia yhteisöjä voi kohdata tuho, jos sää ei suosi viljelyksiä.

Maailmanselityksessä hyödynnetään suomalais-ugrilaista myyttiperinnettä, jolle annetaan uusia tulkintoja. Etelässä meren takana yhteisöjä johtavat miehet, mutta Pohjolassa on naisvalta. Kirjassa esitellään useita vahvojen naisten yhteisöjä, joiden jäsenillä on taikavoimia. Jo pienestä asti naiset pystyvät muuttamaan muotoaan, kukin luonteenomaiseen eläinhahmoon. Taikuus perustuu sekä synnynnäisiin kykyihin että opeteltuihin keinoihin, kuten loitsulauluihin ja tosimaailman kansanperinteestä tuttuihin syntysanoihin.

Hajanaisten kirjallisten lähteiden aukkopaikkoja kudotaan yhteen ja keitokseen tuodaan uutta omaa. Samaan kehykseen on saatu luontevasti mukaan niin metsänpeittoon meneminen, metsänneitojen kaarnaselät kuin hiiden väen hirvetkin. Muinaismenoon on tuotu mukaan sukupuolten ja seksuaalisuuksien moninaisuutta, joka istuu sulavasti paikalleen eikä vaikuta päälle liimatulta. Paikoin tapahtumien kuvailussa on hienoa jylhyyttä ja jyhkeyttä, kun vääryydellä surmatut nousevat vaatimaan sitä, mikä heiltä on viety.

Louhen tarinan kaari alkaa lapsuudesta, kun muualta tulleiden hyökkäys syöksee arjen raiteiltaan ja pakottaa pitkään hallinneen suvun rippeet pakenemaan kotikylästä. Nuoruusiän koettelemukset kovettavat Pohjolan perillisen, kunnes hänessä ei ole jäljellä armoa ryöstäjiä ja raiskaajia kohtaan. Kun Louhen valtakausi alkaa, päätösten taustalla kaikuvat menneet kokemukset, jotka värittävät hänen suhtautumistaan itseään täynnä oleviin miehiin. Hieman hitaasti käynnistyvä juonenkulku saa toden teolla vauhtia, kun Louhi ottaa Pohjolan valtaansa.

Jaksojen välissä seurataan Elias Lönnrotin elämän avainhetkiä, kuten Kalevalan julkaisuvuosia ja kirjailijamaineen kertymistä. Suurmiehen vaiheita katsotaan Louhen silmin, ulkopuolelta. Metakerronnassa punnitaan Lönnrotin tekijyyttä ja omistajuutta Louhen hahmoon. Katkelmat vaikuttavat alkuun irrallisilta, eivätkä edes lopuksi täysin puolla paikkaansa verevän rautakautisen narratiivin rinnalla. Pohdintakerroksen tavoite on ymmärrettävä: Lönnrot valikoi ja koosti keräämästään materiaalista mielensä mukaisen kokonaisuuden, josta väistämättä jäi pois moniäänistä materiaalia. Jos Louhi olisi todellinen, kerran elänyt henkilö, hänellä varmasti olisi yhtä ja toista sanottavaa Lönnrotin hirviömäiseksi kirjoittamasta Pohjan akasta.

Tyylillisesti Lumenlaulaja taituroi arkielämän, myyttien ja satujen välimaastossa. Hahmojen psykologinen syvyys ja inhimillisyys ihastuttavat. Louhen perimmäisiksi motivaatioiksi esitetään tarve suojella omaa sukua, kotipaikkaa ja yhteisöä, josta hän on hallitsijan asemassa vastuussa. Loppua kohti tarina kurottelee taivaallisiin sfääreihin, kun Louhi vangitsee auringon ja kuun kivimäen sisälle yrittäessään estää vihollisen uudet hyökkäykset Pohjolaan. Vanhenevan naisen valinnat, menneisyyden taakat ja sovinnonteot viimeistelevät mahtavan noitanaisen eheän tarinakaaren.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/25.

Kirjat – Johanna Sinisalo: Joutsenlaulu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , ,

Johanna Sinisalo
Joutsenlaulu
Otava

Joutsenlaulu on useaan otteeseen palkitun Johanna Sinisalon tuorein romaani. Teos on sekä erinomainen että ajankohtainen.

Kirjan kerronnassa on kolme keskeistä linjaa. Yksi näistä on taustoittava artikkeli teknomiljardööristä, rouva Wangista. Hän on hankkinut omaisuutensa kehittämällä etäohjattuja laitteita niin taistelukentille, pelastustoimiin kuin tieteelliseen tutkimukseenkin. Näihin avatareihin virtuaaliyhteydessä olevat kuljettajat voivat tuntea ympäristönsä aivan kuin olisivat itse paikan päällä.

