Elokuva-arvostelut

Elokuvat – Flow

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Latvialaisen Gints Zilbalodisin Oscar-palkittu Flow-animaatio sai Suomen ensi-iltansa viime syksyn Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Perjantaina 28.3. filmi vyöryy myös tavallisiin suomalaisiin elokuvateattereihin.

Flow

Latvialaisen Gints Zilbalodisin Flow (Straume, 2024) lienee kaunein ja komein koskaan näkemäni animaatioelokuva. Ulkoisella asullaan ja liikemaailmansa täyteläisyydellä filmi peittoaa heittämällä jopa Pixarin parhaat luomukset. Myös tarina on niin maaginen ja lumoava, ettei kokonaisuuteen voi kuin rakastua.

Elokuvan päähenkilö on yksinäinen kissa, joka asuu ihmistaiteilijan hylkäämässä talossa. Taiteilijan kädenjälkeä edustavat puutarhan puiset kissaveistokset sekä mäen päällä seisova jättiläiskissan kuvajainen. Yllättäen tulva peittää kuitenkin tämän kaiken alleen. Viime hetkellä kissa pelastuu ohi ajelehtivaan puiseen purjeveneeseen, jossa hän kohtaa ystävällisen, mutta nukahtamaan taipuvaisen kapybaran eli vesisian.

Myöhemmin veneeseen astahtavat myös ihmisten jälkeensä jättämiä pikkutavaroita keräilevä kissamaki, leikkisä ja seurankipeä kultainennoutaja sekä majesteettinen, siipirikko sihteerilintu.

Luonteensa mukaisesti kissa välttelee seuraa ja suhtautuu epäluuloisesti matkakumppaneihinsa. Muutenkin porukan kesken syntyy paikoin kyräilyä, vaikka lopussa toki opitaankin vetämään yhtä köyttä. Yhteistä kieltä hahmoilla ei ole, joten kommunikoitiin käyvät vain lajityypilliset ilmeet, elkeet ja äännähdykset – jotka Zilbalodis on tavoittanut täydellisesti.

Sympaattisten hahmojen seikkailu on vaarojen ja ihmeiden täyteinen, sillä vene kuljettaa heitä osin veden alle jääneiden metsien, muinaiskaupunkien, temppeleiden ja patsaiden hallitsemassa maastossa. Näkymät ovat kertakaikkisen vietteleviä ja mieleenpainuvia. Toisinaan ollaan vellovien aaltojen armoilla, joskus sukellellaan värikkäiden kalojen seassa. Aina väliin esiin vyöryy jättimäistä valasta muistuttava merihirviö.

Samalla kamera, hahmot ja taustat ovat jatkuvassa liikkeessä – aidosti ja luontevasti.

Kehut voisi purkaa myös tähän muotoon: jos Hayao Miyazaki olisi syntynyt 50 vuotta myöhemmin ja innostunut tietokoneanimaatiosta, niin Flow saattaisi hyvinkin olla hänen kynästään ja mielestään syntynyt taideteos.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/24.

Elokuvat – Companion

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

Companion

Drew Hancockin käsikirjoittama ja ohjaama Companion on hankala arvosteltava, koska siitä ei voi sanoa juuri mitään sortumatta spoilereihin. Tämä johtuu siitä, että leffan keskeisimpiä ihastelun aiheita ovat lukuisat taidolla luodut yllätyskäänteet, jotka vääntävät kaiken aiemmin nähdyn uuteen valoon. Eli jos tahdot kokea elokuvan puhtaalta pöydältä, kannattaa tämäkin teksti jättää lukematta. Jo tieto siitä, että teos yhdistelee samaan soppaan tieteisfiktiota, romantiikkaa, juonitteluja, töppäilyjä, väkivaltaisia purskahduksia sekä hirtehistä huumoria, saattaa paljastaa liikaa. Ja jatko tekee sen aivan varmasti.

Iris (Sophie Thatcher) ja Josh (Jack Quaid) kohtaavat kaupan käytävällä. Ilmassa on rakkautta ensisilmäyksellä. Josh täyteläistää Irisin elämän, ja Iris tekee kaikkensa poikaystävänsä onnen ja autuuden eteen. Tästä huolimatta Iris vierastaa hieman sitä, että heidät on kutsuttu kyläilemään Joshin kavereiden luo syrjäiseen järvenrantamökkiin. Varsinkin kun talon omistavan Sergeyn (Rupert Friend) tyttöystävä Kat (Megan Suri) katsoo häntä selvästi nenänvarttaan pitkin. Paikalla ovat myös umpirakastuneet Eli (Harvey Guillén) ja Patrick (Lukas Gage).

