Kirjoittaja: tonitahtivaeltaja

TV-sarja – The Acolyte

tonitahtivaeltaja TV-sarja , , , , , ,

Jussi Ahlrothin Helsingin Sanomissa julkaistu artikkeli Disneyn The Acolyte -sarjan lopettamisesta ensimmäisen kauden jälkeen herätti kommentoijissa kritiikkiä. Niinpä päätin heittää blogiin tuoreimmasta Tähtivaeltajasta tutun The Acolyte -sarjan arvostelun.

Tekstin ovat laatineet Elisa Wiik ja Mikko Seppänen, jotka ovat jo useiden vuosien ajan erikoistuneet striimauspalveluiden spefi-sarjojen esittelyyn.

The Acolyte

Tähtien sota -sarjoilla on pitkä ja vaihtelevan tasoinen historia. Ensimmäistä kertaa Star Wars saapui televisioruuduille jo vuonna 1978 pahamaineisella Holiday Specialilla. 1980-luvulla katsojia kidutettiin puolestaan Ewok-televisioelokuvilla. Animaatiopuolella asiat ovat olleet hieman paremmin. Esiosatrilogiaa seuranneet sarjat ovat saaneet jopa oman fanikuntansa, vaikka niiden 3D-animaation laadusta voidaan olla montaa mieltä.

Katsomisen arvoisia näyteltyjä Star Wars -sarjoja jouduttiin kuitenkin odottamaan Disney+ -palvelun ilmestymiseen saakka. Vuonna 2019 käynnistynyt The Mandalorian kasvoi nopeasti valtavan suosituksi ja sai Disneyn tuottamaan useita uusia sarjoja. Kaikki kehut ansaitsevaa Andoria lukuun ottamatta valtaosa niistä on kuitenkin saanut vähintäänkin ristiriitaisen vastaanoton – niin kriitikoilta kuin faneiltakin. Tämä johtunee siitä, että sarjat ovat olleet kovin turvallisia sekä sijoittuneet ajallisesti yhdeksän teatterielokuvan lähistölle.

The Acolyte tekee kuitenkin selkeän pesäeron filmimaailmaan, sillä sarja sijoittuu noin sata vuotta ennen Pimeä uhka -elokuvan tapahtumia. Lisäksi sen pääosia esittävät käytännössä täysin uudet hahmot. Ratkaisu on erinomainen, sillä jo lähes loppuun kalutusta kaanonista vapautunut sarja onnistuu yllättämään ja tuomaan kehiin mielenkiintoisia käänteitä – vaikkei ehkä täysin nappisuoritus olekaan.

Osha (Amandla Stenberg) on entinen padawanoppilas, jota epäillään jedi-mestarin murhasta. Epäonnistuneen pidätysyrityksen jälkeen Oshan perään lähetetään hänen opettajanaan toiminut mestari Sol (Squid Game -sarjan pääosaa esittänyt Lee Jung-jae).

Pian paljastuu, että jedi-mestarin murhaan syyllinen onkin Oshan kaksoissisko Mae. Maen uskottiin kuolleen traagisessa episodissa, joka vaati myös sisaruksia kasvattaneiden jedinoitien henget. Tapahtumaketju sai alkunsa, kun ryhmä jedejä, mukaan lukien mestari Sol, saapui tutkimaan noitien asuttamaa planeettaa.

Tarinaltaan The Acolyte ei uurra kovinkaan uusia uria, mutta sen keskiössä oleva mysteeri kantaa hyvin varsinkin kauden alkupuolella. Mielenkiintoa herättävät myös sarjan harmaansävyiset hahmot. Juonen edetessä The Acolyte tekee selväksi jedien erehtyväisyyden ja esittelee myös sarjan kuumottavan hyvännäköisen pahiksen positiivisia puolia.

Visuaalisesti sarja näyttää todella hyvältä. Disney on selvästi pistänyt rahaa hienoihin lokaatiokuvauksiin sekä lavasteisiin ja muuhun rekvisiittaan. Erityisesti taistelukohtaukset ovat mieleenpainuvia. Toisaalta on harmillista, että vaikka sarja sijoittuu aikaan ennen elokuvia, se näyttää monilta osin hyvin samanlaiselta Tähtien sodalta kuin kaikki aiemmin nähty.

Lisäksi The Acolyten pakka levähtää kauden lopussa, kun sarja yrittää tunkea liikaa tarinaa ja tapahtumia päätösjaksoon. Tämän seurauksena hahmojen valinnat ja ratkaisut eivät tunnu enää istuvan täydellisesti heidän luonteisiinsa. Pikemminkin vaikuttaa siltä, että sarjan tekijät ovat vain miettineet seuraavan kauden alkuasetelmaa.