Toisin kuin tosielämän vastineensa, rouva Wang käyttää sekä keksintöjään että mittavaa omaisuuttaan tehdäkseen hyvää. Hän on perustanut laajoja luonnonsuojelu- ja ennallistamisalueita, jonne ihmisillä ei ole asiaa. Lisäksi hän antaa teknologiansa liki ilmaiseksi käyttötarkoituksiin, jotka voivat pelastaa ihmishenkiä tai johtaa tieteellisiin läpimurtoihin. Käytännössä hän on onnistunut tekemään jopa sodista täysin turhanpäiväistä puuhastelua.

Yhdysvaltoihin muuttanut suomalainen Jane on yksi Avatarena-yhtiön avatarkuskeista. Hän haaveilee, että firma lähettäisi jossain vaiheessa etäohjattuja luotaimia avaruuteen ja hän pääsisi ohjastamaan niitä. Ensin pitäisi kuitenkin todistaa oma kyvykkyytensä, mikä ei ole aivan yksinkertaista. Lopullisesti Janen elämä naksahtaa raiteiltaan, kun hän saa tehtäväkseen noutaa AI-tiedoston koillissuomalaisesta metsässä sijaitsevasta tutkimuslippaasta.

Juonihaaroista kutkuttavimmassa kirjailija – jolla on huomattavia yhtäläisyyksiä Sinisaloon itseensä – kertoo vierailuistaan Häikäisyksi nimeämäänsä maailmaan. Kyseessä on ennemminkin mielentila kuin aktuaalinen miljöö. Häikäisy saa kirjailijan pohtimaan simulaatioteoriaa ja sen tueksi löytyviä todisteita.

Joutsenlaulu käsittelee syvällisesti lukuisia ajassamme ilmassa olevia kysymyksiä, joihin moni muukin kirjailija on nyt tarttunut. On tekoälyvisioita, kapitalismin kritiikkiä, peli-ideologiaa, misogyynisiä miehiä, ilmastonmuutoksen seurauksia ja vaikka mitä. Romaanin tärkeimmiksi teemoiksi nousevat kuitenkin kieli ja kommunikaatio sekä ihmisen ja luonnon välinen suhde.

Kuinka kieli rakentuu ja täytyykö sen pohjautua vain ääneen lausuttuihin sanoihin? Voimmeko koskaan ymmärtää eläinten mielenliikkeitä tai jopa kommunikoida heidän kanssaan? Olemmeko valmiita luopumaan virheellisestä käsityksestä ihmisistä luomakunnan kruununa ja myöntämään eläinten inhimillisyyden ja älykkyyden? Vai jatkammeko piittaamattomina tuholaisina, jotka hävittävät kaiken ympäriltään?

Kaikkia näitä elementtejä kirja käsittelee monimuotoisesti ja vakuuttavasti. Vieraat elämänmuodot kohdataan tasa-arvoisesti ja toiseus koetaan rikkautena. Ihmiskunnan raadolliset synnit levitetään eteemme. Todistusvoimainen teksti on vastaansanomatonta, mutta myös kiehtovaa ja mielikuvituksellista, sillä tieteiskirjallisuus tarjoaa jo käsitteenä mahdollisuuden visioida jotain uutta ja ihmeellistä. Romaani ei tyydy jo tiedettyyn, vaan astuu janalla useampia askeleita eteenpäin. Erityisesti simulaatioteorian immersiivinen tulkinta tarjoaa todella päräyttäviä näkymiä todellisuuden luonteesta ja tarkoituksesta.

Myös henkilökuvaus saa riittävästi tilaa. Se antaa hahmoille aikaa hengittää, tehdä valintoja ja elää omaa elämäänsä. Mukana on menneisyyden painolasteja, kasvua, ihmissuhteita sekä uusia alkuja. Tavoitteita ja saavutuksia. Toiveita ja pelkoja. Tunteista ja jännitteistä nyt puhumattakaan.

Jos etsimällä etsii, niin muuten ensiluokkaisesta teoksesta löytyy joitain pieniä kauneusvirheitä. Romaanin alkupuoli on hitusen selittelevä ja loppujaksot turhan venytettyjä. Väliin asiat esitetään luennonomaisesti, mutta tämä ei pahemmin häiritse, koska kyseiset luennot ovat ihastuttavan koukuttavia ja informatiivisia. Kerronta rullaa muutenkin vaivattomasti eteenpäin, ja tarina on kirjoitettu sellaisella tyylillä ja taidolla, että tekstiä on nautinto lukea.

Sisältönsä rikkauden ja näkemyksensä timanttisuuden ansiosta Joutsenlaulu asemoituu yhdeksi Sinisalon kirjailijauran huippuhetkistä. Ja yhdeksi vuoden 2025 parhaista kotimaisista romaaneista.