Iloisen juhlinnan ohessa kuviin ja dialogiin ripotellaan vihjeitä, että kaikki ei välttämättä olekaan niin hyvin kuin päällepäin näyttää. Ja sitten tapahtuu elokuvan ensimmäinen isompi tvisti. Paljastuu, että Iris on seuralaisrobotti, jonka kaikki tunteet, tarpeet ja teot kumpuavat hänen ohjelmoinnistaan. Puhelinäppinsä kautta Josh pystyy säätämään hänen älykkyyttään, kielivalintojaan ja mitä muuta nyt päähän sattuu juolahtamaan. Iris itse ei kuitenkaan tiedä olevansa kone.

Näin esiin kumpuaa yksi elokuvan syvemmistä teemoista. Onko itseään ihmisenä pitävää robottia lupa kohdella kuin irtainta omaisuutta? Onko hän pelkkä lelu, jota voi manipuloida, kiduttaa, alistaa, hallita ja hyväksikäyttää mielensä mukaan? Ja tekisikö Josh tai joku muu itsestään suuria luuleva luuseri tämän myös aidolle naiselle, jos vain saisi siihen tilaisuuden? Entä mitä tapahtuu, kun asemastaan tietoiseksi tullut kone päättää, ettei enää tyydy kohtaloonsa?

Tämän kierrepallon jälkeen elokuva intoutuu yhä villimpiin käänteisiin, joista harvaa tulee ennalta edes ajatelleeksi. Tarina etenee vauhdilla ja kerii esiin pääosin hyvin rytmitetyn, trillerimäisen kujanjuoksun. Hahmot ovat kuin sokkeloon suljettuja koe-eläimiä, jotka potkivat vimmalla tutkainta vastaan – mutta eivät pääse irti omista erityispiirteistään.

Pulputtaa kuin kaltoinkohdeltu tiikeri!

Toni Jerrman – 4 tähteä

Elokuvat – Wolf Man

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , ,

Wolf Man

Nykyaikana lykantropia ei selity yliluonnollisella kirouksella vaan zoonoosilla. Oregonin komeissa erämaissa voi saada petoeläimeltä taudin, jota alkuperäisasukkaat kutsuvat nimellä ”susinaama”: sairastunut katoaa metsiin ja muuttuu pedoksi. Ja niin siinä sitten käy, että perheineen syrjäiselle perintötilalle palaava kirjailija saa tartunnan.

Elokuvien The Wolf Man (1941) ja The Wolfman (2010) pienimuotoinen uudelleentulkinta ilahduttaa, koska ei yritä liikoja.

Blaken (Christopher Abbott) isä on ollut äreä ja pelottava. Kun Blake on yrittänyt suojella omaa lastaan (Matilda Firth) ikäviltä kokemuksilta, hänestä on itsestäänkin tullut vähän äkkipikainen. ”Hän sai sairauden isältään”, hänen vaimonsa (Julia Garner) selittää lapselleen.

Kiintymyssuhdeteoreettinen psykologia jää kevyeksi kuvaukseksi siitä, mistä Blaken muodonmuutoksessa on lopulta kysymys. Enemmän tarina keskittyy itse metamorfoosiin, kauhuelokuvien perinteiseen kuvastoon, jossa joku läheinen alkaa muuttua vieraaksi. Kun perheen isä sairastuu niin mieleltään kuin ruumiiltaankin, on kokemus vaimolle ja lapselle yhtä lailla kauhistuttava kuin surullinenkin.

Käänne ihmisestä hirviöksi yhden yön aikana on epäuskottavan vauhdikas prosessi taudin aiheuttamaksi – tai ehkä siinä on sittenkin ripaus taikuutta! Muutos näyttää joka tapauksessa hienolta, ja kahden ihmissuden välinen kamppailu on suorastaan vaikuttava.

Leigh Whannell ohjaa maltilla, liioittelematta. Niinpä perhe saa käyttäytyä rakkauden, pelon ja aggression ristipaineessa sympaattisen vakuuttavasti.

