Month: tammikuu 2025

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinnon 2025 ehdokkaat julkistettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Tähtivaeltaja-palkinnon 2025 ehdokkaat julkistettu

Vuodesta 1986 lähtien jaetun Tähtivaeltaja-palkinnon tuorein ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n luotsaama palkinto luovutetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle.

Vuoden 2024 kiitettävän moniäänisestä tarjonnasta asiantuntijaraati valitsi lopulliselle ehdokaslistalle seuraavat teokset:

– Naomi Alderman: Tuleva (The Future, suom. Taina Helkamo, Gummerus)

Hyytävän ajankohtainen visio siitä, kuinka sosiaalisen median vihaa lietsovat algoritmit ja empatiakyvyttömät teknomiljardöörit ovat ajamassa ihmiskuntaa perikatoon. Taitavasti kirjoitettu, tyylilajeilla leikittelevä romaani ruotii terävästi suuryritysten mahtia ja keinoja vähentää niiden valtaa.

– Chi Ta-Wei: Kalvot (膜, suom. Rauno Sainio, Hertta)

Taiwanilaisen queerscifin moderni klassikko vie lukijan tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on paennut otsonikatoa merenpohjaan suojakalvojen alle. Minuuden ja ihmisyyden virtaavuutta tarkastelevan romaanin kauniisti aukeavassa mysteerissä kalvot milloin erottavat, milloin tarjoavat mahdollisuuden yhteyteen.

– Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni (Gummerus)

Siivekkäiden ihmisten yhteiskuntaa kuvaava kehityskertomus pursuilee kummaa biologiaa. Keuhkopuihinsa symbioottisessa yhteydessä olevat homo arborikset taiteilevat sosiaalisen murroksen kynnyksellä. Upeasti rakennettu maailma ja lyyrinen kielenkäyttö muodostavat eheän ja aistivoimaisen kokonaisuuden.

– Ursula K. Le Guin: Kompassiruusu (The Compass Rose, suom. Titia Schuurman, Moebius)

Le Guinin kultakautta edustava novellikokoelma tulvii ihmeen tuntua, mielikuvituksen lentoa ja ihmisyyden perimmäisen olemuksen tutkailua. Kirkkaasti ajatellut ja kuulaasti suomennetut novellit ovat sekä poikkeuksellinen esteettinen nautinto että ajatonta ravintoa aivoille.

– Hannu Rajaniemi: Varjomi (Darkome, suom. Juha Ahokas, Gummerus)

Biohakkeroinnin uudelle tasolle vievä scifitrilleri sieppaa vetävään kuvitelmaan teknologian mahdollisuuksista. Yhteiskunnallisiin kysymyksiin kietoutuu huomioita aikamme pakkomielteestä hallita täydellisesti yksilön ruumista ja terveyttä. Samalla kirja kysyy, kuka lopulta omistaa kehomme?

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat toimittaja Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja suomentaja, kriitikko Kaisa Ranta.

Voittaja julkistetaan huhti-toukokuussa.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Amal El-Mohtar & Max Gladstone: Tällä tavalla hävitään aikasota (Hertta, 2023)
N. K. Jemisin: Kivinen taivas (Jalava, 2022)
Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko (Tammi, 2021)
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020)
Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen Legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Elokuvat – Wolf Man

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , ,

Wolf Man

Nykyaikana lykantropia ei selity yliluonnollisella kirouksella vaan zoonoosilla. Oregonin komeissa erämaissa voi saada petoeläimeltä taudin, jota alkuperäisasukkaat kutsuvat nimellä ”susinaama”: sairastunut katoaa metsiin ja muuttuu pedoksi. Ja niin siinä sitten käy, että perheineen syrjäiselle perintötilalle palaava kirjailija saa tartunnan.

Elokuvien The Wolf Man (1941) ja The Wolfman (2010) pienimuotoinen uudelleentulkinta ilahduttaa, koska ei yritä liikoja.

Blaken (Christopher Abbott) isä on ollut äreä ja pelottava. Kun Blake on yrittänyt suojella omaa lastaan (Matilda Firth) ikäviltä kokemuksilta, hänestä on itsestäänkin tullut vähän äkkipikainen. ”Hän sai sairauden isältään”, hänen vaimonsa (Julia Garner) selittää lapselleen.

Kiintymyssuhdeteoreettinen psykologia jää kevyeksi kuvaukseksi siitä, mistä Blaken muodonmuutoksessa on lopulta kysymys. Enemmän tarina keskittyy itse metamorfoosiin, kauhuelokuvien perinteiseen kuvastoon, jossa joku läheinen alkaa muuttua vieraaksi. Kun perheen isä sairastuu niin mieleltään kuin ruumiiltaankin, on kokemus vaimolle ja lapselle yhtä lailla kauhistuttava kuin surullinenkin.

