Month: joulukuu 2025

Uutiset – RIP Hannu ”Hauta” Blommila

tonitahtivaeltaja Uutiset ,

RIP Hannu ”Hauta” Blommila

Nyt ei tekstiä synny ja mieli mataa todella syvällä. Hannu ”Hauta” Blommila (s. 1957), suuri idolini, sittemmin hyvä ystäväni, Tähtivaeltaja-lehden loistelias avustaja ja Tähtivaeltaja-palkinnon pitkäaikainen raatilainen on kuollut 13. lokakuuta 2025.

Kykenen vain laittamaan tähän tekstin, jonka kirjoitin vuonna 2007 Hannu Blommilan 50-vuotisjuhlakirjaan Hannun basaarissa (toim. Vesa Sisättö & Jukka Halme). Kauniita muistoja toiselta ajalta.

Kaipuu jää kaihertamaan.

Hauta Blommilan syndrooma

Vaellan Indonesian rähjäisimmän kaupungin hökkelikujilla, keskellä melun, saasteiden ja hajujen moniäänistä sinfoniaa. Radiossa kaikuu uutisia uusista pommi-iskuista. Katukauppiaat tyrkyttävät pilalle paistettuja rottavartaita. Taksit sylkevät ilmaan kuumuutta hohkaavaa pakokaasua. Hikiset ihmismassat tönivät ja tunkevat matkatessaan kuka milläkin hämärillä asioilla. Laki ei ulotu Jaavan viidakoihin.

Ahdistavan liiallisuuden keskellä tunnen kaipuuta Ambergrisin taiteilijakortteleihin ja Beerlightin kovaksikeitettyihin maisemiin. Marraskuun räntäsateeseen ja avaruuden äärille. Halajan kolmannen asteen sukupuoliyhteyttä aaltojen hylkäämän merenneidon kanssa. Juurihoitoa todellisuuden valtiaalta ja maailmankaikkeuden määritelmiä politiikan vasemmalta laidalta. Kuin huomaamatta ajatukseni karkaavat menneeseen.

Elettiin vuotta 1990 kun ajauduin freelanceriksi Radiomafian populaarikulttuuriohjelmiin. Yleisradion käytävillä hiippaili myös yksi nuoruuteni suurista idoleista, radioääni ja musiikkitoimittaja extraordinaire Hauta Blommila. Moneltakin suunnalta kuulin, että maestro olisi kovin kiinnostunut tieteisfiktiosta, mutta kuinkapa nyt maan matonen voisi lähestyä loistavaa kiintotähteä?

Useamman vuoden rohkeutta kerättyäni uskaltauduin vihdoin sankarini juttusille. Ja hän paljastui erinomaisen joviaaliksi kaveriksi, jonka kiinnostus scifiin sekä tietämys alasta ohitti monin verroin omani. Niinpä olin aivan onnesta soikeana, kun hän suostui kirjaamaan näkemyksiään paperille, jotta ne sitten voitiin painaa toimittamaani Tähtivaeltaja-lehteen.

Blommilan tajuntaa laajentavien kirjailija-artikkelien sarjan sai kunnian aloittaa Tähtivaeltaja 4/96:ssa julkaistu Stephen Baxter -kattaus. Sitä seurasivat nopeassa tahdissa jutut Lucius Shepardista, Greg Eganista, R. A. Laffertysta, William Bartonista, Peter Wattsista, Alastair Reynoldista ja Steve Aylettista. Nämä intomielisellä asenteella ja vankkumattomalla tietotaidolla paperille loihditut tekstit kuljettivat niin minut kuin monet muutkin virkistävien tieteisvetten äärelle. Ilman tätä nektaria elämä olisi ollut kovin paljon köyhempää.

Eikä se tähän toki jäänyt. 1990-loppupuolella Tähtivaeltajassa ilmestyneet koukuttavat novellit lukeutuvat lehden korkeatasoisimpiin proosatykityksiin. Numerossa 4/02 nähty Jeff VanderMeer -haastattelu on parempi kuin pussillinen käsivarsiin hierottavia kalmareita. Ja mille mierontielle olisimme joutuneet ilman Haudan partaalla -palstaa, joka soi meille ainutlaatuisella äänellä kerrottuja tarinoita Terry Dowlingista, Charles Strossista, Ted Chiangista, Stepan Chapmanista, Steph Swainstonista ja monesta muusta kirjailijamestarista.