Tarinakin on yksinkertainen, novellimainen, jopa televisioepisodimainen, eikä tarjoa kummoisiakaan yllätyksiä. Puherooleja on vain kourallinen, puitteina pelkkä maalaistalon pihapiiri ja sitä ympäröivä metsä. Pienistä asioista on kuitenkin rakennettu vanhahtava, tenhoava kauhukertomus, jota katsellessa ei tarvitse kelloa vilkuilla.

Jukka Laajarinne – 3 tähteä

Elokuvat – Nosferatu

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , ,

Nosferatu

Bram Stokerin vuonna 1897 julkaistusta Dracula-romaanista on tehty lukuisia filmatisointeja. Kuuluisin niistä lienee F. W. Murnaun ohjaama Nosferatu vuodelta 1922. Murnau halusi alun perin ohjata romaanille uskollisen filmin, mutta elokuvayhtiö ei saanut oikeuksia tarinaan, joten hän joutui muuttamaan hahmojen nimiä ja paikkoja voidakseen toteuttaa visionsa. Lopputulosta pidettiin silti laittomana ja elokuva määrättiin tuhottavaksi. Osa kopiosta kuitenkin säilyi, ja loppu onkin elokuvahistoriaa. Robert Eggersin ohjaama Nosferatu on siis uudelleenfilmatisointi juurikin tästä Murnaun versiosta.

Nosferatu alkaa vuoden 1838 Wisborgista. Kiinteistövälittäjä Knock (Simon McBurney) lähettää tunnollisen työntekijänsä Hutterin (Nicholas Hoult) hakemaan salaperäisen asiakkaan, kreivi Orlokin (Bill Skarsgård), allekirjoitusta kaukaa Karpaateilta. Hutter on täysin tietämätön siitä, että hänen kaunis ja yliluonnolliselle herkkä morsiamensa Ellen (Lily Rose Depp) on ollut Orlokin himokkaan väijynnän kohteena jo vuosia. Tuhoisa henkinen side Ellenin ja Orlokin välillä vahvistuu, kunnes Wisborgin rannalle ajelehtii ruttolaiva kyydissään itse pahuus, ja Ellen ymmärtää, ettei voi paeta kohtaloaan.

Eggersin elokuville ominainen hiipivän painostava tunnelma ja synkkä estetiikka ovat vahvasti läsnä myös Nosferatussa. Ohjaajan aikaisempia, varsin erinomaisia töitä ovat mm. The Witch (2015), The Lighthouse (2019) ja The Northman (2022).

Heti Nosferatun alusta lähtien on vaikeaa olla tekemättä rinnastuksia Francis Ford Coppolan ohjaamaan Bram Stokerin Draculaan (1992), sillä Eggersin visiossa on hyvin paljon samaa henkeä ja maalauksellisuutta. Coppolan mestariteos on goottilaiseen tyyliin överipramea tarina täynnä verentahrimia krinoliinihameita ja valtameret ylittäviä tunteita. Eggersin tavoittelema eeppisyyden tuntu ja mahtipontisuus luodaan kuitenkin hieman eri tyylikeinoin. Hänen värimaailmansa on lähempänä Tim Burtonia ja leikkiminen valolla ja varjoilla hyvin taidokasta. Kaikista henkilöhahmoista löytyy alavireenä sama alkukantainen mielipuolisuus kuin The Witch -elokuvassa.

Nosferatu on visuaalisesti huumaava kokemus: järjettömän kaunis goottipainajainen, mutta Coppolaa tylymmällä ja pelkistetymmällä tavalla. Julma tarina on kerrottu enemmän Grimmin saduille ominaiseen tyyliin. Kreivi Orlokin turmeltunut ja ryönäinen hahmo ei ole Vlad Tepes -viiksissään mikään sliipattu neitoja likistelevä vampyyri. Hän muistuttaa enemmän romanialaisen kansanperinteen tuntemaa strigoi-olentoa, levotonta haudasta noussutta henkeä, joka ravitsee mätänevää ruumistaan elävillä.

Skarsgård vetää kreivinroolinsa todella rouheasti äänimaailma edellä. Eteerisen Lily Rose Deppin kyky heittäytyä yllättää iloisesti. Tarinaan on taktisesti sijoitettu mainioita karumman huumorin hetkiä, ja Simon McBurney on niin aidosti kammottava okkultisti/ötökänsyöjä Herr Knockina, että pieksee kaiken maailman Renfield-variaatiot mennen tullen. Willem Dafoe on tietenkin aivan liekeissä eksentrisenä professori Albin Eberhart Von Franzina. Tässä yhteydessä kannattaa myös muistaa Dafoen mieleenpainuva rooli ”aitona” vampyyrina Elias Merhigen ohjaamassa Shadow of the Vampire -elokuvassa (2000).