Vaikka The Acolyte saavuttaakin ensimmäisen kauden lopussa tietynlaisen välipisteen, niin käytännössä tarina jää päähenkilöiden osalta täysin kesken. Nähtäväksi jääkin, kuinka hyvin potentiaalinen toinen kausi pystyy pitämään kiinni ensimmäisellä kaudella nähdyistä harmaista sävyistä vai siirrytäänkö kerronnassa perinteisempään hyvä/paha-asetelmaan.

Ristiriitaiset tunteet jättäneestä kauden päätöksestä huolimatta The Acolyte kuuluu tämän hetken Star Wars -sarjojen parempaan kastiin. Varsinkin, koska se onnistuu jättämään nostalgiafiilistelyt sikseen ja keskittymään omaan tarinaansa. Parhaimmillaan sarja yllättää, ja jo pelkästään tämän vuoksi se on katsomisen arvoinen.

Elisa Wiik & Mikko Seppänen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/24.

Elokuvat – Maxxxine

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

Maxxxine

Maxxxine on jo kolmas osa ohjaaja-käsikirjoittaja Ti Westin ja näyttelijätähti Mia Gothin kauhuun kallistuvaa satiirista leffasarjaa. Ensin tuli 1970-luvun loppuun sijoittuva X (2022), jossa Goth esitti sekä nuorta stripparia että vanhaa kääkkää. Sitä seurasi Pearl (2022), joka kertoi X:ssä esiintyneen vanhuksen nuoruudesta. Ja nyt teattereihin on saapunut Maxxxine, joka jatkaa X:stä tutun stripparin tarinaa.

Jokainen näistä elokuvista on kuitenkin toteutettu niin itsenäisesti, ettei aiempien filmien katsastaminen ole edellytys tarinan ymmärtämiselle.

Tällä kertaa ollaan vuoden 1985 Hollywoodissa. Pornoleffoilla mainetta niittänyt Maxine Minx (Goth) päättää, että nyt on oikea hetki siirtyä arvostetummalle uralle. Hänen lopullisena tavoitteenaan on kuuluisuus, se, että hänen nimensä on kaikkien huulilla. Koska niin moni muukin Hollywood-tähti on aloittanut uransa kauhuelokuvissa, hän seuraa tätä reittiä ja saakin roolin The Puritan II -kauhuleffasta.

Samaan aikaan Hollywoodissa riehuu satanistinen sarjamurhaaja, Night Stalker. Myös joitain Maxinen ystävistä päätyy uhrien listalle. Mutta onko näissäkin tapauksissa asialla Night Stalker vai sittenkin tuntematon taho, jolla on jotain hampaankolossa juurikin Maxinea kohtaan. Ovatko naisen vanhat synnit palanneet uhkaamaan hänen menestystään?

Ja aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, Maxinen kimpussa häärii myös niljakas yksityisetsivä (mainio Kevin Bacon), joka ei kaihda kierojakaan keinoja. Se, kenen palkkalistoilla hän on, pysyy pitkään mysteerinä.

Elokuva tavoittaa hienosti 1980-luvun ajankuvan. Los Angeles on täynnä rähjäisiä ja nuhjuisia strippibaareja, pornoteattereita ja videovuokraamoja. Elokuvastudioiden ulkopuolella ”moraalisen enemmistön” edustajat syyttävät alaa turmeluksen ja satanismin levittämisestä. Televisiossa pauhataan Night Stalkerista ja rock-musiikin saatanallisuudesta. Ääniraidalla soi mm. Frankie Goes to Hollywoodin Welcome to the Pleasuredome, ZZ Topin Gimme All Your Lovin sekä Kim Carnesin Bette Davis Eyes.

Filmin uskonnollinen aspekti satanismihysterioineen on ihastuttavan ylilyöty, ja leffaan on ammennettu vaikutteita myös 1980-luvun limaisista slasher-elokuvista. Kokonaisuus ei kuitenkaan nouse West/Goth-kaksikon aiempien tuotosten tasolle. Se viimeinen nerokkuuden leimahdus uupuu. Gothille kirjoitettu tarina ei sekään tarjoa tilaisuutta yhtä hurjiin roolisuorituksiin kuin mitä nähtiin X:ssä ja Pearlissa – tai Brandon Cronenbergin Infinity Poolissa (2023).

Vaikka Maxxxine ei ole täydellinen, on lopputulos ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen.

Toni Jerrman – 3 tähteä

Ota elokuun muista genreleffaensi-illoista haltuun ainakin nämä:

  • Longlegs – Nicolas Cage loistaa!
  • Alien: Romulus
  • Blink Twice – Mitä vähemmän juonesta tietää ennalta, sen parempi

Nämä voi heittää romukoppaan:

Kolumni – Pääkirjoitus 3/24

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , ,

Viime numerossa esittelimme laajoissa artikkeleissa Suomi-kumman mestarin, Pasi Ilmari Jääskeläisen, sekä kanadalaisen Nicholas Eamesin, joka kirjoittaa rockista inspiroitunutta fantasiaa.

