Month: joulukuu 2024

Sarjakuvat – Jim Starlin, George Pérez & Ron Lim: Kostajat – Ikuisuuden rautahanska

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , , , , , ,

Jim Starlin, George Pérez & Ron Lim
Kostajat: Ikuisuuden rautahanska
Suom. Mail-Man. Egmont

”Enkö ole Thanos?! Eikö vanaveteni ole purppuranpunainen niin vihollisteni kuin liittolaisteni verestä?”

Alkujaan vuodelta 1991 kotoisin oleva Kostajat: Ikuisuuden rautahanska on yksi kaikkien aikojen ikonisimmista ja kosmisimmista supersankarisarjakuvista. Sen käsikirjoituksesta vastaa eeppisten avaruusseikkailujen ylin mestari, Jim Starlin, ja kuvituksesta pikkutarkasta jäljestään kuuluisat George Pérez ja Ron Lim. Luvassa on myyttistä tarinointia, upeaa kuvakerrontaa ja enemmän supersankareita kuin kukaan pystyy laskemaan. Ja kaikki tämä niin, että kokonaisuus pysyy kauniisti tekijöiden hanskassa.

Juuri tämä sarjakuva on toiminut myös Avengers-leffojen Infinity War (2018) ja Endgame (2019) lähtökohtana.

Tarinan käynnistyessä hullu titaani Thanos on saanut haltuunsa kaikki Ikuisuuskivet ja on voimallisempi kuin koskaan. Käytännössä hän on kaikkivaltias, joka pystyy muuttamaan todellisuutta pelkillä ajatuksillaan. Ensi töikseen hän napsauttaa sormiaan ja pyyhkii pois puolet maailmankaikkeutta asuttavista ihmisistä ja eläimistä.

Loputtoman vallan ja voiman ohessa nihilististä Thanosta ajaa eteenpäin rakkaus. Omnipotentti jumalhahmo on palavasti rakastunut valtiatar Kuolemaan ja tekee kaikkensa voittaakseen tämän kiintymyksen: ”Kuolemaa pitää palvoa! Hänelle pitää rakentaa pyhättöjä!” Mutta huolimatta siitä, minkälaista universaalista tuhoa ja tuskaa Thanos kylvää, Kuolema ei lämpene jykeväleukaiselle kosijalle. Ei, vaikka valheiden herra, Mefisto, kuiskiikin hänen korviinsa omia juoniaan.

”Tulkoon kosminen sota! Pyyhkiköön viholliseni veri ja sisälmykset tuskani ja suruni pois.”

Ihmisten joukkokatoaminen ja Maapalloa ravistelevat Thanoksen raivonpuuskan seuraukset eivät tietenkään jää jäljelläolevilta supersankareilta huomaamatta. Mutta kuinka päihittää olento, joka on mahtavampi kuin mikään toinen voima universumissa?

Tähän tarjoaa oman vastauksensa Adam Warlock, kosmisista supersankareista se kaikkein kiehtovin. Hänen johdollaan trikoosankarit, kuten Tohtori Outo, Hopeasurffari, Thor, Kapteeni Amerikka, Rautamies, Hulk, Wolverine ja lukuisat muut, syöksyvät avaruuden ääriin taistelemaan Thanosta vastaan. Ja koska nyt ei olla hiekkalaatikkoleikkien parissa, epätoivoiseen taistoon liittyvät myös elämää suuremmat astraalijumalat, kuten kaiken olevaisen ruumiillistuma, Ikuisuus, ajan jumala Kronos, maailmojen tuhoaja Galactus sekä muutamat muut ihmeelliset olennot.

Mitäpä tästä muuta voi sanoa kuin että kyseessä todellakin on massiivisen kokoluokan avaruusseikkailu, joka saa silmät pullistumaan kuopistaan ja aivot sykkimään vähintään satasta. Tätä teosta ei voi kuin palvoa – ja lukea kerta toisensa jälkeen uudelleen. Ikuisuuden rautahanska rulaa ikuisesti. Piste.

Nyt eletään hulppeassa toivossa, että jossain välissä suomeksi saataisiin albumimuodossa myös kaikki muut Starlinin keskeiset Warlock/Thanos-seikkailut. Se olisi maailmankaikkeuden mahtavin veto!

”Thanos on voittaja. Valo on hävinnyt. Jäljelle jäävät vain kyyneleet. Ja kuolleiden unelmien kaiku.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/24.

Kirjat – Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Siiri Enoranta
Keuhkopuiden uni
Gummerus

Siiri Enorannan uusin romaani on upea taidonnäyte fantastisen miljöön, kehityskertomuksen ja vallankumousromaanin yhdistämisestä. Mehevässä keitoksessa muhii outoa biologiaa ja vinksahtanutta sääty-yhteiskuntaa.