Eggersin Nosferatu on klassikkoainesta, kunnioittava hatunnosto Bram Stokerin Draculalle ja elämys, josta ei kannata jäädä paitsi. Viisi tähteä ja verenpunainen ruusu!

Melina Marras

Sarjakuvat – Jim Starlin, George Pérez & Ron Lim: Kostajat – Ikuisuuden rautahanska

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , , , , , ,

Jim Starlin, George Pérez & Ron Lim
Kostajat: Ikuisuuden rautahanska
Suom. Mail-Man. Egmont

”Enkö ole Thanos?! Eikö vanaveteni ole purppuranpunainen niin vihollisteni kuin liittolaisteni verestä?”

Alkujaan vuodelta 1991 kotoisin oleva Kostajat: Ikuisuuden rautahanska on yksi kaikkien aikojen ikonisimmista ja kosmisimmista supersankarisarjakuvista. Sen käsikirjoituksesta vastaa eeppisten avaruusseikkailujen ylin mestari, Jim Starlin, ja kuvituksesta pikkutarkasta jäljestään kuuluisat George Pérez ja Ron Lim. Luvassa on myyttistä tarinointia, upeaa kuvakerrontaa ja enemmän supersankareita kuin kukaan pystyy laskemaan. Ja kaikki tämä niin, että kokonaisuus pysyy kauniisti tekijöiden hanskassa.

Juuri tämä sarjakuva on toiminut myös Avengers-leffojen Infinity War (2018) ja Endgame (2019) lähtökohtana.

Tarinan käynnistyessä hullu titaani Thanos on saanut haltuunsa kaikki Ikuisuuskivet ja on voimallisempi kuin koskaan. Käytännössä hän on kaikkivaltias, joka pystyy muuttamaan todellisuutta pelkillä ajatuksillaan. Ensi töikseen hän napsauttaa sormiaan ja pyyhkii pois puolet maailmankaikkeutta asuttavista ihmisistä ja eläimistä.

Loputtoman vallan ja voiman ohessa nihilististä Thanosta ajaa eteenpäin rakkaus. Omnipotentti jumalhahmo on palavasti rakastunut valtiatar Kuolemaan ja tekee kaikkensa voittaakseen tämän kiintymyksen: ”Kuolemaa pitää palvoa! Hänelle pitää rakentaa pyhättöjä!” Mutta huolimatta siitä, minkälaista universaalista tuhoa ja tuskaa Thanos kylvää, Kuolema ei lämpene jykeväleukaiselle kosijalle. Ei, vaikka valheiden herra, Mefisto, kuiskiikin hänen korviinsa omia juoniaan.

”Tulkoon kosminen sota! Pyyhkiköön viholliseni veri ja sisälmykset tuskani ja suruni pois.”

Ihmisten joukkokatoaminen ja Maapalloa ravistelevat Thanoksen raivonpuuskan seuraukset eivät tietenkään jää jäljelläolevilta supersankareilta huomaamatta. Mutta kuinka päihittää olento, joka on mahtavampi kuin mikään toinen voima universumissa?

Tähän tarjoaa oman vastauksensa Adam Warlock, kosmisista supersankareista se kaikkein kiehtovin. Hänen johdollaan trikoosankarit, kuten Tohtori Outo, Hopeasurffari, Thor, Kapteeni Amerikka, Rautamies, Hulk, Wolverine ja lukuisat muut, syöksyvät avaruuden ääriin taistelemaan Thanosta vastaan. Ja koska nyt ei olla hiekkalaatikkoleikkien parissa, epätoivoiseen taistoon liittyvät myös elämää suuremmat astraalijumalat, kuten kaiken olevaisen ruumiillistuma, Ikuisuus, ajan jumala Kronos, maailmojen tuhoaja Galactus sekä muutamat muut ihmeelliset olennot.

Mitäpä tästä muuta voi sanoa kuin että kyseessä todellakin on massiivisen kokoluokan avaruusseikkailu, joka saa silmät pullistumaan kuopistaan ja aivot sykkimään vähintään satasta. Tätä teosta ei voi kuin palvoa – ja lukea kerta toisensa jälkeen uudelleen. Ikuisuuden rautahanska rulaa ikuisesti. Piste.