Tällä kertaa vuorossa ovat brittikumman taituri Laura Mauro, jonka teksteistä löytyy vahvoja Suomi-kytköksiä, ja taiwanilainen Chi Ta-wei, jonka queer-henkinen Kalvot-romaani on kerännyt ylistystä ympäri maailman.

Mauro ammentaa kummaan kauhuunsa aineksia muun muassa suomalaisista kansantaruista. Selkeimmin tämä näkyy Otavaisen olkapäillä -pienoisromaanissa, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen sisällissodan maisemiin. Kirjailija nostetaan esiin artikkelin, haastattelun ja moneen otteeseen palkitun Kristiina Drewsin suomentaman novellin siivin.

Chi Ta-wei -kattauksesta vastaa luottotoimittajamme Kaisa Ranta. Haastatteluun pohjautuvassa artikkelissa puhutaan muun muassa Kalvot-romaanin menestyksestä sekä itäaasialaisesta genrekirjallisuudesta ihan ylipäätään.

Tähän lehteen suunniteltu kotimaisen kirjailijan haastattelu ei valitettavasti toteutunut, mutta palaamme asiaan myöhemmissä numeroissa.

Tähtivaeltaja on jo vuosikymmenet toiminut myös suomalaisten sarjakuvataiteilijoiden ponnahduslautana sekä pidempien projektien mahdollistajana. Uransa alkupuolella Tähtivaeltajassa sarjakuviaan julkaisivat muun muassa sellaiset nykyisin isot nimet kuin Petri Hiltunen, Sami Toivonen, Jouko Ruokosenmäki ja Anssi Rauhala.

Pitkistä jatkumoista pisin on Pekka Mannisen Teräslilja-sarjakuva, jonka ensimmäinen jakso nähtiin Tähtivaeltajassa 2/90 – ja joka porskuttaa yhä.

Toinen hyvä esimerkki on Kivi Larmolan vuosina 2019–2023 julkaistu Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä -kokonaisuus, joka on sittemmin koottu kehutuksi albumiksi. Ilman Tähtivaeltajaa tämä Puupäähatulla-palkitun taiteilijan pääteos ei todennäköisesti olisi koskaan nähnyt päivänvaloa.

Vastaavia tapauksia ovat Pertti Jarlan jo kolmanteen jaksoonsa edennyt pitkäaikainen unelmaprojekti Unilähetyksiä Kuusta ja Kari Sihvosen tässä lehdessä käynnistyvä toivon ja optimismin kiintopiste Funtzie. Sihvosen vinkeä luomus ammentaa vaikutteita niin 1960-luvun pop-taiteesta kuin vanhoista amerikkalaisista sarjakuvistakin.

Tästä päästään tai ollaan pääsemättä aasinsiltaa pitkin huomioon, jonka mukaan uskon järjen voittoon. Olen vakuuttunut siitä, että hallitus tajuaa perua lyhytnäköiset budjettileikkaukset, jotka kohdistuvat kulttuuriin, sosiaalialan järjestöihin ja kansalaistoimintaan. Todellisuudessahan moisilla leikkauksilla ei saavuteta minkään sortin säästöjä, vaan ainoastaan haitataan Suomen talouskasvua ja lisätään yleistä pahoinvointia. Eli loppupeleissä kasvatetaan kuluja.

En myöskään suostu uskomaan, että yksikään suomalainen todella ajattelisi, että köyhyys on jokaisen oma valinta ja kuka vain voi halutessaan kävellä mihin tahansa hyväpalkkaiseen työhön. Tai että vain sellainen kulttuuri, joka tuottaa rutkasti rahaa, on arvokasta.

Näin absurdeja lausuntoja voivat esittää vain venäläiset trollit, jotka pyrkivät horjuttamaan suomalaista yhteiskuntaa sekä lietsomaan vihaa ja eripuraa.

Tällaista hybridivaikuttamista vastaan on käytävä järjen, toivon, yhteisymmärryksen ja positiivisuuden asein.

Toni Jerrman

Elokuvat – The Crow

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , ,

The Crow

James O’Barrin 1980-luvun lopussa luoma The Crow -sarjakuva on tummanpuhuva visio rakkaudesta ja kostosta. Alex Proyasin ohjaama ja Brandon Leen tähdittämä goottihenkinen elokuvaversio vuodelta 1994 toimii sekin erinomaisesti. Valitettavasti filmi jäi nousevan supertähden, kuvauksissa kuolleen Leen joutsenlauluksi.

Kun näin järeään aiheeseen palataan, sopii odottaa, että tekijöillä on jotain uutta ja ihmeellistä annettavaa. No ei ole. Rupert Sandersin masinoima The Crow on kliseisen lättänä pannukakku, jonka henkilökuvista ei löydy aidon tunteen häivääkään.