Toni Jerrman

Kirjat – Juan Jacinto Muñoz-Rengel: Königsbergin kyky rakastaa

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Juan Jacinto Muñoz-Rengel
Königsbergin kyky rakastaa
La capacidad de amar del señor Königsberg
Suom. Satu Ekman. Moebius

Paul Königsberg on keski-ikäinen, newyorkilainen virkailija, jonka elämä noudattaa viimeistä pilkkua myöten viilattuja aikatauluja. Jokainen työpäivä kulkee tuttua rataansa, vain kävelyreitit toimistoon vaihtelevat. Kuukaudesta toiseen Königsberg on toimistonsa tehokkain työntekijä, onhan se säntillisen miehen velvollisuus. Muut pitävät yksityisyyttään varjelevaa miestä omituisena ja suorastaan raivostuttavan värittömänä. Jopa oman äidin viikonloppupuhelut koostuvat lähinnä voivottelusta ja sättimisestä.

Vaikka toisin voisi luulla, Königsberg ei rakasta työtään. Velvollisuudentunteen lisäksi hänet pitää käynnissä hiljaa podettu rakkaus erästä työtoveria kohtaan. Kuinka ollakaan, ulkoavaruuden olennot saapuvat Maahan valloittajien elkein. Pian ihmisiä alkaa kadota, ja kaikkien rutiinit rikkoutuvat päivä päivältä pahemmin.

Muñoz-Rengel nappaa romaaninsa pohjaksi kuvion sieltä, toisen täältä kuin irtokarkkilaareilla valloilleen päässyt lapsi. On kaikuja kirjallisuuden harmaista hiirulaisista ja marsilaisista, on raunioituva New York ja postapokalyptisia koettelemuksia. Tutuista aineksista muodostuu kuitenkin yllättävä ja usein hillitön cocktail.

Tuttuuden, vierauden ja yllättävyyden suhde onkin romaanin kivijalka. Rutiineihinsa tukeutuvan Königsbergin käytösmallit ovat järjestelmällisyydessään järjettömiä – mutta kun koko maailma on suistunut kaaokseen, sellaiset pulmat kuin paras tapa sopeutua tilanteeseen menettävät joka tapauksessa merkityksensä.

Postapokalyptisten visioiden sarjassa Muñoz-Rengelin romaani ei pyri esittämään uskottavia kehityskulkuja, ei luo pelastustarinaa eikä edes tragediaa.

Avaruusolentojen tavoitteet jätetään hämäriksi, ja lukija joutuu turvaamaan henkilöön, jonka psyyke tuntuu hetkittäin avaruusolentojakin vieraammalta. Königsberg ei ole sen paremmin urhea sankari kuin epätoivoinen selviytyjä – hän vain on.

Romaania lukeekin kommenttina kokonaiselle genreperheelle. Siinä missä illanistujaisissa voi rupatella siitä, miten itse kukin selviytyisi parhaiten vaikkapa zombi-hyökkäyksestä, Muñoz-Rengel kyseenalaistaa kaikki strategiat. Ja siinä kirjailija onnistuu erinomaisen hauskasti mutta pilkkaamatta – sen paremmin maailmanloppufiktiota kuin harmaita virkailijoitakaan.

Königsbergin kyky rakastaa on pinnalta vaivatonta luettavaa. Soljuvuudesta kiitos kuuluu myös Satu Ekmanin taitavalle suomennokselle. Pinnan alla kirja nitkauttaa silti lukijan ajatukset uuteen asentoon. On helppoa luulla tietävänsä, millaiset ominaisuudet kantavat elämässä ja vievät vaikeuksista voittoon – tai millaiset henkilöhahmot saavat ahmimaan kirjan. Tästä romaanista voi hyvinkin löytää kyvyn yllättyä.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/25.

Kirjat – Marisha Rasi-Koskinen: Kesuura

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Marisha Rasi-Koskinen
Kesuura
S&S

Harvoin on androidin sielunelämää perattu näin taiturimaisesti. Ihmisen näköisistä roboteista on tehty niin paljon tekstiä ja audiovisuaalista fiktiota, että luulisi aiheen vähitellen tyhjenevän. Marisha Rasi-Koskisen huikea voimannäyte tarjoaa kuitenkin tuoreelta tuntuvan, sydämeenkäyvän, viisaan ja samalla raadollisen kuvauksen siitä, miten ihminen luo omaksi kuvakseen toisen olennon ja kieltäytyy sitten tunnistamasta tätä kaltaisekseen.

Kirja alkaa hylätyltä rautatieasemalta, jossa QED-niminen androidi ja aluksi nimetön ihminen ovat jumissa sähkövian saaneen auton kanssa. Tavanomaiselta vaikuttava tilanne on kaikkea muuta. Ilmiselvästi jotakin on paettu ja päädytty paikkaan, jossa laitteet lakkaavat yksitellen toimimasta tuntemattomasta syystä. Olosuhteet paljastuvat vähän kerrallaan ja tarinan kierteitä keritään auki menneisyyttä ja nykyhetkeä yhteen nivoen. Maailmanselitystä tulee juuri sopivassa tahdissa sitä mukaa kun kertojan osittain lukitut muistot avautuvat. Kerronnallinen keino on viljalti käytetty, mutta Kesuurassa sitä hyödynnetään poikkeuksellisen taitavasti. Kirjan puolessa välissä ilmenee täydellinen keikautus, joka saa tarkastelemaan edeltäviä tapahtumia uudessa valossa.