Nyt eletään hulppeassa toivossa, että jossain välissä suomeksi saataisiin albumimuodossa myös kaikki muut Starlinin keskeiset Warlock/Thanos-seikkailut. Se olisi maailmankaikkeuden mahtavin veto!

”Thanos on voittaja. Valo on hävinnyt. Jäljelle jäävät vain kyyneleet. Ja kuolleiden unelmien kaiku.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/24.

Elokuvat – Shadowland

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Shadowland

Legendat elävät Pyreneillä. Montségurin pikkukylä oli keskiajalla yksi vainottujen kataarien viimeisistä turvapaikoista. Montségurin vuoren väitetään olevan ufojen tukikohta, ja jyrkänteen päälle rakennetussa linnassa kummittelee Valkoiseksi Rouvaksi kutsuttu henkiolento. Himmlerin Ahnenerbe on tehnyt lähiseudulla kaivauksia Graalin maljan löytämiseksi. Liiton arkkikin saattaa olla kadonnut näille main, ja kerrotaan, että alueella elää Jeesuksen jälkeläisiä.

Carcassonnen ja Andorran välissä sijaitseva vyöhyke vetää puoleensa vanhoja hippejä, new age -hörhöjä ja okkultisteja, jotka eivät ole sopeutuneet moderniin maailmanmenoon.

Dokumenttielokuva seuraa muutamaa heistä: paria maagia, Magdalan Marian aikoinaan seudulle tuomaa viisautta seuraavien naisten hengellistä piiriä – sekä elokuvan keskushenkilöksi valittua kauhuohjaaja Richard Stanleyta.

Stanley on kokenut linnan raunioissa ilmestyksen, joka tekee hänestä hippiyhteisön merkkihenkilön. Eikä hän viihdy Los Angelesin pinnallisessa ja kaupallisessa kuhinassa. Stanleyn viimeisin elokuva, Color Out of Space (2019), on kuitenkin ollut menestys, ja tarkoitus olisi palata Hollywoodiin tekemään lisää Lovecraft-filmatisointeja.

Shadowlandin suomalainen tekijäjoukko, eli ohjaaja Otso Tiainen, tuottaja Kalle Kinnunen ja kuvaajat Peter Flinckenberg sekä Max Smeds, vievät katsojan fantasialarppiinsa eksyneiden eksentrikkojen taikamaailmaan. Jylhille näkymille, sadunomaiselle luonnolle, varjoisille rituaaleille ja todellisuudesta irtaantuneille puheille annetaan aikaa. Montségurin aika näyttää pysähtyneeltä. Tai limittyneeltä: miekkaa heiluttelevan maagikon askeettista kivitaloa valaisevat vain savuavat kynttilät ja puhelimen näyttö.

Kuvat ovat kauniita ja lumoavia. Timo Kaukolammen ja Tuomo Purasen musiikki vahvistaa muutenkin hämäriä tunnelmia. Todellisuus ja mielikuvitus sekoittuvat kiehtovalla tavalla. Tämähän on aivan upea elokuva!

Dokumentin tarina Hollywoodiin palaavasta sankariohjaajasta ei sitten toteudukaan suunnitelmien mukaan. Juoni saa yllätyskäänteen, kun Stanleyn pimeät salaisuudet alkavat kuvausten aikana paljastua. Ehkei hän olekaan aivan se, mikä on väittänyt olevansa.

Jukka Laajarinne – 4 tähteä

Elokuvat – Terrifier 3

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

Terrifier 3

Damien Leonen ohjaama ja käsikirjoittama, verellä ja väkivallalla iloisesti leikittelevä Terrifier-leffasarja on edennyt jo kolmanteen osaansa. Päähenkilönä jatkaa demoninen Art-klovni (David Howard Thornton), joka ei puhua pukahda, mutta jonka hymy on sitäkin pirullisempi.

Jos katolta kuuluu joulun aikaan askelia ja öiseen olohuoneeseen astuu punaiseen nuttuun sonnustautunut hahmo, kannattaa olla tarkkana. Kyseessä ei välttämättä ole joulupukki, sillä Art-klovni on ihastunut samaiseen vaateparteen sekä pukinrooliin ihan ylipäätään. Ja hän jakaa lahjojen sijaan rusentavaa kuolemaa överiksi vedetyin tavoin. Kirveestä saavat niin lapset kuin aikuisetkin makoisin äänitehostein. Terä uppoaa lihaan, irtoraajat lentelevät ja kallot halkeilevat.