Karismattoman Bill Skarsgårdin tulkitsemana tarinan päähenkilö Eric Draven on muuntunut rasittavaksi emonyhveröksi, jonka toivoisi katoavan valkokankaalta alta aikayksikön. Ericin suurta rakkautta esittävä FKA Twigs pärjää paremmin Shellyn roolissa, mutta hahmojen keskinäinen kemia ei saa missään vaiheessa tulta alleen. Ilman tätä tunnesidettä koko tarinalta putoaa pohja.

Niinpä elokuvan tekijöiden on täytynyt keksiä kaikenlaisia vippaskonsteja, kuten toistoa, muisteluita ja vesimetaforia, jotta Ericin palava rakkaus ja oikeudenhimo saataisiin edes jotenkin perusteltua.

Jopa filmin pirullinen ilkimys jää platkuksi. Musiikkiin mieltynyt seurapiirien bisneshai, herra Vincent Roeg (Danny Huston), on tehnyt Saatanan kanssa diilin. Sen mukaan hän saa kekkaloida maan päällä loputtomiin, kunhan vain muistaa toimittaa jatkuvalla syötöllä viattomia sieluja Helvettiin. No höppäspöppäs.

Elokuvan ainoa toimiva kohtaus on oopperataloon sijoitettu verilöyly, jonka aikana kuolematon Eric niittää Roegin kätyreitä kuin viljaa. Se ei kuitenkaan kokonaista leffaa pelasta. Sitä ennen tuleekin jatkuvasti vilkuiltua kelloa, että koskas tämä vesikidutus vihdoin päättyy.

Nyt syntyi kyllä sen sortin ohraleipä, joka halventaa sekä alkuperäistä sarjakuvaa että Brandon Leen muistoa.

Toni Jerrman – 1 tähti

Kirjat – Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta I

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Solvej Balle
Tilavuuden laskemisesta I
Om udregning af rumfang I
Suom. Sanna Manninen. Kosmos

Solvej Ballen suuren suosion saavuttanut seitsenosainen kirjasarja alkaa auditiivisella kuvailulla. On kaksikerroksinen talo ja talossa ihminen, jonka läsnäoloa havainnoidaan pelkkien elämisen äänien perusteella. Kulkemista huoneesta toiseen, teen keittämistä, askelia portaissa, vaatteiden kahahduksia, ulko-oven kolahdusta. Vähä vähältä avautuu, kuka henkilöä havainnoi ja miksi. Vanhojen kirjojen kauppiaspariskunta Selter & Selter elää samassa talossa, päähenkilö Tara vierashuoneessa ja hänen aviopuolisonsa Thomas loppuosassa taloa, toisistaan tietämättä, murtuneen ajan erottamana.

Aivan tavallisena marraskuun kahdeksantenatoista, kun Tara on antikvaarisilla kirjamessuilla Bordeaux’issa, ajan kulku on hajonnut. Hän päätyy elämään toistuvasti samaa päivää yhä uudelleen ja uudelleen.

Tara palaa kotiinsa Clairon-Sous-Boisin pikkukaupunkiin Thomas-miehensä luokse ja havaitsee olevansa yksin aika-anomalian kourissa. Thomas ikään kuin resetoituu joka yö takaisin samaan päivään eikä muista vaimonsa selittämästä oudosta tilanteesta enää mitään. Joka päivä selittäminen täytyy aloittaa alusta ja samalla kestää toisen hämmennys, pelko ja vähittäinen tottuminen outoon asetelmaan.

Pariskunta tekee tutkimuksia anomaliasta yrittäen löytää ratkaisun rikkoutuneelle ajalle: mitkä esineet katoavat, millä hetkellä yön aikana aika alkaa uudelleen, miten oudosta epäjatkuvuudesta voisi päästä pois.

Lopulta Tara ei enää jaksa selittää ja tyytyy elämään vieraana omassa talossaan. Hän varoo huolellisesti näyttäytymästä miehelleen, jotta tämän illuusio ajan katkeamattomuudesta säilyisi. Olohuoneen oven molemmilta puolilta kajastavat valot sekoittuvat toisiinsa, sen lähemmäs toisiaan kertoja ja hänen aviomiehensä eivät enää yllä.

Ballen kerronta on kaunista, niukkaa ja ilmavaa. Tara kirjoittaa tapahtumia muistiin sekä dokumentointimielessä, ajankuluna että oman muistinsa tueksi. Samalla pohditaan havainnoivaa mieltä ilman muistikuvia ja kontekstia: miten päivä muodostuu uudelleen aamulla herättyä, ennen kuin ihminen muistaa, kuka on tai missä ja milloin on. Tarinalinjaa kuljetetaan kahdessa tasossa. Vuoden mittaan päivät sekoittuvat toisiinsa.