Paperilta ajatukseni nousevat liitoon kohti aktuaalista kybertodellisuutta, Blommilan definitiivisen täyteläisiä con-ohjelmanumeroita ja Mafioissa istuttuja iltoja. Vuosia, jolloin Pyhän Yrjön pubi vielä sulki ovensa säädylliseen aikaan. Muiden friikkien hajotessa kohti kotikontujaan scifin uljaimmat ritarit säihkyvissä haarniskoissaan suuntasivat reittinsä viimeisiin yhä auki oleviin anniskeluliikkeisiin. Hämäriin ja tupakansavun täyttämiin kulttuurikeitaisiin, joissa kirjallisen peitsen vääntö jatkui aamun pikkutunneille.

Säpsähtäen havahdun lämpimien muistojen orgonieetteristä. Olen saavuttanut määränpääni vuosia kestäneen memeettisen vaelluksen jälkeen. Nimettömän kaupungin sokkeloisten kujien syvissä kätköissä lymyää maailmankaikkeuden suurin aarre, Hauta Blommilan kirja- ja tupakkakauppa Punainen hätätila. Viimeinen paikka koko riivatulla planeetalla, jossa yhä on tarjolla kiellettyjä kirjoja ja nautinnollisia syöpäkääryleitä.

Notkuvien hyllyjen välissä kuumuus haihtuu savuna ilmaan ja tyhjiö täyttyy tieteiskirjallisuuden ihmeen tuntua kutittelevista visioista. Rööki huulessa ja tuoppi kourassa vanha kunnon trokari toivottaa minut iloisesti tervetulleeksi. Tartun Blommilan tarjoamaan savukkeeseen, vedän keuhkoihini scifin pyhää henkeä ja tunnen olevani jälleen elossa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Hannun basaarissa -juhlakirjassa vuonna 2007

Kirjat – Juan Jacinto Muñoz-Rengel: Königsbergin kyky rakastaa

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Juan Jacinto Muñoz-Rengel
Königsbergin kyky rakastaa
La capacidad de amar del señor Königsberg
Suom. Satu Ekman. Moebius

Paul Königsberg on keski-ikäinen, newyorkilainen virkailija, jonka elämä noudattaa viimeistä pilkkua myöten viilattuja aikatauluja. Jokainen työpäivä kulkee tuttua rataansa, vain kävelyreitit toimistoon vaihtelevat. Kuukaudesta toiseen Königsberg on toimistonsa tehokkain työntekijä, onhan se säntillisen miehen velvollisuus. Muut pitävät yksityisyyttään varjelevaa miestä omituisena ja suorastaan raivostuttavan värittömänä. Jopa oman äidin viikonloppupuhelut koostuvat lähinnä voivottelusta ja sättimisestä.

Vaikka toisin voisi luulla, Königsberg ei rakasta työtään. Velvollisuudentunteen lisäksi hänet pitää käynnissä hiljaa podettu rakkaus erästä työtoveria kohtaan. Kuinka ollakaan, ulkoavaruuden olennot saapuvat Maahan valloittajien elkein. Pian ihmisiä alkaa kadota, ja kaikkien rutiinit rikkoutuvat päivä päivältä pahemmin.

Muñoz-Rengel nappaa romaaninsa pohjaksi kuvion sieltä, toisen täältä kuin irtokarkkilaareilla valloilleen päässyt lapsi. On kaikuja kirjallisuuden harmaista hiirulaisista ja marsilaisista, on raunioituva New York ja postapokalyptisia koettelemuksia. Tutuista aineksista muodostuu kuitenkin yllättävä ja usein hillitön cocktail.

Tuttuuden, vierauden ja yllättävyyden suhde onkin romaanin kivijalka. Rutiineihinsa tukeutuvan Königsbergin käytösmallit ovat järjestelmällisyydessään järjettömiä – mutta kun koko maailma on suistunut kaaokseen, sellaiset pulmat kuin paras tapa sopeutua tilanteeseen menettävät joka tapauksessa merkityksensä.

Postapokalyptisten visioiden sarjassa Muñoz-Rengelin romaani ei pyri esittämään uskottavia kehityskulkuja, ei luo pelastustarinaa eikä edes tragediaa.

Avaruusolentojen tavoitteet jätetään hämäriksi, ja lukija joutuu turvaamaan henkilöön, jonka psyyke tuntuu hetkittäin avaruusolentojakin vieraammalta. Königsberg ei ole sen paremmin urhea sankari kuin epätoivoinen selviytyjä – hän vain on.

Romaania lukeekin kommenttina kokonaiselle genreperheelle. Siinä missä illanistujaisissa voi rupatella siitä, miten itse kukin selviytyisi parhaiten vaikkapa zombi-hyökkäyksestä, Muñoz-Rengel kyseenalaistaa kaikki strategiat. Ja siinä kirjailija onnistuu erinomaisen hauskasti mutta pilkkaamatta – sen paremmin maailmanloppufiktiota kuin harmaita virkailijoitakaan.