Käänne ihmisestä hirviöksi yhden yön aikana on epäuskottavan vauhdikas prosessi taudin aiheuttamaksi – tai ehkä siinä on sittenkin ripaus taikuutta! Muutos näyttää joka tapauksessa hienolta, ja kahden ihmissuden välinen kamppailu on suorastaan vaikuttava.

Leigh Whannell ohjaa maltilla, liioittelematta. Niinpä perhe saa käyttäytyä rakkauden, pelon ja aggression ristipaineessa sympaattisen vakuuttavasti.

Tarinakin on yksinkertainen, novellimainen, jopa televisioepisodimainen, eikä tarjoa kummoisiakaan yllätyksiä. Puherooleja on vain kourallinen, puitteina pelkkä maalaistalon pihapiiri ja sitä ympäröivä metsä. Pienistä asioista on kuitenkin rakennettu vanhahtava, tenhoava kauhukertomus, jota katsellessa ei tarvitse kelloa vilkuilla.

Jukka Laajarinne – 3 tähteä

Elokuvat – Nosferatu

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , ,

Nosferatu

Bram Stokerin vuonna 1897 julkaistusta Dracula-romaanista on tehty lukuisia filmatisointeja. Kuuluisin niistä lienee F. W. Murnaun ohjaama Nosferatu vuodelta 1922. Murnau halusi alun perin ohjata romaanille uskollisen filmin, mutta elokuvayhtiö ei saanut oikeuksia tarinaan, joten hän joutui muuttamaan hahmojen nimiä ja paikkoja voidakseen toteuttaa visionsa. Lopputulosta pidettiin silti laittomana ja elokuva määrättiin tuhottavaksi. Osa kopiosta kuitenkin säilyi, ja loppu onkin elokuvahistoriaa. Robert Eggersin ohjaama Nosferatu on siis uudelleenfilmatisointi juurikin tästä Murnaun versiosta.

Nosferatu alkaa vuoden 1838 Wisborgista. Kiinteistövälittäjä Knock (Simon McBurney) lähettää tunnollisen työntekijänsä Hutterin (Nicholas Hoult) hakemaan salaperäisen asiakkaan, kreivi Orlokin (Bill Skarsgård), allekirjoitusta kaukaa Karpaateilta. Hutter on täysin tietämätön siitä, että hänen kaunis ja yliluonnolliselle herkkä morsiamensa Ellen (Lily Rose Depp) on ollut Orlokin himokkaan väijynnän kohteena jo vuosia. Tuhoisa henkinen side Ellenin ja Orlokin välillä vahvistuu, kunnes Wisborgin rannalle ajelehtii ruttolaiva kyydissään itse pahuus, ja Ellen ymmärtää, ettei voi paeta kohtaloaan.

Eggersin elokuville ominainen hiipivän painostava tunnelma ja synkkä estetiikka ovat vahvasti läsnä myös Nosferatussa. Ohjaajan aikaisempia, varsin erinomaisia töitä ovat mm. The Witch (2015), The Lighthouse (2019) ja The Northman (2022).

Heti Nosferatun alusta lähtien on vaikeaa olla tekemättä rinnastuksia Francis Ford Coppolan ohjaamaan Bram Stokerin Draculaan (1992), sillä Eggersin visiossa on hyvin paljon samaa henkeä ja maalauksellisuutta. Coppolan mestariteos on goottilaiseen tyyliin överipramea tarina täynnä verentahrimia krinoliinihameita ja valtameret ylittäviä tunteita. Eggersin tavoittelema eeppisyyden tuntu ja mahtipontisuus luodaan kuitenkin hieman eri tyylikeinoin. Hänen värimaailmansa on lähempänä Tim Burtonia ja leikkiminen valolla ja varjoilla hyvin taidokasta. Kaikista henkilöhahmoista löytyy alavireenä sama alkukantainen mielipuolisuus kuin The Witch -elokuvassa.

Nosferatu on visuaalisesti huumaava kokemus: järjettömän kaunis goottipainajainen, mutta Coppolaa tylymmällä ja pelkistetymmällä tavalla. Julma tarina on kerrottu enemmän Grimmin saduille ominaiseen tyyliin. Kreivi Orlokin turmeltunut ja ryönäinen hahmo ei ole Vlad Tepes -viiksissään mikään sliipattu neitoja likistelevä vampyyri. Hän muistuttaa enemmän romanialaisen kansanperinteen tuntemaa strigoi-olentoa, levotonta haudasta noussutta henkeä, joka ravitsee mätänevää ruumistaan elävillä.