Taran suhtautuminen tilanteeseensa on yksi tarinan oleellisista juonteista: miten tavallinen ihminen suhtautuu selittämättömään, käsittämättömään; murtuneeseen luonnonlakiin, jolle ei ole syytä tai selitystä. Toisteisista päivistä muodostuu prosessi, jossa Tara sopeuttaa itsensä kertautuneen päivän elämiseen ja löytää elämäänsä hetki hetkeltä etenevän, minimalistisen rytmin. Taran mielenterveyden hidasta horjumista kuvataan lyyrisesti, metaforien kautta.

Vuoden kiertyessä loppuunsa, uuden marraskuun kahdeksannentoista lähestyessä, Tara tekee vielä viimeisen irtioton pyristelläkseen vapaaksi. Loppu jää avoimeksi sarjan seuraavia osia varten.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.

Elokuvat – Alien: Romulus

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Alien: Romulus

Kahden erinomaisen elokuvan jälkeen Alien-leffasaaga on huidellut vähän missä sattuu – parin edellisen osan kohdalla jopa paljon missä sattuu. Fede Alvarezin ohjaama Alien: Romulus palauttaa sarjan kuitenkin juurilleen.

Ensimmäisen ja toisen filmin väliseen aikaan sijoittuva juoni on tiukkaa avaruuskauhua, jonka pyörityksessä kukaan ei kuule huutoasi. Pois on siivottu tympeä mahtipontisuus ja turruttava filosofointi. Nyt luotetaan hyytävään pimeyteen ja avaruusaseman käytävillä vaaniviin hirviöihin. Tyyliin, joka toimi loistavasti Ridley Scottin legendaarisessa Alien-filmissä (1979). Sieltä on kopioitu myös elokuvassa nähtävä teknologia, joka tarjoaa ihastuttavan paluun vuosikymmenten takaiseen scifi-kuvastoon. Aikaan, jolloin tietokoneanimaatiot eivät vielä olleet tehneet tieteistekniikasta elotonta tusinatuotantoa.

Tarina lähtee liikkeelle rujolta, pilvien peittämältä kaivosplaneetalta. Paikalle huijatut ihmiset ovat käytännössä Weyland-Yutani-yrityksen orjia, joiden työkomennus päättyy useimmiten kuolemaan. Muutaman nuoren joukkio päättää kuitenkin häipyä paikalta ja suunnata kohti lähintä aurinkokuntaa, joka ei ole Weyland-Yutanin kontrollissa. Tähän tarjoutuu oivallinen tilaisuus, kun he löytyvät hylätyn avaruusaseman, jossa pitäisi olla yhä toimivia kryokammioita.

Kuten saattaa arvata, ryhmä kohtaa asemalla muutakin kuin pelkkiä tyhjiä laboratorioita ja autioita käytäviä.

Filmin jännite toimii hienosti. Käsillä on vahvasti kulkeva, kurkkua kuristava kujanjuoksu kauhujen kamareissa. Mukana on sekä vanhoja että uusia elementtejä, joihin on saatu ujutettua aitoa uhkaa ja pelkoa. Kun hirviön hyytävä kita aukeaa hymyyn, on henkikulta herkässä ja katsojan odotukset korkealla. Lisäpisteitä ropisee avaruusaseman arvoituksellisesta käyttötarkoituksesta, joka avautuu askel kerrallaan.

Hahmoista eniten tilaa saavat nuori Rain (Cailee Spaeny) sekä hänen ”veljensä”, synteetti Andy (David Jonsson). Rainin isä on aikoinaan löytänyt Andyn kaatopaikalta ja kunnostanut siitä tyttärelleen enemmän tai vähemmän toimivan kaverin. Andyn ohjelmoinnin prioriteetti on Rainin suojeleminen, mutta voiko Weyland-Yutani-firman rakentamaan keinotekoiseen olentoon luottaa, kun tilanne kärjistyy? Varsinkin kun osa tiimistä kohtelee Andya kuin tunteetonta saastaa.

Kun vielä ohjaus ja rytmitys pelaavat hienosti painajaismaisten kauhutunnelmien nostattajana, niin johan Romulus pumppaa kunnolla uutta happoa xenomorphien suoneen. Toki mukana on turhan paljon lainauksia, viittauksia ja nyökkäyksiä edellisten leffojen suuntaan, eivätkä kaikki yksityiskohdat napsahda kohdalleen. Mutta ne nyt ovat pieniä kauneusvirheitä muuten viihdyttävässä kummitusjuna-ajelussa.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Elokuvat – Borderlands

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Borderlands

Kaksi omaa pelisuosikkiani on nyt kääntynyt eläviksi kuviksi. Fallout Amazonin Prime Video -striimauspalvelun tv-sarjaksi ja Borderlands Eli Rothin ohjaamaksi elokuvaksi. Fallout on kerännyt laajalti kehuja, mutta Borderlands pettää kaikki odotukset. Hyvin kuvaavaa on, että filmin nimekkäimmät näyttelijät, Jamie Lee Curtis, Cate Blanchett ja Gina Gershon, tekevät leffassa uransa surkeimmat suoritukset. Oikeastaan ainoa hahmo, joka toimii edes jotenkuten, on tietokoneanimaationa toteutettu Claptrap-botti, jonka äänestä vastaa Jack Black.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat takapajuiselle Pandora-planeetalle, joka muistuttaa hylätyn romuvaraston, hökkelikylien ja autiomaan ristisiitosta. Tästä on paikoin saatu irti värikkään hauskoja yksityiskohtia. Planeetalla vallitsee täysi kaaos, sillä sitä kansoittavat mielipuoliset tappajajengit, kriminaalien pohjasakka sekä legendaarista aarretta etsivät holvinmetsästäjät.

