Month: elokuu 2025

Elokuvat – Weapons

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , ,

Weapons

Koululuokallinen lapsia lähtee kodeistaan, karkaa yön pimeyteen ja katoaa jäljettömiin. Stephenkingmäinen Maybrookin pikkukaupunki on järkyttynyt, selitystä ja syyllisiä etsitään.

Weapons-episodielokuva kertoo tarinansa kuuden eri keskushenkilön perspektiivistä. Yhteen kietoutuvissa kertomuksissa noitavainon kohteeksi joutuva opettaja turvautuu alkoholiin. Kadonneen lapsen isä yrittää käsitellä tapahtunutta ja siihen liittyvää syyllisyyttään: minne tämä on mennyt, mitä on tapahtunut? Poliisimies kamppailee omien ongelmiensa kanssa. Asunnoton narkomaani eksyy vastausten äärelle. Rehtori selvittelee huoli-ilmoitusta. Ja sitten on vielä luokan ainoan jäljelle jääneen pojan tarina.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Zach Cregger kuljettaa elokuvaansa monissa eri sävyissä. Yhteisön tragediaa kuvataan vakavan draaman keinoin, joskus ollaan kammottavan äärellä, toisinaan överiksi vedetyssä kauhukomediassa. Amatöörit tutkivat arvoitusta omin nokkineen, ja asiat saavat outoja käänteitä kuin Twin Peaksissa konsanaan. Cregger viittaa Stephen Kingiin ja lainaa kuvastoa niin Peter Jacksonin Braindeadista kuin Roald Dahliltakin. Kokonaisuudesta muodostuu arvaamaton ja hieno.

Yliluonnollisen kauhun kaunein piirre on, että se on symbolistinen lajityyppi: toismaailmallisilla kammotuksilla tuppaa olemaan metaforinen tasonsa. Weaponsin läpäisee päihdeongelman teema, jonka kautta yliluonnollinenkin muuttuu ymmärrettäväksi: on liikaa tissutteleva opettaja, AA-kerhossa käyvä poliisi, vajareissa hortoileva nisti. Viinakaupassa lempparivodkan luo optimoitu reitti rinnastuu siihen, miten ”aseet” hakeutuvat kohteeseensa. Pikkupoika joutuu huolehtimaan ”tuperkkelin” (consumption) halvaannuttamista vanhemmistaan. Ja niin edelleen.

On jaksoja, joiden aikana elokuva kulkee enimmäkseen kuluneita polkuja pitkin, mutta useammin Cregger onnistuu ilahduttamaan. Hänellä on psykologista tajua ja silmää yksityiskohdille. Henkilöhahmot ovat kohtalaisen moniulotteisia. Näyttelijät sopivat osiinsa hyvin. Opettaja Justinea esittävä Julia Garner suorastaan hämmästyttää hetkittäin ilmaisullaan.

Uskallan suositella.

Jukka Laajarinne – 4 tähteä

Sarjakuvat – Tuoni Myllylä & Tuuli Hypén: Jumala koneesta

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Tuoni Myllylä & Tuuli Hypén:
Jumala koneesta
Zum Teufel

Joitain vuosia sitten veikeästä fantasiasta innostunutta kansanosaa ilahdutettiin mainiolla Kuoleman pidot -albumilla (2021). Nyt teos on saanut itsenäisen jatko-osan Jumala koneesta. Tuoni (ent. Tuomas) Myllylän kuvakäsikirjoittamassa ja Tuuli Hypénin lopulliseen muotoon saattamassa teoksessa on sivuja peräti 160. Siihen määrään mahtuu paljon hupia, toimintaa sekä mielikuvitusta kutkuttavia fantasiavisioita.

Garaxin kaupunkia hallitsee Valon veljeskunnan mahtava temppeli. Jo kolmentuhannen vuoden ajan siellä on järjestetty valon jumalalle omistettu vuosittainen kisa, jossa järvimaan parhaat soturit taistelevat voitosta ja kunniasta. Monikulttuurisena valtakuntana paikalla on peikkoja, haltijoita, petomiehiä, kissaihmisiä, manaajia, velhoja sekä mitä ihmeellisimpiä magian luomuksia.

Lopunajat ovat kuitenkin käsillä, sillä pyhän äidin näyt ennustavat tuhoa, kuolemaa ja turmiota. Niiden airueina toimii kenties Azmuthin papisto, joka yrittää herättää henkiin lonkerojumalansa. Tai sitten tiedon ja taikuuden taitaja Zandramas, joka halajaa uinuvasta valon jumalasta oman käsikassaransa.