Skarsgård vetää kreivinroolinsa todella rouheasti äänimaailma edellä. Eteerisen Lily Rose Deppin kyky heittäytyä yllättää iloisesti. Tarinaan on taktisesti sijoitettu mainioita karumman huumorin hetkiä, ja Simon McBurney on niin aidosti kammottava okkultisti/ötökänsyöjä Herr Knockina, että pieksee kaiken maailman Renfield-variaatiot mennen tullen. Willem Dafoe on tietenkin aivan liekeissä eksentrisenä professori Albin Eberhart Von Franzina. Tässä yhteydessä kannattaa myös muistaa Dafoen mieleenpainuva rooli ”aitona” vampyyrina Elias Merhigen ohjaamassa Shadow of the Vampire -elokuvassa (2000).

Eggersin Nosferatu on klassikkoainesta, kunnioittava hatunnosto Bram Stokerin Draculalle ja elämys, josta ei kannata jäädä paitsi. Viisi tähteä ja verenpunainen ruusu!

Melina Marras

Sarjakuvat – William Patterson & Sydney Jordan: Jeff Hawke – Ylivaltias

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

William Patterson & Sydney Jordan:
Jeff Hawke: Ylivaltias
suom. Asko Alanen & Sauli Santikko. Jalava

Lähes 40 vuoden tauon jälkeen suomeksi on taas saatu rautaisannos Jeff Hawken brittiläisiä avaruusseikkailuja. William Pattersonin käsikirjoittama ja Sydney Jordanin piirtämä sarja on yksi parhaista alkujaan sanomalehdissä julkaistuista scifi-sarjakuvista – hauska, älykäs, upeasti kuvitettu ja tulvillaan kiehtovan eriskummallisia avaruusolentoja.

Jeff Hawke: Ylivaltias -kokoelma sisältää kuusi tarinaa vuosilta 1960–1962. Niistä ensimmäisessä Jupiterin kiertoradalla on käynnissä taistelu hyönteisolioiden laivaston ja Pyöveliksi nimetyn koneälyn välillä. Koska näyttää siltä, että tuhoisan sodan laineet voisivat iskeä Maahan asti, Jeff Hawke saa YK:lta valtuudet rientää paikalle solmimaan sopimusta. Kerronnan edetessä tilanne paljastuu kuitenkin aivan toisenlaiseksi kuin alkuun on kuviteltu.

Kyseinen Ylivaltias-tarina on hyvä esimerkki Jeff Hawke -sarjakuvien vahvuuksista. Hyvin rakennettu juonikuvio on monipolvinen ja täynnä yllättäviä käänteitä. Scifi-sisältöä lähestytään vakavissaan, ja mukana on mielikuvitusta kutittelevia, luonteiltaan hyvinkin erilaisia alien-hahmoja. Lisäksi Jordan kuvittaa tämän kaiken pikkutarkalla pieteetillä ja käyttää hienosti hyväkseen sekä tiheää viivavarjostusta että jopa kokonaan rasteripinnoilla luotuja näkymiä.

Vahvaa tieteisvisiointia löytyy myös Hengenvaarassa-sarjasta, jossa Hawken ja kumppaneiden alus haaksirikkoutuu pienelle asteroidille. Onnettomuuden syy on erikoisissa muukalaisissa, jotka erehtyivät luulemaan ihmisten alusta meteoriksi. Hyvittääkseen virheensä he ”korjaavat” räjähdyksessä haavoittuneen miehistön jäsenen vähän turhankin ehtaan kuntoon. Ja siitäkös ongelmia syntyy.

Rutkasti hupia tarjoilee puolestaan Ihmeiden lamppu, jonka aikajana kattaa lähes 2000 vuotta. Muinaisesta Kuwaitin autiomaasta edetään aina sarjan nykypäivään ja ministeriön työhuoneeseen asti. Mukana on eineksiä muukalaisten tiedustelualuksista aineensiirtoon ja minikokoisiin maailmanvalloittajiin. Kaikki tämä on kääritty kauniiseen pakettiin, joka tekee hauskaa pilaa sekä brittiministereistä että sotaisista barbaareista.

Patterson tapaa muutenkin ujuttaa tarinoihinsa kriittistä satiiria vaikkapa oikeusjärjestelmästä tai vallanhimosta. Usein muistetaan myös nostaa esiin yhteistyön voima sekä konfliktien ratkaisu diplomaattisin keinoin. Jännitystä ja toimintaa rakennetaan ilman väkivaltaa – siihen kun Hawke itse ei koskaan sorru.

Huumorin ohessa tarinoiden vakavampia aspekteja tasapainotetaan värikkäillä sivuhenkilöillä, jotka laukovat väliin ihastuttavan hupsuja repliikkejä. Heitä ovat mm. ilmassa leijuva yksisilmäinen pallokala Tallid sekä itsestään suuria luuleva epäonninen poliisivirkailija Kolvorok.