Tarujen mukaan planeetalla sijaitsee muinaisen muukalaisrodun rakentama salainen holvi, johon on kätketty roppakaupalla teknologisia menestysreseptejä. Tätä saalista himoaa myös Atlas-suuryrityksen ilkeä johtaja, herra Atlas (Edgar Ramírez). Hän on muuten särmikkään henkilökatraan harmain hiirulainen.

Juoneltaan ja kuvastoltaan filmi on kuin isolla rahalla tehty toisinto 1980-luvun italialaisista B-luokan tieteistoimintahalpiksista. Herra Atlas haluaa saada käsiinsä pienen Tina-tytön (Ariana Greenblatt), joka on avain aarreholvin löytämiseen. Onneksi pupunallepommeja heittelevän tuittupäisen tytön suojana ovat kovapintainen palkkionmetsästäjä Lilith (Blanchett), uskomattoman taitava ex-sotilas Roland (Kevin Hart) sekä raivohullu naamarihemmo Krieg (Florian Munteanu).

Koska hahmoista laajimmin esillä on Lilith, hänelle on rakennettu tunteita vähemmän soitteleva traaginen menneisyys sekä tunteita vielä vähemmän soitteleva uljas tulevaisuus.

Eniten potentiaalia löytyy ihastuttavan villisti käyttäytyvästä Tina-tytöstä, mutta Greenblattin suoritus ailahtelee harmillisesti kelvosta surkeaan. Jos tähän rooliin olisi istutettu Kick-Ass-elokuvien aikainen Chloë Grace Moretz, niin johan homma olisi pelittänyt kuin hieho hiprakassa.

Filmi on tietysti toteutettu huumori ja toiminta edellä. Nauruhermoja onnistuu kuitenkin koskettamaan ainoastaan hupsuja heittoja laukova Claptrap-botti – ja sekin vain hetkittäin. Muuten menee kehnon yliyrittämisen puolelle. Erilaisia taisteluja leffassa piisaa niin runsaasti, että ne sulautuvat yhdeksi muodottomaksi massaksi. Mitättömän keskinkertaisuuden ylle mäiskintä kurottuu kerran ja silloinkin vain siksi, että tappelun aikana ämyreissä pauhaa Motörheadin Ace of Spades -klassikko.

Nyt ei todellakaan tehty Borderlands-peleille oikeutta.

Toni Jerrman – 2 tähteä

Sarjakuvat – Tuomas Myllylä & Sari Sariola: Suomaat

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Tuomas Myllylä & Sari Sariola
Suomaat
Suom. Antti Koivumäki. Zum Teufel

Tuomas Myllylä tunnetaan eritoten rehevistä ja verisistä fantasiasarjakuvista, mutta toki hänen tuotantoonsa mahtuu myös väkevää scifiä ja kauhua. Yhdessä Sari Sariolan kanssa tehty Suomaat on kuitenkin siinä mielessä uusi aluevaltaus, että se edustaa viktoriaaniselle ajalle sijoittuvaa goottikauhua. Sarjakuva on julkaistu alunperin englanniksi nimellä Fenlands.

Irlannin kurjuutta ja nälkää Englantiin paennut Aisling O’Broin saa palvelijanpaikan Abercrombe-suvun synkästä kartanosta. Siellä asuu palvelijakunnan lisäksi vain vanha rouva Abercrombe, joka ei vakavan sairautensa vuoksi voi poistua huoneestaan. Ainoastaan palvelijoita kurittavalla rouva Williamsilla on lupa astua emännän kamariin. Toinen kielletty paikka on parikymmentä vuotta sitten kadonneen nuoren herran huone, joka on jätetty entiselleen siltä varalta, että poika vielä joskus palaisi kotiinsa.

Lisää synkkiä enteitä kartanon ylle kutoo paikkaa ympäröivä sumuinen suo sekä kertomukset usvaan kadonneista palvelijoista.

Lienee selvää, että tarinan keskiössä oleva riivattu rakennus sulkee sisäänsä synkkiä salaisuuksia ja karmeita kohtaloita; kalmoja, kadotettuja ja kiusattuja kummituksia. Tämän yhtälön avaaminen jää Aislingin ja hänen mustan kissansa tehtäväksi. Aisling kantaa näet verenperintönään kykyä – tai kirousta – kommunikoida kuolleiden kanssa.