Tämän kaiken keskelle heitetään tarinamme sankarit, djinni Ripkin ja manaaja Darrol. Ripkin kamppailee pakottavan palvelualttiuden kanssa, kun kuvioihin kurvaa hänen ensimmäinen isäntänsä. Darrol taasen kasaa haudasta kaivetuista ruumiinosista monipäistä ja -kätistä taistelijaa soutajien killalle. Joukkoon tummaan liittyy myös muita aiemmista tarinoista tuttuja hahmoja, kuten aina yhtä rakastettava berserkkipeikko Thurinn.

Myyttisten fantasiakertomusteen kunniakkaaseen tapaan juoniaineksiin lukeutuu muun hyvän lisäksi muinaisia jumalia, salaperäisiä käsikirjoituksia, temppelinraunioita, hautaholveja, taikakristalleja, magiaa sekä kirotun armeijan katkeria luurankosotureita.

Jumala koneesta rokkaa kuin ilokaasu tyrmässä. Albumi hauskuuttaa, ihastuttaa, naurattaa ja innostaa. Veijarimaiset hahmot ovat symppiksiä, käänteet usein vähemmän sankarillisia ja väkivalta veristä. Hypénin selkeän siisti piirrosjälki toimii sekin erinomaisesti. Tarjolla siis namia fantsua koko navan täydeltä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Kirjat – Jari Koponen ja Vesa Sisättö: Kuviteltu tulevaisuus – Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Jari Koponen ja Vesa Sisättö
Kuviteltu tulevaisuus – Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944
Avain

Pitkän linjan tieteiskirjallisuuden asiantuntija Jari Koponen ja nuorehkompi Vesa Sisättö ovat jälleen yhdistäneet voimansa. Kuviteltu tulevaisuus -teoksessa käydään läpi Suomessa julkaistua scifi-kirjallisuutta lähes puolentoista vuosisadan ajalta. Mukana on myös otteita aikalaisarvioista ja artikkeleista. Lisäksi tieteiskirjallisuuden tarina on liitetty historiallisiin tapahtumiin sekä yhteiskunnalliseen ja tekniseen kehitykseen.

Kirjassa on kaksi osaa, ja jakolinjana toimii luontevasti Suomen itsenäistyminen.

Suomalaisen tieteiskirjallisuuden alkupisteeksi annetaan Koposen aiemman Utopia- ja tieteiskirjallisuus Suomessa: bibliografia 1803–2013 -teoksen (2014) mukainen vuosiluku 1803. Tuolloin Åbo Tidningissä julkaistiin Gabriel Hartmanin tarina En Dröm. Siinä tutkitaan mikrokosmosta vuoden 1899 Pariisissa. Tarina on elementeiltään tyylipuhdasta tieteiskirjallisuutta, jossa ekstrapoloidaan sen hetkisen tietämyksen kehitystä.

Aika ennen itsenäisyyttä -osuus on pirstaleinen jo ihan kulttuurin kehittymisen ja sitä seuranneiden muutosten takia. Monet kyseisen ajanjakson suomalaiset tieteistarinat ovat yhdellä idealla ratsastavia kertomuksia, joissa edesautetaan jotain poliittista näkemystä tai varoitellaan yhteiskunnallisista muutoksista – kuten naisten vapautusliikkeestä.

Hauska kuriositeetti on paikallisten tulevaisuuksien alagenre, jossa kuvataan omaa kotikaupunkia muutaman vuosikymmenen päästä.

Kirjan loppupuoli on jäntevämpi ja paremmin jäsentynyt. Mukana on helpommin yhteen koottavia teemoja ja kohteita, kuten Suur-Suomi-tarinat, lukemistokirjoittajat sekä Volter ”Alastalon salissa’” Kilven postuumi ja keskenjäänyt romaani Gulliverin matka Fantomimian mantereelle (1944). Tällä ajanjaksolla tieteiskirjallisuus alkaa myös muodostua selkeämmin omaksi genrekseen.

Kirja on täynnä mielenkiintoisia anekdootteja, sitaatteja ja yksityiskohtia niin tunnetuista kuin syystäkin unohdetuista askeleista genren syntyhistoriassa. Osa niistä käsitellään pelkällä maininnalla, kun toiset saavat esseemäisen esittelyn. Painotukset ja valinnat eivät kuitenkaan tunnu sattumanvaraisilta, vaan käsittelyn laajuus on harkittu sekä historiallisen ja/tai kulttuurillisen merkittävyyden kannalta. Loppuun on vielä laitettu tiivistelmä kirjan havainnoista, termiluettelo, lähdelista ja hakemisto.

Huolimatta välillä haasteellisesta lukukokemuksesta käsissä on todellinen rakkaudenosoitus tieteiskirjallisuudelle. Tämän mittakaavan tutkimuksia tulee harvoin vastaan. Ilahduttavasti luvassa on myös jatko-osa, jossa kerrotaan tieteiskirjallisuuden historiasta Suomessa vuosina 1945–1982.