Königsbergin kyky rakastaa on pinnalta vaivatonta luettavaa. Soljuvuudesta kiitos kuuluu myös Satu Ekmanin taitavalle suomennokselle. Pinnan alla kirja nitkauttaa silti lukijan ajatukset uuteen asentoon. On helppoa luulla tietävänsä, millaiset ominaisuudet kantavat elämässä ja vievät vaikeuksista voittoon – tai millaiset henkilöhahmot saavat ahmimaan kirjan. Tästä romaanista voi hyvinkin löytää kyvyn yllättyä.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/25.

Kirjat – Marisha Rasi-Koskinen: Kesuura

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Marisha Rasi-Koskinen
Kesuura
S&S

Harvoin on androidin sielunelämää perattu näin taiturimaisesti. Ihmisen näköisistä roboteista on tehty niin paljon tekstiä ja audiovisuaalista fiktiota, että luulisi aiheen vähitellen tyhjenevän. Marisha Rasi-Koskisen huikea voimannäyte tarjoaa kuitenkin tuoreelta tuntuvan, sydämeenkäyvän, viisaan ja samalla raadollisen kuvauksen siitä, miten ihminen luo omaksi kuvakseen toisen olennon ja kieltäytyy sitten tunnistamasta tätä kaltaisekseen.

Kirja alkaa hylätyltä rautatieasemalta, jossa QED-niminen androidi ja aluksi nimetön ihminen ovat jumissa sähkövian saaneen auton kanssa. Tavanomaiselta vaikuttava tilanne on kaikkea muuta. Ilmiselvästi jotakin on paettu ja päädytty paikkaan, jossa laitteet lakkaavat yksitellen toimimasta tuntemattomasta syystä. Olosuhteet paljastuvat vähän kerrallaan ja tarinan kierteitä keritään auki menneisyyttä ja nykyhetkeä yhteen nivoen. Maailmanselitystä tulee juuri sopivassa tahdissa sitä mukaa kun kertojan osittain lukitut muistot avautuvat. Kerronnallinen keino on viljalti käytetty, mutta Kesuurassa sitä hyödynnetään poikkeuksellisen taitavasti. Kirjan puolessa välissä ilmenee täydellinen keikautus, joka saa tarkastelemaan edeltäviä tapahtumia uudessa valossa.

Kirjan androidit eivät synny valmiina aikuisina, vaan käyvät elämänsä aikana läpi useita kehitysvaiheita, eräänlaisia muodonmuutoksia. He oppivat kokemustensa perusteella vähitellen toimimaan omassa ruumiissaan ja aistivirtojen runsauden kanssa. Ihmisen oppimisprosessia jäljittelevän muovautumisen toivotaan johtavan inhimillisempään lopputulokseen. Aikuisia robotteja käytetään ennallistamaan maa-alueita, valvomaan kadotettujen eläinlajien palauttamista biotooppeihin sekä hoivatyöhön kuolevien parissa.

Lapsuusvaiheessaan QED hakee moniaistisesti kontaktia ympäristöönsä esimerkiksi kiemurtelemalla maassa ja hankaamalla itseään pintoihin. Keinotekoinen olento haluaa osalliseksi siitä, mitä maailman prosesseissa tapahtuu ja opettelee elinympäristönsä lainalaisuuksia yrityksen ja erehdyksen kautta. Hieman autistisen oloinen robotti hahmottelee maailmaa asioiden listoina ja hyperfokusoituu eläimiin, erityisesti hyönteisiin. Hän on tietoinen eroavuuksistaan mallina toimineisiin ihmisolentoihin nähden, mutta ihailee pikemminkin kaikkia muita eläimiä kuin Homo sapiens -lajin edustajia.

Ihmisyyden ja ei-ihmisyyden välinen rajankäynti ja siihen liittyvien arvoasetelmien ruoppaus on monitahoisen juonen lisäksi yksi kirjan mielenkiintoisimmista ja syvällisimmistä puolista. Kun rajat meidän ja muiden välillä pystytetään ylitsepääsemättömän korkeiksi, toisella puolella olevat toiseutetaan kuin automaattisesti. Robottien oikeudet esitetään analogisena eläinten oikeuksien kanssa, ja siinä missä tulevaisuuden yhteiskunnassa jälkimmäiset jo tunnistetaan, edellisten kohdalla on ammottava sokea piste.

Robottien biologia veren sijasta kiertävine lymfanesteineen on kiinnostavaa, ja sitä kuvataan perin pohjin, koska samalla peilataan ihmisen ruumiillisuutta. Kirja asettaa oivaltavasti sekä fiktion sisällä että metarakenteissaan androidit kuvastamaan ihmisyyden eri osa-alueita niin mielen kuin ruumiinkin osalta.