Kirjan androidit eivät synny valmiina aikuisina, vaan käyvät elämänsä aikana läpi useita kehitysvaiheita, eräänlaisia muodonmuutoksia. He oppivat kokemustensa perusteella vähitellen toimimaan omassa ruumiissaan ja aistivirtojen runsauden kanssa. Ihmisen oppimisprosessia jäljittelevän muovautumisen toivotaan johtavan inhimillisempään lopputulokseen. Aikuisia robotteja käytetään ennallistamaan maa-alueita, valvomaan kadotettujen eläinlajien palauttamista biotooppeihin sekä hoivatyöhön kuolevien parissa.

Lapsuusvaiheessaan QED hakee moniaistisesti kontaktia ympäristöönsä esimerkiksi kiemurtelemalla maassa ja hankaamalla itseään pintoihin. Keinotekoinen olento haluaa osalliseksi siitä, mitä maailman prosesseissa tapahtuu ja opettelee elinympäristönsä lainalaisuuksia yrityksen ja erehdyksen kautta. Hieman autistisen oloinen robotti hahmottelee maailmaa asioiden listoina ja hyperfokusoituu eläimiin, erityisesti hyönteisiin. Hän on tietoinen eroavuuksistaan mallina toimineisiin ihmisolentoihin nähden, mutta ihailee pikemminkin kaikkia muita eläimiä kuin Homo sapiens -lajin edustajia.

Ihmisyyden ja ei-ihmisyyden välinen rajankäynti ja siihen liittyvien arvoasetelmien ruoppaus on monitahoisen juonen lisäksi yksi kirjan mielenkiintoisimmista ja syvällisimmistä puolista. Kun rajat meidän ja muiden välillä pystytetään ylitsepääsemättömän korkeiksi, toisella puolella olevat toiseutetaan kuin automaattisesti. Robottien oikeudet esitetään analogisena eläinten oikeuksien kanssa, ja siinä missä tulevaisuuden yhteiskunnassa jälkimmäiset jo tunnistetaan, edellisten kohdalla on ammottava sokea piste.

Robottien biologia veren sijasta kiertävine lymfanesteineen on kiinnostavaa, ja sitä kuvataan perin pohjin, koska samalla peilataan ihmisen ruumiillisuutta. Kirja asettaa oivaltavasti sekä fiktion sisällä että metarakenteissaan androidit kuvastamaan ihmisyyden eri osa-alueita niin mielen kuin ruumiinkin osalta.

QED:n mielen rakentuessa pohditaan terävästi havainnon ja havainnosta kirjoittamisen välistä eroa, viivettä kokemuksen ja kokemuksen ajattelun välillä. Kuin huomaamatta ollaan syvällä tietoteoriassa. Robottien sisäiset prosessit ja varsinkin niiden keskinäinen kommunikaatio valottavat tiedon rakentumisen periaatteita ja tietämisen filosofiaa. Roboteilla paljastuu olevan tiivis, lähes symbioottiselta vaikuttava psykologis-fysiologinen yhteys toisiinsa. Niiden viestinnän tavat yllättävät ne rakentaneet ihmisetkin, ja projekti ajautuu kartoittamattomille vesille.

Kesuurassa kuvataan psykologisella tarkkanäköisyydellä tuntevien ja ajattelevien olentojen pyrkimystä yhteyteen. Ymmärtämisen vaikeus, valtasuhteiden epäsymmetria ja kommunikaatiotapojen erot johtavat tragediaan. Teos on hienovarainen ja mestarillinen, eheä ja konsistentti kuvaus kokonaisen ajattelevan ja tuntevan mielen rakentumisesta tiettyjen pohjaoletusten ja reunaehtojen perusteella.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/25.

Kirjat – Hanna Weselius: Pronominit

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Hanna Weselius
Pronominit
WSOY

Hanna Weseliuksen neljäs romaani on tiukasti tilaan rajattu. Lentokoneen matkustamossa 199 numeroitua matkustajaa kiitää kohti määränpäätä, joka ei ole aivan selvillä. Jo alkusivuilla annetaan istumajärjestys, johon henkilöt on nimetty kutkuttavasti. Joku on Piispa, toinen Taiteilija. Mutta miksi joku on nimetty Pieneksi vääryyden tunnuksi tai Calendula officinalisiksi?

Heti aluksi saamme tietää, että osa penkeistä on peitetty pressulla. Tyylilaji tuntuu viittaavaan absurdismiin, mutta siitä ei ole kyse.