Antti Oikarinen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Elokuvat – The Fantastic Four: First Steps

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , , , , ,

The Fantastic Four: First Steps

Marvelin tarinauniversumi sisältää lukuisia erilaisia rinnakkaismaailmoja. Matt Shakmanin ohjaaman The Fantastic Four: First Steps -elokuvan tapahtumat sijoittuvat Maapallo 828:lle. Siellä eletään vahvasti 1960-lukuvaikutteisessa retrofuturistisessa todellisuudessa lentävine autoineen.

Ihmeneloset, eli Reed Richards (Pedro Pascal), hänen vaimonsa Sue Storm (Vanessa Kirby), tämän veli Johnny Storm (Joseph Quinn) sekä kivihemmo Ben Grimm (Ebon Moss-Bachrach), ovat planeettansa juhlittuja puolustajia. Sankarinelikköä ylistetään vilpittömän innostuneesti niin uutisissa, tv:n keskusteluohjelmissa, lehdissä, animaatioissa kuin kaduillakin. Trikootoiminnan tauoilla he elävät kuin mikä tahansa perhe pientä lämminhenkistä pilailua ja naljailua unohtamatta. Mukana arkisissa puuhissa häärii myös sympaattinen kelanauharobotti H.E.R.B.I.E.

Tarinan alussa Sue huomaa olevansa raskaana, mikä herättää sekä iloa että huolta. Entä jos lapsi onkin perinyt vanhemmiltaan jonkinlaisia supervoimia? Joka tapauksessa tukikohta on saatettava vauvaturvalliseksi tukkimalla sähköpistokkeet ja piilottamalla kaikki vaaralliset esineet.

Tulevalla vauvalla on muutenkin iso osa esitettävänään elokuvan tapahtumissa.

Ihmenelosten kyvyt joutuvat äärimmäiselle koetukselle, kun Hopeasurffari, Shalla-Bal (Julia Garner), ilmestyy Maapallolle ilmoittamaan, että tämä oli nyt tässä. Kosminen olento, maailmoja syövä Galactus (Ralph Ineson), tekee tuloaan, ja planeetta on tuhoon tuomittu.

Ihmeneloset eivät kuitenkaan ole valmiita luovuttamaan, vaan sinkoutuvat ylivalonnopeudella kulkevalla avaruusaluksellaan toiseen aurinkokuntaan pysäyttämään Galactuksen. Temppu on huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty. Ihmisten luottamus Ihmenelosiin on kuitenkin järkkymätön, ja heidän mielestä kyse on vain siitä, kuinka nopeasti homma lyödään pakettiin. Me sarjakuvia lukeneet tiedämme, ettei Galactuksen päihittäminen voi olla näin yksinkertaista.

Filmin retrofuturismista ponnistava visuaalinen ilme on kohdallaan, ja tyyliin istuvat hienosti niin huonekalut, lavasteet, asusteet kuin avaruusaluksetkin. Myös Galactuksen massiiviselle olemukselle tehdään sarjakuvista ammennettua kunniaa.

Elokuvan nostalginen tyylipaletti sopii täydellisesti valittuun ulkoiseen asuun. Ihmisten suhtautuminen sankareihinsa on lähes naiivin positiivista, ilman minkään sortin kyynisyyttä. Lisäksi keskiöön nostetaan perhe-elämän autuus ja arkiset onnenhetket. Tällä saralla mennään lopulta jo banaalin imelyyden puolelle, kun aihetta päädytään korostamaan tunteilevassa palopuheessa.

Myös näyttelijävalinnoissa on parantamisen varaa. Ihmenelosten esittäjät ovat kaikki niin platkuja, että he katoavat mielestä nopeammin kuin hiekanjyvä Saharaan. Onneksi henkilökuvaukseen on sentään panostettu ja jokaiselle hahmolle rakennettu omanlaisensa persoonallisuus. Yllättävintä lienee, että yleensä itserakkauden perikuvana pidetystä Johnny Stormista on löydetty uusia, asiallisempia luonteenpiirteitä. Ja pisteet tietenkin myös nelikon vahvimmaksi toimijaksi nostetulle Sue Stormille.

The Fantastic Four: First Steps on varsin onnistunutta supersankariviihdettä. Ei se tietenkään aivoja soittele tai ole muutenkaan erityisen mieleenpainuva kokemus, mutta silti selvästi parempi kuin monet muut viimeaikaiset superrymistelyt. Ja kukapa ei Galactusta fanittaisi, vaikka hahmon syvimpään olemukseen ei nyt päästykään kunnolla kiinni.

Toni Jerrman – 3 tähteä