QED:n mielen rakentuessa pohditaan terävästi havainnon ja havainnosta kirjoittamisen välistä eroa, viivettä kokemuksen ja kokemuksen ajattelun välillä. Kuin huomaamatta ollaan syvällä tietoteoriassa. Robottien sisäiset prosessit ja varsinkin niiden keskinäinen kommunikaatio valottavat tiedon rakentumisen periaatteita ja tietämisen filosofiaa. Roboteilla paljastuu olevan tiivis, lähes symbioottiselta vaikuttava psykologis-fysiologinen yhteys toisiinsa. Niiden viestinnän tavat yllättävät ne rakentaneet ihmisetkin, ja projekti ajautuu kartoittamattomille vesille.

Kesuurassa kuvataan psykologisella tarkkanäköisyydellä tuntevien ja ajattelevien olentojen pyrkimystä yhteyteen. Ymmärtämisen vaikeus, valtasuhteiden epäsymmetria ja kommunikaatiotapojen erot johtavat tragediaan. Teos on hienovarainen ja mestarillinen, eheä ja konsistentti kuvaus kokonaisen ajattelevan ja tuntevan mielen rakentumisesta tiettyjen pohjaoletusten ja reunaehtojen perusteella.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/25.

Kolumni – Pääkirjoitus 4/25

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , , , , ,

Viime numeron pääkirjoituksessa uumoilin, että Reetta Vuokko-Syrjäsestä nähtäisiin Tähtivaeltajassa artikkeli vielä tämän vuoden puolella. Näin myös kävi, sillä nyt käsissä pitelemäsi lehden käynnistää Anne Leinosen toteuttama haastattelu, jossa Vuokko-Syrjänen kertoo tuotannostaan, työskentelytavoistaan ja visioistaan. Samalla hän avaa näkemyksiään tieteisfiktion yhteiskunnallisista ulottuvuuksista sekä tarinoiden voimasta.

Numeron novellipanoksena komeilee useaan otteeseen palkitun kiinalaiskirjailijan, Regina Kanyu Wangin, Paluu Myaniin -tarina. Sen on kääntänyt kiinasta Eero Suoranta. Oman kirjailijanuransa ohessa Wang on ollut mukana toimittamassa antologioita, jotka esittelevät kiinalaisten spefi-kirjailijoiden novelleja englanninkieliselle maailmalle. Länsimaisista kirjailijoista hänen suosikkinsa on Ursula K. Le Guin.

Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, palaamme kiinalaisen scifin pariin myös ensi vuonna.

Juhlaan antaa aihetta Petri Hiltusen pitkän Unohdetut mestarit -artikkelin ensimmäinen osa. Äärettömän mielenkiintoisessa kokonaisuudessa valotetaan, kuinka filippiiniläiset taiteilijat valloittivat amerikkalaisen sarjakuvakentän 1970-luvulla. Tarina alkaa jo 1900-luvun alun Filippiineiltä ja sisältää niin monta kiehtovaa käännettä, että tekstin pariin haluaa palata yhä uudelleen.

Artikkeli on huomattavasti laajennettu versio Hiltusen samannimisestä esitelmästä.

Sarjakuvaosastolla tarjolla on Pekka Mannisen hullunhauska Teräslilja vs Trumppi! sekä Kari Sihvosen yksiosainen Funtzie-seikkailu Kyykallo & Lannistin. ”Hohoi kaikki! Hyvyys ohjaa minua!”

Pertti Jarlan Unilähetyksiä Kuusta -jatkosarjakuva pitää puolestaan yhden numeron mittaisen tauon. Tämä tarjoaa hyvän tilaisuuden lukea jälleen kerran uusiksi tarinan aiemmat jaksot. Se kannattaa, sillä jokainen uusi episodi tarjoaa tuoreen näkökulman aiempiin tapahtumiin. Mikäli odottaa kokonaisuuden valmistumista ja käy sitten vasta sarjan kimppuun, menettää lukukokemuksesta jotain oleellista.

Ja sitten asiasta toiseen. Ilokseni olen huomannut, että tänä vuonna on ilmestynyt useita suomalaisia romaaneja, jotka ovat tarttuneet Philip K. Dickin aikoinaan esittelemiin teemoihin – väliin jopa velan tunnustaen. Tämä on jälleen hyvä osoitus siitä, että Dick osasi jo vuosikymmeniä sitten nostaa esiin aiheita, jotka ovat vielä tänäkin päivänä ajankohtaisia. Tai käytännössä entistäkin ajankohtaisempia. Philip K. Dick rules!

Oletko muuten sattuneet hoksaamaan, että Jupiter Ascending -leffa on niin tyhmä, että se saa jopa G.I. Joe: The Rise of Cobra -elokuvan näyttämään nerokkuuden korkeaveisuulta?

Toni Jerrman