Jo aloitus on hieno: joukko nuoria revittelee turmelluilla vaatteilla dekadenteissa aatelistanssiaisissa. Maailmaa, yhteiskuntaa, hahmojen luonnetta ja heidän välistään dynamiikkaa avataan kevyillä, mutta varmoilla ja taitavilla vedoilla. Maailmanrakennuksen kunnianhimoisuus tekee sekin vaikutuksen alkumetreistä lähtien.

Päähenkilö Katica kuuluu siivekkäiden olentojen kansaan, joka on vasta joitakin sukupolvia sitten alkanut rakentaa taloja ja kehittää itselleen sivistystä. Perinteiseen elämäntapaan kuului paikallaan pysyttelevä, symbioottinen elämä olentojen elintoimintoja ylläpitävien keuhkopuiden kanssa. Katica ja muut uuden sukupolven toivot pyristelevät eroon riippuvuudestaan keuhkopuihin. Kemistien kehittelemä siirappimainen eliksiiri pidentää aikaa, jonka väki voi olla erossa omasta henkilökohtaisesta puustaan, ja samalla pidentyy lieka biologian ja kulttuurin välillä.

Katica ja muut häpeilevät keuhkopuiden primitiivisyyttä ja kouriintuntuvaa elimellisyyttä. Samalla joitakin kuitenkin kiehtoo taakse jäänyt Juurtuneiden faktio, joka takertuu keuhkopuihinsa ja vastustaa modernia elämäntapaa. Sosiaalinen ristiveto uuden ja vanhan välillä muodostaa yhden kirjaa kannattelevista juosteista.

Homo arboristen tapakulttuuri rakentuu kirjassa kankeaa ekspositiota vältellen, luontevan kehittelyn kautta eläväksi ja rikkaaksi. Osa isoista rakenteista, kuten maailman historia, saa tarinan mittaan selityksensä, osa jää kutkuttavasti mysteeriksi. Kun taiten rakennettua maailmaa myöhemmin ravistellaan, menetyksen tuntu välittyy raastavana lukijalle asti.

Kirjan rokokooestetiikka koukeroisine nimineen, sukupuolesta piittaamattomine vannehameineen ja korkeine puuteroituine peruukkeineen on herkullisessa kontrastissa lahonneen keijumetsän kaltaiseen ympäristöön, jossa syödään torakkakeksejä ja näätäpaistia ja pelätään ketun hyökkäystä pimeällä. Hahmosuhteissa on kiitettävää särmää, ja erityisesti flirttailudialogi on nautittavan älykästä ja terävää. Juuri mitkään henkilöt eivät ole yksioikoisia, vaan kerroksellisuutta ja ymmärrettäviä motiiveja löytyy kauheimmiltakin. Katican romanssi häntä vanhemman, pyörätuolin kahlitseman taidemesenaatin kanssa on monipolvinen ja koukuttava, vaikka kirjan pääpaino onkin muualla.

Juonta kuljetetaan näppärästi ja ilahduttavasti kliseitä vältellen. Alkupuolen dramaattiset tapahtumat, jotka vaikuttavat raskaalta transgressiolta siivekkäiden yhteiskunnan konventioita vastaan, saavat myöhemmin toisenlaisen tulkinnan. Katica sysäytyy muutokseen, joka laajenee yhden hahmon tragediasta ja siitä seuraavasta kostosuunnitelmasta koko yhteisöä ravistelevaksi murrokseksi.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/24.

Kolumni – Pääkirjoitus 4/24

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , ,

Yksi tieteiskirjallisuuden viehätyksistä on genren jatkuva, uusia uria aukova kehitys. Yksinkertaistetusti voitaisiin sanoa, että kaikki sai alkunsa mieshormonia tihkuvista pulp-seikkailuista, joita seurasi tieteellisemmistä lähtökohdista ponnistava tuotanto. Sitten tuli kirjallisesti ja älyllisesti korkealentoisempi uusi aalto, kyberpunk, post-kyberpunk ja yhteiskuntakriittisen avaruusoopperan renessanssi.

Nyttemmin on koettu niin uuskumma kuin erilaisista kulttuureista ponnistavien naiskirjailijoiden nousu. Tänä päivänä scifiä eivät enää määrittele yhdysvaltalaiskirjailijat, ja viime vuosina valokeilan ovat napanneet itselleen mm. afrikkalaiset ja aasialaiset tekijät – kuten Tähtivaeltajasta on voinut helposti huomata. Tieteiskirjallisuuden kenttä on siis huomattavasti moniäänisempi ja monipuolisempi kuin koskaan aiemmin.