Kirjan ensimmäinen osa koostuu lyhyistä katkelmista, joissa kerrotaan arkisten yksityiskohtien ja sattumusten kautta jokin oleellinen seikka kustakin matkustajasta. Henkilöhistorioiden sirpaleista voi päätellä, että osa matkustajista on hyväosaisia, aiemminkin lentäneitä, osa mahdollisesti pakolaisia. Maailma tuntuu olevan murroksessa, johon liittyvät ainakin ilmastonmuutos ja kaikkialla kasvavat uudenlaiset sienet. Sääolot ovat heikentyneet vähitellen, levottomuutta herättävä sieni puolestaan ilmaantunut yhtäkkiä – ja sitä esiintyy myös lentokoneessa.

Pääosa matkustajista on jättänyt kotinsa pysyvästi, ilman aikomusta enää palata. Ensimmäisen osan tekstiä rytmittävät otsikonkaltaiset tunnetilat kuten Uskaliaisuus ja Uhmakkuus.

Ainoa lennon aikana esitettävä elokuva on James Cameronin Titanic vuodelta 1997. Sen tapahtumat punoutuvat vaivihkaisilla tavoilla osaksi kirjan juonikudelmaa ja tuntuvat viittaavan lentokoneen mahdolliseen kohtaloon. Elokuvan kohtausten ja miljöön kautta käsitellään laajempia teemoja ja yleismaailmallisia tendenssejä.

Monissa pienoistarinoissa tuntuu olevan kyse ihmisten turvallisuudentunteesta koko ajan oudommaksi muuttuvassa maailmassa. Tasapainotellaan yhteydenkaipuun, epämukavuuden ja muita ihmisiä vasten ilmenevän hankauksen välimaastossa. Varsinkin kirjan myöhemmissä jaksoissa kuvataan tarkkanäköisesti, kuinka ihmiset yhtäkkiä alkavat käyttäytyä itselleen vierailla tavoilla, eivätkä pysty enää perustelemaan tekemisiään ja tekemättä jättämisiään edes itselleen.

Lentokoneen työteliäs, yksin vuorossaan oleva stuertti on eräänlainen metahahmo, joka pystyy ahtaassa matkustamossa työskennellessään tarkkailemaan muita hahmoja ja tekemään heistä huomioita. Asiakkaisiinsa lähes loputtomalla pitkämielisyydellä suhtautuva ammattilainen potee yksinään sydänsuruja ja merkityksettömyyden tunteita, mutta ei anna hymynsä hiipua kasvoilta. Yltyvät kummallisuudet paljastuvat hänelle ensimmäiseksi, ja moraaliset pohdinnat siitä, mitä niille lentomatkan kehyksessä voisi tai pitäisi tehdä raastavat stuertin mieltä.

Ahdas, rajoitettu fyysinen ympäristö toimii erinomaisesti temaattisena kehyksenä. Ihmisten muistot haarautuvat lentokoneesta ulos kuin sienirihmasto. Käsitellään muistia, muistamisen prosessia, väkisin tai tahattomasti mukana kannettuja muistoja. Ihmistä muovaa paitsi tapahtunut, myös se, miten hän siihen myöhemmin suhtautuu; jollekulle ominaisinta on takertuminen, toisille pakonomainen välttely.

Yhdessä riemastuttavimmista katkelmista ihmisyyteen uskonsa menettänyt pappi julistaa suurieleisesti näkemystään viereisen penkin ventovieraalle ja lopulta yltiösymbolisena eleenä pukee liperinsä tämän sylikoiralle.

Teoksen toisessa osiossa esiintyy kirjailija, joka elää arkeaan eristäytyneessä, veden valtaamassa kaupungissa. Hän törmää sattumalta internet-videoon, jossa joku puhuu Pyry-nimiselle kadonneelle ihmiselle, ja alkaa tahtomattaan kiinnostua näiden hahmojen keskinäisen suhteen arvoituksesta. Sopeutumista ilmastonmuutoksen arkeen, sään sekoiluun ja vedenpinnan nousuun kuvataan melankolisesti.

Kirjan viimeisessä jaksossa edeltävien osien näkökulmat kietoutuvat toisiinsa. Lukijaa puhutellaan metatekstissä väliin suoraan, puhutaan kirjoittamisen prosessista ja sen suhteesta maailmaan. Avoimeksi jäävä loppu jättää tilaa monimerkityksisen, taidokkaan ja itseironisen teoksen herättämille pohdinnoille.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/25.

Kirjat – J. P. Laitinen: Hirviö

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

J. P. Laitinen
Hirviö
Teos

J. P. Laitisen Hirviö-romaani käynnistyy päräyttävästi, kun neitsytmatkallaan uponnut Titanic nousee tyrskyistä näkyviin perä edellä. Aluksen ympärillä kuohuu, kun uudissyntyvät ihmiset pulpahtavat pinnalle ja pelastusveneet matkustajineen nostetaan talteen: ”Yli tuhatviisisataa uudissyntynyttä, mikä on ylittämätön saavutus siviilimerenkulun historiassa.”