Terrifier 3 -leffa sijoittuu aikaan, jolloin edellisen filmin klovniverilöylystä on vierähtänyt viisi vuotta. Kakkoselokuvan lopuksi Art menetti päänsä, mutta moinen pikkuseikka ei pidättele yliluonnollisen tehokasta tappajaklovnia. Niinpä hän palaa jälleen kuvioihin yhdessä kasvoiltaan enemmänkin kuin rupisen Victoria Heyesin (Samantha Scaffidi) kanssa.

Toisaalla kakkosleffan sankaritar, Sienna Shaw (Lauren LaVera), pääsee pois mielisairaalasta. Hän asettuu asumaan Jess-tätinsä (Margaret Anne Florence), tämän Greg-aviomiehen (Bryce Johnson) ja perheen nuoren Gabbie-tyttären (Antonella Rose) luokse. Art-klovnin vastaisen mittelön traumat eivät jätä Siennaa kuitenkaan rauhaan. Häntä kiusaavat niin veriset hallusinaatiot kuin paniikkikohtauksetkin. Hän on jopa varma, että näkee ostoskeskuksessa joulupukin asuun sonnustautuneen Artin – joka jakaa lapsille räjähtävän riehakkaita lahjoja.

Elokuvan alkupuolella Leonen kerronta haparoi vähän sinne sun tänne. Tämä johtuu siitä, että Art on herätettävä henkiin, hahmot esiteltävä ja juonenpalikat sijoitettava paikoilleen. Lisäksi joka väliin on ahdettu irrallisia splatter- ja gore-pläjäyksiä, jotta yleisö pysyisi varmasti täpinöissään. Onneksi filmin ultraväkivaltaiset purskahdukset ovat tällä kertaa niin hauskoja ja yksityiskohtaisesti toteutettuja, että niiden seurassa on vaikea olla viihtymättä. Pisteet erityisesti muikealle joulupukki ja klovni baarissa -kohtaukselle sekä moottorisahalla suoritetulle pitkälle tuplatapolle.

Koko touhu huipentuu Artin ja Siennan väkivahvaan kohtaamiseen, joka iskee kuin taikamiekka palleaan – ja jossa ei vältytä viattomien sivustakatsojien verta ja suolia purskottavilta oheisvahingoilta. Rokkaa kuin eläin!

Yksi kahden uusimman Terrifier-leffan vahvuuksista on mielipuolisesti ilmeilevän Artin lisäksi Lauren LaVeran erinomainen suoritus Siennan roolissa. Tällä kertaa hän saa hyvää taustatukea nuorelta Antonella Roselta, jonka innostus ja uteliaisuus on tarttuvaa laatua. Mieleen painuu myös Alexa Blair Robertsonin esittämä Mia, joka pyörittää true crime -podcastia ja kokee, että hänen tavoitteensa ovat tärkein asia koko maailmankaikkeudessa.

Siinä missä edellinen Terrifier oli klovnikauhun timanttinen ilmestymä, niin nyt sama tehdään joulupukkikauhulle. Ja se kyllä hohotuttaa ihan terrifikkinä.

Miinusta tulee siitä, että Leone on hypännyt jatkuvasti yleistyvän synnin kelkkaan – eli päätynyt tekemään tarinan, jonka jakautuu kahteen elokuvaan. Niinpä Terrifier 3 loppuu pelkkään välitilinpäätökseen ja jättää katsojan odottamaan kertomuksen jatkoa. Se on luvassa vasta vuonna 2026.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Elokuvat – The Substance

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

The Substance
(Huom: juonikuvaus saattaa sisältää spoilereita)

Syksyn kohutuin elokuva on hyvin suurella todennäköisyydellä myös syksyn paras. Ranskalaisen Coralie Fargeatin ohjaama ja käsikirjoittama The Substance käynnistyy ikuisen nuoruuden tavoitteluna, muuntuu hyvinkin fyysiseksi, cronenbergiläiseksi kehokauhuksi ja vetää sitten siitäkin makaaberin riemastuttavasti yli.

Demi Mooren näyttelemä Elisabeth Sparkle on entinen supertähti, jonka maine on himmentynyt vuosien saatossa. Elokuvaroolien sijaan hän vetää televisiossa kasarimaista jumppaohjelmaa. Tällekin uhkaa tulla loppu, kun inhorealistisen irvokkaasti kuvattu vanhempi tv-pomo Harvey (Dennis Quaid) haluaa korvata ”ikälopun ämmän” nuorella ja kiinteällä lihalla.

