Month: helmikuu 2026

Elokuvat – Angel’s Egg

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

Angel’s Egg
– Tenshi no Tamago

Sireenit huutavat, kun punaiselta taivaalta laskeutuu valtava, pyöreä, ihmisveistoksin päällystetty jokin. Visio on valtava ja käsittämätön, kuvat ihmeellisiä ja ennen kaikkea synkän kauniita! Elokuvan väriskaala on tummanharmaa. Taustat rönsyilevät barokkisen runsaita orgaanisia ja biomekaanisia muotoja. Jotkin niistä muistuttavat psykedeelisiä marmorikuvioita, toiset H. R. Gigerin biomekaniikkaa.

Vuodelta 1985 kotoisin olevassa Mamoru ”Ghost in the Shell” Oshiin ja Yoshitaka ”Final Fantasy” Amanon postapokalyptisessa anime-fantasiassa liikuskelee hyvin vähän mitään elävää. Vanha kaupunki on tyhjillään, ympäröivillä niityillä ja metsissä puhaltaa vain tuuli ja puroissa virtaa vesi. Joskus rakennusten seinillä uiskentelee jättiläiskalojen varjoja. Silloin patsaaksi jähmettyneiden haamukalastajien armeija nousee liikkeelle ja yrittää turhaan harppuunoida niitä.

Valkohiuksinen tyttö kerää vettä pulloihin ja juo. Hän kantaa mukanaan isoa munaa ja hautoo sitä. Ehkä siitä kuoriutuu joskus jotakin? Hänen seuraansa lyöttäytyy nuori mies, joka kantaa mukanaan laitetta, kenties asetta.

He eivät muista, mistä ovat tulleet. Aiemmasta todellisuudesta on jäljellä vain raunioita ja jättimäisten olentojen fossiileja. Dialogi on vähäistä, mutta useaan otteeseen toistellaan kysymystä, johon kumpikaan hahmoista ei kykene vastaamaan: ”Kuka sinä olet?” Alkuperänsä unohtanut ei ehkä ole paljon mitään. Vai voisiko tulevaisuuden toivo – kuoriutumistaan odottava muna – olla tarpeeksi? Onko toivon menettäminen aikuiseksi kasvamista?

Tapahtumat etenevät hitaasti, unen logiikalla. Joskus kuva saattaa pysähtyä: muutamaan minuuttiin ei tapahdu muuta kuin että liekki lepattaa nuotiossa. Taustamusiikkina soi Yoshihiro Kannon säveltämä rauhallinen kuoromusiikki.

Verkkainen ja surrealistinen, enimmiltä osin jopa selittämätön elokuva voisi helposti olla tylsä. Angel’s Egg huokuu kuitenkin hypnoottista voimaa. Se vetää katsojan sisään kummalliseen mielentilaansa, jossa vastauksilla ei kenties ole edes väliä.

Kun näin hidas, totutusta poikkeava ja selittelemätön taide-elokuva vetää teatterin katsomon tupaten täyteen, en voi olla ajattelematta, että ehkä meillä sittenkin on toivoa.

Jukka Laajarinne – 5 tähteä

Normilevityksen ohessa leffa on katsottavissa lauantaina 28.2. Helsingin Bio Rex Lasipalatsin R&A esittää -sarjan Anime-illassa.

Kirjat – J. S. Meresmaa: Noidanlanka

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

J. S. Meresmaa
Noidanlanka
Myllylahti

J. S. Meresmaa osaa taiturimaisesti vedellä lukijoidensa sydänlankoja. Hayao Miyazakin rakastettujen teosten henkinen Noidanlanka saa paatuneemmankin henkilön vuodattamaan kyyneleen jos toisenkin.

Nooa on helmenkuiskaajien suvun nuorimmainen, jolta odotetaan äitilinjassa periytyvän taidon ilmenemistä. Perhe on pahoissa veloissa, äiti on menettänyt kuiskaamisen taidon onnettomuudessa ja isä on vankilassa. Kaiken lisäksi siskokin sairastuu vakavasti. Onneksi taito puhkeaa sopivaan aikaan ja Nooa voi lähteä pääkaupunkiin etsimään merkittävän noidan apua tuiki tärkeä helmi taskussaan.

Matkalla on monta mutkaa, jotka vievät kiemuroineen kirjasta hieman yli puolet. Meresmaa antaa lukijoiden nautiskella huimasta maailmanrakennuksestaan ja johdattaa heidät rakastumaan päähenkilöihin, Nooan lisäksi Vesper-nimiseen kuljettajaan. Loppupuolella tarina ottaa lisää kierroksia ja kerä alkaa purkautua auki huimaavaa vauhtia.

Meresmaan kieli on ilottelevaa, erikoisemmatkin sanat ja uniikit ilmaukset tuntuvat luontevilta. Harvoin yksittäiseen kirjaan ja näin lyhyeen sivumäärään saa mahtumaan näin täyteläisen miljöön, josta löytyy steampunkia, suomalaisen kansanuskon kaltaisia piirteitä, huima taikajärjestelmä ja ison kaupungin hulinaa. Rakkauttakaan ei puutu, ja sitä on kirjailijalle uskollisesti myös sateenkaaren sävyissä.

Perusrakenteeltaan juonessa ei ole keksitty pyörää uudelleen, mutta rungon päälle on rakennettu uniikki kokonaisuus, joka toimii. Alkaen rapukävelijöistä ja tehdastyöläisten jytä-bileistä aina raakuista kuiskattaviin helmiin ja lemmikkinä elelevään rupikonnaan.