Romaanin päähenkilö on kirjailija Matias Roos, jonka vaimo on kuollut vuotta aiemmin. Surun murtama mies velloo itsesäälissä ja -syytöksissä. Tuntojaan hän purkaa auki vaimolleen osoitetuissa päiväkirjamerkinnöissä.

Yksinäisyyteen vetäytyneen miehen arki ottaa uutta kontaktia ulkomaailmaan, kun radikaali ympäristöaktivisti Dima Skoropadenko valitsee hänet manifestinsa haamukirjoittajaksi. Diman viestit herättävät Matiaksessa halun kirjoittaa romaanin, jossa aika kulkisi takaperoisesti – idea, jonka hän auliisti myöntää varastaneensa Martin Amisilta.

Laitisen romaani jakautuu kolmeen eri tasoon. Kokonaisuuden pihvi ovat Diman Matiakselle lähettämät sähköpostiviestit, joiden on tarkoitus toimia manifestin pohjamateriaalina. Tekstit ovat tiukkaa faktatykitystä kaikesta siitä, miten ihmiset ovat itse hävittämässä ympäröivän luonnon ja kotiplaneettansa. Näihin pätkiin on kerätty runsaasti esimerkkejä ja vankkoja todisteita öljyteollisuuden, ilmastopäästöjen, kerskakulutuksen ja kapitalismin pitelemättömästä hulluudesta.

Kaiken tämän vertauskuvana toimii monimutkaisuudessaan hillittömäksi kasvanut Hirviö, jota lienee mahdoton pysäyttää – varsinkin kun jokainen ihmiselämä on alistettu sen palvelijaksi. Diman yksi kiteytys Hirviöstä kuuluu näin: ”Se on elävä metafora, joka nielee sisäänsä luonnonvarojen ylikäytön, talouden vääristyneet perusrakenteet, infrastruktuurin ja koko lapasesta lähteneen läntisen kulttuurin, mutta myös ihmisen biologisena, psykologisena ja sosiaalisena olentona. Me olemme parasiitti paratiisissa. Virus joka tappaa isäntänsä, lapsi joka syö äitinsä ja kuolee nälkään. Evoluution aikapommi, itsetuhon insinööri, eläinkunnan Ikaros.”

Diman jaksot ovat synkkää luettavaa, ja niissä käsitellään aihepiiriä laaja-alaisen asiantuntevasti, väliin jopa filosofisesti. Vaikka moni teksteissä ilmituotava asia lienee lukijalle entuudestaan tuttu, mahtuu mukaan myös useita historiallisia tosiseikkoja, jotka yllättävät. Toivoa ihmiskunnan selviytymisestä ne eivät ainakaan lisää. Lähinnä koko touhun lyhytnäköisyys ja älyttömyys hämmentävät: olemmeko me lajina tosiaankin näin piittaamattomia ja itsetuhoisia?

Päiväkirjoissaan Matias ei suoraan niele Diman madonlukuja, vaikka alkaakin vähitellen kääntyä tämän kannattajaksi. Samalla hän pohtii tulevan kirjansa luonnetta ja antikronologian mahdollisia ongelmia. Aivan liikaa tilaa käytetään puolestaan miehen pohjattoman surun ja masennuksen sanallistamiseen. Tämä loputon tunnevatkuli käy nopeasti yksinomaan rasittavaksi.

Kirjan hauskimpia osioita ovat episodit, joissa aika kulkee takaperin: aiemmin saastuttavina pidetyt tehtaat imevätkin nyt kivihiilen ainesosat taivaalta talteen, muuttokyyhkyjen eloonampujat saattavat herättää henkiin jopa 30 000 siivekästä päivässä, ihmiset puklaavat ruokansa lautaselle ja kunnallinen viemäriverkosto palauttaa alkulietteen asukkaiden koteihin heidän sisäistettäväkseen. Nämä mainiosti kuvatut syklit saavat lukijan näkemään jokapäiväisetkin asiat aivan uusin silmin.

”Joissakin siirtokunnissa orjia on kaksi kertaa enemmän kuin valkoisia. He hoitavat kaikki raskaat työt, joten omistajat eloonherättävät heitä mielellään hirttämällä ja ruoskimalla.”