Epätoivoissaan Elisabeth tarttuu viimeiseen oljenkorteen, pimeiltä markkinoilta saatavaan Substance-aineeseen. Sen luvataan tekevän ihmisestä tämän paras mahdollinen versio: ”Nuoremman, kauniimman, täydellisemmän.” Kuinka itse muodonmuutos tapahtuu, jääköön tässä paljastamatta. Joka tapauksesta, kun Elisabeth on tykittänyt ainetta suoniinsa, hänestä kuoriutuu Margaret Qualleyn esittämä Sue, joka on kaikkea sitä, mitä Substancen mainospuhe lupasikin: nuori, seksikäs ja säteilevän virheetön kaunotar.

Aineen käyttö ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertaista. Seitsemän päivän välein Suen on sujahdettava takaisin Elisabethin nahkoihin ja elettävä näin toisen seitsemän päivän ajan ennen kuin voi taas muuttua uudeksi ihmeelliseksi itsekseen. Mitä kauemmin tätä kestää ja mitä suositummaksi Sue-versio muuttuu, sitä katkerammaksi itseinhon syövereissä rypevä Elisabeth käy.

Jossain vaiheessa mieli tekee lopullisen tepposen, eikä Elisabeth enää ymmärrä, että hän ja Sue ovat yhtä, yksi ja sama ihminen. Kun omaan loisteeseensa rakastunut Sue-versio ei samaan aikaan halua enää palata Elisabethin vanhaan kehoon, on syöksy kohti lopullista rappiota alkanut.

Fargeat tykittää kankaille huikean ääniraidan tukemaa vahvaa visuaalista kuvastoa, jossa kliinisyys kohtaa verisen lihallisuuden. Luontevaa alastomuutta ei karsasteta, mutta samalla tuodaan selkeästi esiin yhteiskunnallinen vinouma, jossa nuoret naiset alistetaan vanhojen setien persoonattomiksi seksisymboleiksi. ”Kauniiden tyttöjen pitäisi aina hymyillä”, ohjeistaa Harvey palkollisiaan.

Satiirissa ryöpätty korskea tarina ei säästele myöskään jalustalle korotettuja tähtiä, jotka eivät saa tarpeekseen yleisön palvonnasta ja rakkaudesta.

The Substance on röyhkeä, nerokas ja vimmaisella voimalla iskevä elokuvallinen pommikonelaivue, joka ei jätä yhtäkään katsojaa kylmäksi.

Toni Jerrman – 5 tähteä

Elokuvat – Maxxxine

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

Maxxxine

Maxxxine on jo kolmas osa ohjaaja-käsikirjoittaja Ti Westin ja näyttelijätähti Mia Gothin kauhuun kallistuvaa satiirista leffasarjaa. Ensin tuli 1970-luvun loppuun sijoittuva X (2022), jossa Goth esitti sekä nuorta stripparia että vanhaa kääkkää. Sitä seurasi Pearl (2022), joka kertoi X:ssä esiintyneen vanhuksen nuoruudesta. Ja nyt teattereihin on saapunut Maxxxine, joka jatkaa X:stä tutun stripparin tarinaa.

Jokainen näistä elokuvista on kuitenkin toteutettu niin itsenäisesti, ettei aiempien filmien katsastaminen ole edellytys tarinan ymmärtämiselle.

Tällä kertaa ollaan vuoden 1985 Hollywoodissa. Pornoleffoilla mainetta niittänyt Maxine Minx (Goth) päättää, että nyt on oikea hetki siirtyä arvostetummalle uralle. Hänen lopullisena tavoitteenaan on kuuluisuus, se, että hänen nimensä on kaikkien huulilla. Koska niin moni muukin Hollywood-tähti on aloittanut uransa kauhuelokuvissa, hän seuraa tätä reittiä ja saakin roolin The Puritan II -kauhuleffasta.

Samaan aikaan Hollywoodissa riehuu satanistinen sarjamurhaaja, Night Stalker. Myös joitain Maxinen ystävistä päätyy uhrien listalle. Mutta onko näissäkin tapauksissa asialla Night Stalker vai sittenkin tuntematon taho, jolla on jotain hampaankolossa juurikin Maxinea kohtaan. Ovatko naisen vanhat synnit palanneet uhkaamaan hänen menestystään?