Tämä näkyy myös vuoden viimeisen Tähtivaeltajan sisällössä. Heti kärkeen esittelemme nigerialaissyntyisen Wole Talabin, jonka 2023 ilmestynyt esikoisromaani Shigidi and the Brass Head of Obalufon on kivunnut peräti yhdeksälle palkintoehdokaslistalle.

Talabi-artikkelin lisäksi mukana on hänen tuore Lauantain laulu -novellinsa, joka on ehtinyt jo olla ehdolla Nebula-palkinnolle. Tarinassa esiintyy keskeisessä roolissa myös painajaisten jumala Shigidi, joka on toinen Talabin esikoisromaanin päähenkilöistä.

Tieteiskirjallisuuden monikulttuurisuutta kuvastaa myös Kutzpah-palsta, jossa esitellään 12 viime vuoden parhaaksi arvioitua englanninkielistä scifi- ja fantasiaromaania. Joukkoon mahtuu kirjailijoita, joiden juuret ovat niin Intiassa, Sri Lankalla, Kiinassa, Karibialla kuin toki myös Briteissä ja Yhdysvalloissa.

Sarjakuvaosastolla jatkuvat sekä Pertti Jarlan että Kari Sihvosen kiehtovat sarjakuvat. Dvd- ja blu-ray-arvostelut jäivät nyt pois, kun muuta materiaalia kertyi niin runsaasti. Mutta ei kannata huolestua, sillä palsta palaa kuvioihin seuraavassa numerossa. Lohdutukseksi on tarjolla lyhyt Rakkautta & Anarkiaa -katsaus sekä tavallista laajempi teatterielokuvien serviisi.

Unohtamatta tietenkään kirja- ja sarjakuva-arvioita, joita riittääkin roppakaupalla.

Ja sitten ei muuta kuin vaellukselle tähtien tarhoihin!

Toni Jerrman

Elokuvat – Shadowland

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Shadowland

Legendat elävät Pyreneillä. Montségurin pikkukylä oli keskiajalla yksi vainottujen kataarien viimeisistä turvapaikoista. Montségurin vuoren väitetään olevan ufojen tukikohta, ja jyrkänteen päälle rakennetussa linnassa kummittelee Valkoiseksi Rouvaksi kutsuttu henkiolento. Himmlerin Ahnenerbe on tehnyt lähiseudulla kaivauksia Graalin maljan löytämiseksi. Liiton arkkikin saattaa olla kadonnut näille main, ja kerrotaan, että alueella elää Jeesuksen jälkeläisiä.

Carcassonnen ja Andorran välissä sijaitseva vyöhyke vetää puoleensa vanhoja hippejä, new age -hörhöjä ja okkultisteja, jotka eivät ole sopeutuneet moderniin maailmanmenoon.

Dokumenttielokuva seuraa muutamaa heistä: paria maagia, Magdalan Marian aikoinaan seudulle tuomaa viisautta seuraavien naisten hengellistä piiriä – sekä elokuvan keskushenkilöksi valittua kauhuohjaaja Richard Stanleyta.

Stanley on kokenut linnan raunioissa ilmestyksen, joka tekee hänestä hippiyhteisön merkkihenkilön. Eikä hän viihdy Los Angelesin pinnallisessa ja kaupallisessa kuhinassa. Stanleyn viimeisin elokuva, Color Out of Space (2019), on kuitenkin ollut menestys, ja tarkoitus olisi palata Hollywoodiin tekemään lisää Lovecraft-filmatisointeja.

Shadowlandin suomalainen tekijäjoukko, eli ohjaaja Otso Tiainen, tuottaja Kalle Kinnunen ja kuvaajat Peter Flinckenberg sekä Max Smeds, vievät katsojan fantasialarppiinsa eksyneiden eksentrikkojen taikamaailmaan. Jylhille näkymille, sadunomaiselle luonnolle, varjoisille rituaaleille ja todellisuudesta irtaantuneille puheille annetaan aikaa. Montségurin aika näyttää pysähtyneeltä. Tai limittyneeltä: miekkaa heiluttelevan maagikon askeettista kivitaloa valaisevat vain savuavat kynttilät ja puhelimen näyttö.

Kuvat ovat kauniita ja lumoavia. Timo Kaukolammen ja Tuomo Purasen musiikki vahvistaa muutenkin hämäriä tunnelmia. Todellisuus ja mielikuvitus sekoittuvat kiehtovalla tavalla. Tämähän on aivan upea elokuva!

Dokumentin tarina Hollywoodiin palaavasta sankariohjaajasta ei sitten toteudukaan suunnitelmien mukaan. Juoni saa yllätyskäänteen, kun Stanleyn pimeät salaisuudet alkavat kuvausten aikana paljastua. Ehkei hän olekaan aivan se, mikä on väittänyt olevansa.

Jukka Laajarinne – 4 tähteä