Viime aikoina Suomessakin on kirjoitettu lukuisia tieteisromaaneja, jotka maalailevat ihmiskunnalle dystopistista tulevaisuutta. Hirviö on tässäkin kontekstissa outo lintu, sillä teoksessa kaunokirjallisuus on selvästi alisteinen julistukselliselle sisällölle. Sanottava sanotaan niin kuin se on, ja asiasisältö on puettu fiktion kaapuun vain näennäisesti. Mukana on myös pitkät jälkisanat, jossa Laitinen kritisoi suorasanaisesti mm. lyhytkatseisia poliitikkoja, taloustieteilijöitä, osakemarkkinoita, pikamuotia, arvojen hylkäämistä, materialismia, talouskasvua ja hypernopeudella toimivaa yhteiskuntaa – tarjoten niille toki myös vaihtoehtoja.

Saarnaavuudestaan huolimatta Hirviö on tärkeä romaani, johon jokaisen sietäisi tarttua. Lisäpisteitä teos ansaitsee siitä, että tekstissä mainitaan lukuisten tutkijoiden, tietokirjailijoiden ja filosofien ohessa mm. sellaiset tieteiskirjailijat kuin Philip K. Dick, Jeff VanderMeer ja Risto Isomäki.

”On mahdotonta syödä ruokkimatta Hirviötä.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/25.

Kirjat – Annika Perkiö: Herra Wolterin karnevaali

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Annika Perkiö
Herra Wolterin karnevaali
Haamu

”Jonglöörin suu alkaa levitä pielistään kuin vetoketju. Koko hirviö laajenee ääristään, tavoittaa mittoja, joita ihmiset saavat todistaa vain suljettujen ovien takana. Suu paljastaa kielen ja niskaan saakka ulottuvan hammasrivistön.”

Herra Wolterin karnevaali on Annika Perkiön fantasiahenkinen esikoisromaani. Ja erinomainen sellainen.

Kuten kirjan nimestäkin voi päätellä, tapahtumien keskipisteenä on niljahkon show-miehen, herra Wolterin, johtama karnevaali. Jo viisitoista vuotta Suomea menestyksekkäästi kiertäneen tivolin suurin vetonaula ovat salaperäiset hirviöhahmot, jotka tunnetaan heidän erikoiskykyjään kuvaavilla nimillä. Yleisö uskoo, että Jonglööriä, Tulennielijää, Veitsenheittäjää ja Tanssijaa esittävät ihmiset, joiden ulkonäköä on muokattu meikkien, maskien ja muiden tehokeinojen avulla. Jo teoksen prologista käy kuitenkin ilmi, että kyseessä ovat todelliset hirviöt.

Nämä luonnonoikut metsästävät karnevaalin asiakkaita ravinnokseen. Toisin kuin voisi kuvitella, he eivät syö saaliitaan, vaan imevät heistä viimeisetkin onnen pisarat. Tämän jälkeen uhri ei pitkään aikaan ole enää oma itsensä. Talvisin, kun sirkus on tauolla, hirviöt joutuvat tyytymään purkkiruokaan. Mitä se on, selviää vasta kirjan jälkipuoliskolla.

Tarinan ihmispäähenkilö on 18-vuotiaas iltalukiolainen Paju. Koulukiusattu ja traumaattisesta masennuksesta kärsivä poika yrittää olla mahdollisimman näkymätön, jotteivat kiusaajat ottaisi häntä uudelleen silmätikukseen. Hänen ainoita ystäviään ovat koulutoveri Anni sekä nuoremmat sisarukset Otso ja Pihla. Pajun tehtäväksi on jäänyt sisaruksistaan huolehtiminen, sillä sen jälkeen kun isä häipyi omille teilleen, äiti on sulkeutunut itseensä, eikä kiinnitä minkäänlaista huomiota jälkikasvuunsa.

Pajun elämän ankkurina toimivat Wolterin karnevaalin hirviöt, joiden paluuta hän odottaa pitkin vuotta kuin kuuta nousevaa. Ruttoneva, jossa Paju asuu, on tivolin jokavuotinen loppuetappi ennen talviteloille laittoa. Tällöin koko kaupunki herää henkiin ja vyöryy värikkäiden karnevaalitelttojen huomaan halloweenia juhlistavissa naamiaisasuissa.

Toisin kuin muut ihmiset, Paju näkee hirviöt kauniina ja taianomaisina olentoina, joita tulisi pelkäämisen sijaan rakastaa. Erityisen ihastunut hän on painajaisten ruumiillistumalta näyttävään Jonglööriin, jonka sisimmän olemuksen hän pyrkii vangitsemaan piirroslehtiöönsä.

Mutta kuinka käy, kun Paju päätyy liian lähelle Jonglööriä, joka haistaa hänen huumaavan ja viettelevän tuoksunsa, jota yksikään hirviö ei voi vastustaa?

”Sille olennolle ei ole mahdollista pistää vastaan. Se kuokkii unissa lupaa kysymättä.”

Kauhuakin soittelevan tarinan ytimessä ovat tunteet, joita Perkiö kuvailee maalauksellisen voimallisesti. Yleisteemana toimii erilaisuuden pelko ja sen voittaminen, oli kyse sitten hirviöistä tai ihmisistä. Sekä tietenkin naamiot, joista haetaan turvaa, ja leimat, joita ihmisiin lyödään.