Ja aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, Maxinen kimpussa häärii myös niljakas yksityisetsivä (mainio Kevin Bacon), joka ei kaihda kierojakaan keinoja. Se, kenen palkkalistoilla hän on, pysyy pitkään mysteerinä.

Elokuva tavoittaa hienosti 1980-luvun ajankuvan. Los Angeles on täynnä rähjäisiä ja nuhjuisia strippibaareja, pornoteattereita ja videovuokraamoja. Elokuvastudioiden ulkopuolella ”moraalisen enemmistön” edustajat syyttävät alaa turmeluksen ja satanismin levittämisestä. Televisiossa pauhataan Night Stalkerista ja rock-musiikin saatanallisuudesta. Ääniraidalla soi mm. Frankie Goes to Hollywoodin Welcome to the Pleasuredome, ZZ Topin Gimme All Your Lovin sekä Kim Carnesin Bette Davis Eyes.

Filmin uskonnollinen aspekti satanismihysterioineen on ihastuttavan ylilyöty, ja leffaan on ammennettu vaikutteita myös 1980-luvun limaisista slasher-elokuvista. Kokonaisuus ei kuitenkaan nouse West/Goth-kaksikon aiempien tuotosten tasolle. Se viimeinen nerokkuuden leimahdus uupuu. Gothille kirjoitettu tarina ei sekään tarjoa tilaisuutta yhtä hurjiin roolisuorituksiin kuin mitä nähtiin X:ssä ja Pearlissa – tai Brandon Cronenbergin Infinity Poolissa (2023).

Vaikka Maxxxine ei ole täydellinen, on lopputulos ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen.

Toni Jerrman – 3 tähteä

Ota elokuun muista genreleffaensi-illoista haltuun ainakin nämä:

  • Longlegs – Nicolas Cage loistaa!
  • Alien: Romulus
  • Blink Twice – Mitä vähemmän juonesta tietää ennalta, sen parempi

Nämä voi heittää romukoppaan:

Elokuvat – The Crow

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , ,

The Crow

James O’Barrin 1980-luvun lopussa luoma The Crow -sarjakuva on tummanpuhuva visio rakkaudesta ja kostosta. Alex Proyasin ohjaama ja Brandon Leen tähdittämä goottihenkinen elokuvaversio vuodelta 1994 toimii sekin erinomaisesti. Valitettavasti filmi jäi nousevan supertähden, kuvauksissa kuolleen Leen joutsenlauluksi.

Kun näin järeään aiheeseen palataan, sopii odottaa, että tekijöillä on jotain uutta ja ihmeellistä annettavaa. No ei ole. Rupert Sandersin masinoima The Crow on kliseisen lättänä pannukakku, jonka henkilökuvista ei löydy aidon tunteen häivääkään.

Karismattoman Bill Skarsgårdin tulkitsemana tarinan päähenkilö Eric Draven on muuntunut rasittavaksi emonyhveröksi, jonka toivoisi katoavan valkokankaalta alta aikayksikön. Ericin suurta rakkautta esittävä FKA Twigs pärjää paremmin Shellyn roolissa, mutta hahmojen keskinäinen kemia ei saa missään vaiheessa tulta alleen. Ilman tätä tunnesidettä koko tarinalta putoaa pohja.

Niinpä elokuvan tekijöiden on täytynyt keksiä kaikenlaisia vippaskonsteja, kuten toistoa, muisteluita ja vesimetaforia, jotta Ericin palava rakkaus ja oikeudenhimo saataisiin edes jotenkin perusteltua.

Jopa filmin pirullinen ilkimys jää platkuksi. Musiikkiin mieltynyt seurapiirien bisneshai, herra Vincent Roeg (Danny Huston), on tehnyt Saatanan kanssa diilin. Sen mukaan hän saa kekkaloida maan päällä loputtomiin, kunhan vain muistaa toimittaa jatkuvalla syötöllä viattomia sieluja Helvettiin. No höppäspöppäs.

Elokuvan ainoa toimiva kohtaus on oopperataloon sijoitettu verilöyly, jonka aikana kuolematon Eric niittää Roegin kätyreitä kuin viljaa. Se ei kuitenkaan kokonaista leffaa pelasta. Sitä ennen tuleekin jatkuvasti vilkuiltua kelloa, että koskas tämä vesikidutus vihdoin päättyy.

Nyt syntyi kyllä sen sortin ohraleipä, joka halventaa sekä alkuperäistä sarjakuvaa että Brandon Leen muistoa.

Toni Jerrman – 1 tähti