Meresmaa on onnistunut yhdistämään fantasiaa, draamaa, romantiikkaa ja huumoria sellaiseksi sopaksi, josta ei soisi poistettavan ensimmäistäkään maustetta.

Niina Tolonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/25.

Sarjakuvat – Junji Ito: Uzumaki

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , ,

Junji Ito
Uzumaki
Suom. Aino J. Pukkila. Ivrea

”Aaahh… Haluan ryömiä korvasi syvyyksiin… Haluan kietoutua kerälle… Ja nukkua siellä!”

Junji Ito on japanilaisen kauhusarjakuvan omintakeisimpia tekijöitä. Hänen tuotannostaan ja niihin pohjautuvista elokuvista onkin kirjoitettu Tähtivaeltajassa useaan otteeseen 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Nyt Iton seuraan on syytä palata, koska Ivrea-kustantamo on julkaissut suomenkielisen, noin 600-sivuisen kokoelman taiteilijan tunnetuimmasta klassikosta, Uzumakista.

Tiiliskiven kokoisen teoksen tapahtumat sijoittuvat pieneen rantakaupunkiin, jossa tapahtuu kummia. Tarinan päähenkilöinä on kaksi kouluikäistä kaverusta, Kirie ja Shuichi. Ensimmäinen vihje siitä, että paikkakunnalla on jotain pielessä, saadaan kun Shuichin isä hurmaantuu pakkomielteisesti spiraalikuvioista. Hän löytää niitä kaikkialta: kotiloista, kimonoista, ammoniiteista, jousista, kasveista ja vaikka mistä. Mies tuijottaa kiehkuroita päivät pitkät ja on vakuuttunut siitä, että spiraaleihin kätkeytyy salaperäisiä voimia.

Shuichi on puolestaan huolestunut koko kaupunkia ahdistavasta tunnelmasta. Mustasta majakasta, paikkakuntaa ympäröivistä tummista vuorista ja kiemurtelevista kaduista. Hän uskoo spiraalien saastuttaman kaupungin olevan kirottu ja ajavan ihmiset hulluuteen. Ja pahemmin spoilaamatta voidaan paljastaa, että juuri näin käykin.

Iton surrealistiset, painajaismaiset visiot spiraalikauhuista ottavat jatkuvasti uusia muotoja. Yksittäisistä ihmiskohtaloista käynnistyvät episodit laajenevat, ja kohta kukaan ei ole enää turvassa kiroukselta. Eteen vyöryy ihmisetanoita, hirviövauvoja, istukkasieniä, kannibalismia ja totaalista toivottomuutta. Pakopaikkaa ei ole, sillä spiraalien muodostamasta vankilasta ei löydy tietä ulos.

Uzumaki tarjoilee intensiivistä, mielikuvituksellista ja totaalisen outoa kammoa, joka tunkee väkisin lukijan uniin asti. Psykologinen neuroosi, kosminen yliluonnollisuus ja kehokauhu yhdistyvät ainutlaatuiseksi kierteeksi, joka pureutuu syvälle aivojen uumeniin. Lopulta teoksesta kasvaa kokemus, joka tuskin koskaan jää unholaan.

Napakymppi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/25.

Elokuvat – 28 Years Later: The Bone Temple

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , ,

28 Years Later: The Bone Temple
– 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli

Nia DaCostan ohjaama 28 Years Later: The Bone Temple jatkaa käytännössä suoraan siitä, mihin viimevuotinen 28 Years Later päättyi. Tyylillisesti ja tarinallisesti nyt liikutaan kuitenkin ihan eri vesillä, vaikka käsikirjoituksesta vastaa yhä Alex Garland. Tällä kertaa tarjolla on paljon puhetta ja vähän suolia.

Sekopäinen sir lordi Jimmy Crystal (Jack O’Connell) johtaa viiden vajaaälyisen Jimmy-nuoren ryhmää. Sekä nuoret että sir itse tuntuvat uskovan, että herra Crystal on vanhan vihtahousun eli Saatanan poika. Heidän yhteisenä tehtävänään on jakaa laupeutta yhä elossa olevien ihmisten keskuuteen. Ja laupeus on tietenkin synonyymi kiduttamiselle ja murhaamiselle.

Edellisestä leffasta tuttu Spike (Alfie Williams) on tahtomattaan päätynyt mukaan tähän verkkariasuiseen tiimiin. Jimmyistä ainoastaan Jimmy Ink (Erin Kellyman) suhtautuu edes jollain lämmöllä poikaan, josta ei ole tappajaksi.

Toisaalla luutemppeliään rakentava tohtori Kelson (Ralph Fiennes) bondaa alfa-zombi Samsonin (Chi Lewis-Parry) kanssa. Tässä auttaa morfiini, joka rauhoittaa raivopäisen elävänkuolleen. Onko käsillä kenties kauniin ystävyyden alku?

Vain parilla väkivaltaräjähdyksellä piristetty tarina ei ole erityisen mielenkiintoinen. Rasittavat Jimmyt muistuttavat kovista leikkiviä brittijunttiääliöitä ja Samson vain makoilee paikoillaan. Epäuskottava sir lordi Jimmy Crystal sekä lähes filosofisissa sfääreissä liihotteleva tohtori Kelson kantavat harteillaan koko elokuvaa. Kaiken tämän löysäilyn tarkoitus lienee trilogian kolmannen osan pohjustaminen.

Mukana on onneksi yksi todella huikea kohtaus. Siinä Kelson tanssii pirullisen hurmoksellisesti ämyreistä pauhaavan Iron Maidenin The Number of the Beast -biisin tahtiin. Tämä jyrää ja jytisee!

Nyt jäi kyllä aivot lautaselle.

Toni Jerrman – 2 tähteä