Tarinan edetessä käy ilmi myös kaikki se kaltoinkohtelu, jota hirviöt ovat aiemmin kokeneet ihmisomistajiensa käsissä. Ja se hyväksikäyttö, johon he nyt ilolla alistuvat. Eikö mikään voisi sittenkään olla toisin?

Perkiön hahmokuvaus on onnistunutta, joten henkilöiden kärsimykset ja onnenhetket välittyvät vahvasti lukijalle. Erityisen hyvin toimii ratkaisu, jossa samoja tapahtumia lähestytään sekä Pajun että Jonglöörin silmin. Se paljastaa, kuinka erilaisia tunteita ja ajatuksia samat kuvaelmat voivat eri hahmoissa herättää.

Herra Wolterin karnevaali on vaikuttava, koskettava ja kulisseiltaan kiehtova visio, jonka osin omintakeisten elementtien seuraan on ilo heittäytyä.

”Eksistentiaalista kriisiä ei ole koskaan turvallista kokea ase kädessä.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/25.

Kirjat – Jari Koponen ja Vesa Sisättö: Kuviteltu tulevaisuus – Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Jari Koponen ja Vesa Sisättö
Kuviteltu tulevaisuus – Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944
Avain

Pitkän linjan tieteiskirjallisuuden asiantuntija Jari Koponen ja nuorehkompi Vesa Sisättö ovat jälleen yhdistäneet voimansa. Kuviteltu tulevaisuus -teoksessa käydään läpi Suomessa julkaistua scifi-kirjallisuutta lähes puolentoista vuosisadan ajalta. Mukana on myös otteita aikalaisarvioista ja artikkeleista. Lisäksi tieteiskirjallisuuden tarina on liitetty historiallisiin tapahtumiin sekä yhteiskunnalliseen ja tekniseen kehitykseen.

Kirjassa on kaksi osaa, ja jakolinjana toimii luontevasti Suomen itsenäistyminen.

Suomalaisen tieteiskirjallisuuden alkupisteeksi annetaan Koposen aiemman Utopia- ja tieteiskirjallisuus Suomessa: bibliografia 1803–2013 -teoksen (2014) mukainen vuosiluku 1803. Tuolloin Åbo Tidningissä julkaistiin Gabriel Hartmanin tarina En Dröm. Siinä tutkitaan mikrokosmosta vuoden 1899 Pariisissa. Tarina on elementeiltään tyylipuhdasta tieteiskirjallisuutta, jossa ekstrapoloidaan sen hetkisen tietämyksen kehitystä.

Aika ennen itsenäisyyttä -osuus on pirstaleinen jo ihan kulttuurin kehittymisen ja sitä seuranneiden muutosten takia. Monet kyseisen ajanjakson suomalaiset tieteistarinat ovat yhdellä idealla ratsastavia kertomuksia, joissa edesautetaan jotain poliittista näkemystä tai varoitellaan yhteiskunnallisista muutoksista – kuten naisten vapautusliikkeestä.

Hauska kuriositeetti on paikallisten tulevaisuuksien alagenre, jossa kuvataan omaa kotikaupunkia muutaman vuosikymmenen päästä.

Kirjan loppupuoli on jäntevämpi ja paremmin jäsentynyt. Mukana on helpommin yhteen koottavia teemoja ja kohteita, kuten Suur-Suomi-tarinat, lukemistokirjoittajat sekä Volter ”Alastalon salissa’” Kilven postuumi ja keskenjäänyt romaani Gulliverin matka Fantomimian mantereelle (1944). Tällä ajanjaksolla tieteiskirjallisuus alkaa myös muodostua selkeämmin omaksi genrekseen.

Kirja on täynnä mielenkiintoisia anekdootteja, sitaatteja ja yksityiskohtia niin tunnetuista kuin syystäkin unohdetuista askeleista genren syntyhistoriassa. Osa niistä käsitellään pelkällä maininnalla, kun toiset saavat esseemäisen esittelyn. Painotukset ja valinnat eivät kuitenkaan tunnu sattumanvaraisilta, vaan käsittelyn laajuus on harkittu sekä historiallisen ja/tai kulttuurillisen merkittävyyden kannalta. Loppuun on vielä laitettu tiivistelmä kirjan havainnoista, termiluettelo, lähdelista ja hakemisto.

Huolimatta välillä haasteellisesta lukukokemuksesta käsissä on todellinen rakkaudenosoitus tieteiskirjallisuudelle. Tämän mittakaavan tutkimuksia tulee harvoin vastaan. Ilahduttavasti luvassa on myös jatko-osa, jossa kerrotaan tieteiskirjallisuuden historiasta Suomessa vuosina 1945–1982.

Antti Oikarinen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.