Tämä erinomainen tieteispaketti on pitkälti sama kuin vuonna 2008 Englannissa julkaistu Overlord-kokoelma. Eroja löytyy vain kolme. Ensinnäkin suomalaisversion lopussa on kaksi lyhyehköä lisätarinaa, jotka tosin ovat kokonaisuuden heikoimmat lenkit. Toisaalta suomalaislaitoksesta uupuvat sekä Sydney Jordanin esipuhe että hänen laatimansa tarinaesittelyt. Olisikin ehkä ollut parempi valinta ostaa oikeudet brittiversioon, jotta nämäkin kiinnostavat tekstit olisi saatu mukaan. Mutta hyvä näinkin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/24.

Kirjat – Ursula K. Le Guin: Kompassiruusu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Ursula K. Le Guin
Kompassiruusu
The Compass Rose
Suom. Titia Schuurman. Moebius

Taisin jo viimeksi Le Guinia arvostellessani ihmetellä, että vaikka kirjailijalta ei enää ole montaakaan teosta suomentamatta, niin silti tuosta joukosta löytyy yhä laadukasta käännettävää. Myös Kompassiruusu-novellikokoelma on vaikuttava lukuelämys sekä kokonaisuutena että yksittäisinä novelleina.

Vuonna 1982 julkaistu Kompassiruusu on nimeensä viitaten jaettu kuuteen osaa: pääilmansuuntiin sekä zeniittiin ja nadiiriin, taivaanpallon ylä- ja alapisteisiin. Novellit sijoittuvat osioihin vaihtelevin perustein, toisinaan triviaalisti, toisinaan runollisesti. Oma viehätyksensä kirjassa onkin pohtia, mikä saa kunkin tarinan puhaltamaan juuri tästä suunnasta.

Novellit ovat alun perin ilmestyneet pääosin eri lehdissä ja antologioissa, joten ne muodostavat kirjavan joukon. Mukana on selviä tieteistarinoita, avaruusscifiä, dystopiaa ja Le Guinille ominaista antropologista scifiä. Löytyy fantasiaa ja tekstejä, jotka ovat yksinkertaisesti outoja, mutta myös jokunen valtavirtafiktioon ongelmitta solahtava novelli.

Tarinoiden sävy ja tunnelma vaihtelevat haikean surullisista häpeämättömän humoristisiin.

Monesti Le Guinin tarinoita alkaa lukea kuin arvoituksia: mikä on tämän tarinan jippo. Joskus jippo löytyy, mutta joskus sen etsintä on turhaa.

Omia suosikkejani kertomusten joukossa on esimerkiksi Le Guinin Orisinia-tarinoihin linkittyvä, kahta matkaa kuvaava Kaksi viivästystä pohjoisradalla. Tässä kirjailija onnistuu luomaan omalaatuisen sisäisen rauhan tunnun samalla kun kuvaa isoja muutoksia päähenkilöiden elämässä.

Pitkässä Ruusun päiväkirja -tarinassa Le Guin tekee orwellit ja kuvaa, kuinka ihmisten auttamiselle omistautunut Rosa käsittää avittavansa totalitaarista järjestelmää, joka tuhoaa toisinajattelijoita. Le Guinin dystopiassa ajatusrikollisten, eli ”poliittista psykoosia” sairastavien, vääriä ajatuksia voidaan kirjaimellisesti katsella.

Ehkä hurjin kokoelman tarinoista on Halun harhapolut. Se alkaa Le Guinin hainilaistarinoista tuttuna antropologisena scifinä, jossa kolme Maasta tullutta tutkijaa elää primitiivisen kansan luona vieraalla planeetalla. Ihmiset kuitenkin huomaavat, että alkuasukkaissa on jotain vikaa. Heidän kulttuurinsa on liian pelkistetty – ja kielikin itse asiassa hiukan väännettyä tavallista englantia. Tämä saa novellin henkilöt lopulta kyseenalaistamaan koko tähän astisen käsityksensä todellisuudesta. Novelli on selvästi ollut haastava käännettävä, joten täytyy nostaa hattua Titia Schuurmanin onnistuneelle suoritukselle.

Kompassiruusun päättää Sur, mahtava kertomus kymmenestä eteläamerikkalaisesta naisesta, jotka tekevät 1900-luvun alussa retken Etelänavalle ilman hötkyilyjä ja sankarillisia pullisteluja.

Jos tänä vuonna luet vain yhden suomennetun novellikokoelman, valitse Kompassiruusu.

Vesa Sisättö

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/24.