Suomaat malttaa kehitellä kiehtovia kuvioitaan rauhassa. Kerronta rakentaa menneisyyden mysteerien ympärille jännitteitä, jotka kuljettavat lukijan kynttilöiden ja kaasulyhtyjen valaisemien kauhujen keskelle. Samalla paneudutaan henkilökemiaan, laajennetaan Aislingin luonnekuvaa ja avataan tarinan pohjakuvioita. Lopussa myös verta, kuolemaa ja kammotuksia lapataan mukaan kahmalokaupalla.

Suomaiden tarina ja tunnelma toimivat paremmin kuin hyvin, eikä piirrosjäljestä ja värimaailmasta löydy kuin kehuttavaa. Niinpä toivon kauhun kahleisiin sidottujen sielujen raivolla, että ihmiskuntaa siunataan tulevaisuudessa myös Aisling O’Broinin uusilla seikkailuilla.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.

Kirjat – Toshikazu Kawaguchi: Ennen kuin kahvi jäähtyy

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Toshikazu Kawaguchi
Ennen kuin kahvi jäähtyy
Coffee ga samenai uchini
Suom. Markus Juslin. Bazar

Kepeän melankolista. Siinä Toshikazu Kawaguchin romaanin pohjavire. Ennen kuin kahvi jäähtyy -teos rakentuu aikamatkailun ympärille, mutta pääosassa ovat kirpeät henkilöhahmot ja elämän perusasioiden pohtiminen. Mikä on tärkeää? Mitä jos olisin tehnyt toisin?

Romaani on joka solullaan hyvin japanilainen ja tuokin elävästi mieleen muutama vuosi sitten ilmestyneen japanilaisen Namian puodin ihmeet -kirjan. Teos on tyyliltään herkkävireinen sekä täynnä länsimaalaisittain katsottuna omintakeisia tapoja ja mielenmaisemia kunniakäsityksineen.

Kokonaisuus muodostuu neljästä aluksi erilliseltä vaikuttavasta tarinasta, joissa henkilö matkaa ajassa menneeseen tai tulevaan. Aikamatkailu onnistuu hämyisessä kellarikahvilassa juomalla kahvikupillisen tarkkojen rituaalien mukaan. Vähitellen kertomukset limittyvät ja paljastavat lisää kahvilan asiakkaista ja henkilökunnasta. Et saa tietää mitään mullistavaa, mutta tarkkaan harkittujen yksityiskohtien kautta huomaat pian kiintyneesi hahmoihin.

Aikamatkan syynä on useimmiten halu korjata tekemänsä virhe. Yksi haluaisi kertoa miesystävälleen, että rakastaakin tätä. Toinen toivoo korjaavansa välit siskoonsa, kolmas haluaisi kipeästi ymmärtää muistisairasta miestään ja neljäs tavata tulevaisuuden sukulaisensa. Aikamatkalla ei kuitenkaan voi muuttaa tulevaa, joten hetken pyrähdyksellä ei välttämättä saavuta haluamaansa.

Aikamatkustukseen liittyy lukuisia muitakin tiukkoja sääntöjä. Toisessa ajassa voi viettää vain sen hetken, mitä kahvikupillinen kestää jäähtyä, kuten kirjan nimikin sanoo. Matkalaisen on pysyttävä kahvilan tietyllä tuolilla – jossa tavallisesti istuu kirjaa lukeva haamu. Tämä käy kerran päivässä vessassa, jolloin paikan voi napata.

Sääntöjen lista on pitkä, ja se luetellaan jo humoristisessa prologissa. Toinen kirjailija olisi luonut jännitteen paljastamalla aikahyppelyn mysteeriä tipoittain, mutta ei Kawaguchi. Hän antaa tilan persoonallisille henkilöille.

Henkilökaartista nousevat erityisesti esiin traaginen kahvilan kanta-asiakas, puutarhuri, jolla on nuoruusiän muistisairaus. Sekä naapurissa kapakkaa pitävä Hirai Yaeko, joka pukeutuu leopardikuvioisiin vaatteisiin ja kulkee päivät pitkät papiljotit päässä. Myös kahvilan henkilökunta astuu esiin varjoista ja tulee tutummaksi sivu sivulta.

Tarinoista kumpuaa aasialainen perinteinen kunniakäsitys ja velvollisuudentunto sekä niiden vastinparina anteeksianto ja nöyryys muutosten edessä. Vaikenemisen kulttuuri ja kommunikaation tärkeys. Kiintymys ja luopuminen. Vaikka aikamatkalla ei voi muuttaa tapahtumien kulkua, niin itse matkalainen muuttuu. Ymmärtää, hyväksyy, oppii rakastamaan.

Klank-klonk. Tämä ääni toistuu kahvilassa useasti, mutta jää pitkään selityksettä. Sekin on tyylikäs yksityiskohta kokonaisuudessa. Kilkatus, joka rytmittää, korostaa, kiihdyttää, jarruttaa.

Kawaguchin romaanista jää pakahduttavan puhdistava, seesteinen jälkimaku. Menneelle et voi mitään, mutta omaan ajatustapaasi menneestä ja nykyisyydestä voit vaikuttaa. Ota hetkestä kiinni, sillä huomisesta et tiedä.

Minna Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.

Sarjakuvat – Frank Miller & David Mazzucchelli: Daredevil: Kiirastuli

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Frank Miller & David Mazzucchelli
Daredevil: Kiirastuli
Suom. Mail-Man. Egmont

Vaikka Marvel-elokuvat ovat viime vuosina tahkoneet rahaa, eivät sarjakuvat ole myyneet yhtä hyvin kuin vielä 1900-luvun lopulla. Siksi suomalainen Egmont on keskittynyt ilahduttamaan vanhan kaartin faneja kokoamalla yksiin kansiin entisaikojen tarjonnan parhaita paloja – niitä jo legendaarisiksi kasvaneita klassikkotarinoita.

Nämä sanat kuvaavat enemmän kuin hyvin Frank Millerin käsikirjoittamaa ja David Mazzucchellin kuvittamaa Daredevil: Kiirastuli -albumia. Sen sisältö on aiemmin nähty suomeksi Marvel-lehden numeroissa 2/88 ja 4/88. Kyseessä on kerrassaan tymäkkä ja tunteisiin käyvä sarjakuva, joka lukeutuu Millerin varhaistuotannon tähtihetkiin – ja jonka vahvimmat hokemat päätyivät aikoinaan sarjakuvafanien keskinäiseen kielenkäyttöön. Korvissani kaikuvat yhä alan piireissä ironisesti lausutut, Nuke-supersotilaan myyttiset ilmaukset, kuten ”Meidän pojat.” ja ”Anna punainen.”

Matt ”Daredevil” Murdockin lopullinen kiirastuli ottaa ensiaskeleensa, kun miehen vanha heila, heroiinikoukkuun ajautunut Karen Page, paljastaa supersankarin salaisen henkilöllisyyden rikollisille. Tieto kiirii myös rikollisuuden ruhtinaan, New Yorkin alamaailmaa hallitsevan Kingpinin korviin. Hänelle Daredevil ei ole mikään varteenotettava vastustaja, vaan pikemmin ärsyttävä kärpänen – mutta toisaalta kärpäsenkin kiduttaminen suo julmuudesta ilonsa ammentavalle miehelle suurta riemua.

Kun jo muutenkin hermoromahduksen partaalla roikkunut Murdock menettää niin maineensa, ammattinsa, rahansa, kotinsa kuin ystävänsä, ei romahdus ole kaunista katsottavaa. Kadulle päätynyt, päähän potkittu mies muuttuu vainoharhaiseksi ihmisraunioksi, joka ei osaa luottaa kehenkään tai suojata aistejaan ympärillään vellovalta kaupunkikakofonialta.

Mielipuolisuutensa vietävänä hän turvautuu järjettömään väkivaltaan, joka vie hänet yhä lähemmäs helvetin syövereitä. Löytyykö häneltä sisua kamppailla irti tästä tuhoisasta kierteestä? Ja jos, niin mitä se maksaa?

Miller sanoittaa vahvasti sekä Daredevilin kujanjuoksun ja epätoivon että Kingpinin kaikkivoipaisuuden tunteen ja sen mukanaan tuoman ylimielisyyden. Kingpin on kukkulan voittamaton kuningas, joka suhtautuu asemaansa yksinvaltiaan tavoin. Miehen kyky sumuttaa, valehdella ja masinoida ihmisiä tekeekin hänestä sarjakuvamaailman ikioman Donald Trumpin.

Myös muut keskeiset hahmot kuvataan vakuuttavasti oli kyse sitten huumehuuruisen Karen Pagen elämän lohduttomasta sopasta tai toimittaja Ben Urichin kipuilusta ammattietiikan ja kuolemanpelon ristivedossa. Nuke-hahmon yhteiskuntakriittisestä ja kirkkaana loistavasta mielenvikaisuudesta nyt puhumattakaan. Tilaa saa myös tapahtumia ympäröivä New York ja erityisesti sen rähjäisin slummi, Hell’s Kitchen. Millerin kaupunkikuvaus antaa jo hyvää osviittaa siitä, mihin hän yltää myöhemmissä Sin City -sarjakuvissaan.

Mazzucchellin piirrosjälki istuu hurmeisen synkkään tarinaan kuin poskelle hakattu nenä, joten ei ihmekään, että tekijäkaksikko teki myöhemmin yhteistyötä myös Batman: Ensimmäinen vuosi -sarjakuvan parissa.

Kun pää on nyt avattu, niin seuraavaksi olisi ilo nähdä suomalaisina kokoelmina myös kaikki muut Millerin Daredevil-tarinat.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.