Elokuvat – Furiosa: A Mad Max Saga

Furiosa: A Mad Max Saga

Mitä hiton fidelii ja fadelii? Australialaisen George Millerin Mad Max -saaga on yksi tieteiselokuvien ikonisimpia maamerkkejä. Vuonna 1979 valmistunut ensimmäinen filmi oli jo itsessään hieno, mutta aivan uusiin sfääreihin vision nosti vuoden 1981 Asfalttisoturi. Se synnytti kokonaisen genren lähitulevaisuuteen sijoittuvia dystopistisia toimintafilmejä, joiden ulkoinen ilme oli pitkälti kopioitu Millerin mestariteoksesta.

Ohjaaja jatkoi Maxin parissa selvästi heikommalla Mad Max Beyond Thunderdome -leffalla (1985). Sitten koitti 30 vuoden tauko, kunnes Mad Max: Fury Road (2015) räjäytti koko planeetan ja osoitti, että ikävuosistaan huolimatta Milleriltä löytyi yhä kykyjä uudistaa toimintaelokuvan kenttää entistä villimpään ja värikkäämpään suuntaan.

Tätä taustaa vasten nyt teattereihin saapunut Furiosa: A Mad Max Saga on ällistyttävän mitätön haahuilu, jonka harvat toimintapläjäyksetkin jäävät heppoisiksi. Kokemus on kuin katsoisi blu-ray-lisukkeita aiemmasta filmistä poistetuista turhista kohtauksista. Tasoero käy silmiinpistäväksi lopputekstien aikana, kun kankaille vyöryy näytteitä Fury Roadin ihastuttavan överistä autopunkmätöstä – jonka rinnalla Furiosan tapahtumat ovat silkkaa paperia.

Elokuva kertoo Fury Roadin myötä tähteyteen singahtaneen Furiosan (Anya Taylor-Joy) aiemman elämäntarinan. Sen, kuinka hänet siepattiin lapsena salaisesta, vehreästä onnelasta sekopäisen Dementuksen (Chris Hemsworth) johtaman motoristijengin vangiksi, ja kuinka kovapintaisesta pikkutytöstä kasvoi vieläkin kovapintaisempi nuori nainen. Kohtaukset hyppivät ajassa eteenpäin eikä mitään erityisen mielenkiintoista tapahdu oikeastaan missään vaiheessa.

Asiaa ei ainakaan auta, että Dementuksen pahisrooli on päätetty lyödä totaalisen läskiksi tai, että Furiosan tueksi tuleva kovishahmo Praetorian Jack (Tom Burke) on niin lälly ja karismaton, että johan hänelle nauravat naurismaan aidatkin.

Itse juonikuviossa Dementus yrittää motoristiarmeijoineen saada haltuunsa niin Bensakaupungin, Luotifarmin kuin Immortan Joen tukikohdan. Paljon puhutaan ja uhotaan, mutta ajatus siitä, että pilakuvamainen Dementus roskajoukkoineen onnistuisi varastamaan edes tikkarin lapselta, vaikuttaa varsin epätodennäköiseltä. Tosin eipä Mad Max -leffoissa ole hupsuja sivuhenkilöitä tai epäuskottavuuksia ennenkään vältelty, mutta tällä kertaa ne nousevat pääosaan taisteluakrobatian ja tarinankerronnan kustannuksella.

Jo lähes 80-vuotias Miller on uhonnut tekevänsä vielä ainakin yhden Mad Max -elokuvan. Täytyy toivoa, että se on Furiosaa parempi päätös vaikuttavalle saagalle.

Toni Jerrman – 2 tähteä

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2024 jaettu

Tähtivaeltaja-palkinto 2024

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2023 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Hertan julkaisemalle
AMAL EL-MOHTARIN ja MAX GLADSTONEN romaanille
TÄLLÄ TAVALLA HÄVITÄÄN AIKASOTA.
Teoksen on suomentanut Kaisa Ranta.

Amal El-Mohtarin ja Max Gladstonen Tällä tavalla hävitään aikasota -pienoisromaani (This Is How You Lose the Time War, 2019) on lumoava kielellinen runsaudensarvi, jonka pääteemoja ovat yhteyden muodostuminen ja rakkaus mahdottomissa olosuhteissa.

Kaksi ajassa matkustavaa agenttia edustavat aika-avaruusjatkumon vastakkaisia puolia, teknokraattista Virastoa ja bioutopistista Puutarhaa. He matkaavat eri aikakausille, joissa yrittävät edistää omien tahojensa pyrkimyksiä ja samalla sotkea vastustajansa suunnitelmia. Panoksena on koko ihmiskunnan tulevaisuus. Pelimerkeistä käyvät ihmisten ja kansojen kohtalot, joita muovataan ja tarvittaessa tuhotaan kylmäverisesti.

Vuosisatojen ja -tuhansien virta kääriytyy auki lukijan jalkojen juureen kuin värikylläinen matto, jonka kuvakudoksesta paljastuu lukematon määrä toinen toistaan kiehtovampia detaljeja. Historian hämärissä tarvotaan hyökkäävän mongolilauman mukana, seilataan hylkeenpyytäjien aluksilla ja väistellään uppoavan Atlantiksen laavavirtoja. Tulevaisuus kurottuu kyberneettisiin temppeleihin. Jokainen miniatyyrimaisema on kaunis ja yksityiskohtainen kuin kultasepäntyönä tehty kirjallinen koru.

Myös päähenkilöt ovat taidokasta työtä. Agentit törmäävät toisiinsa työtehtävien merkeissä ja aloittavat kiusoittelevan kissa ja hiiri -leikin. Suureksi osaksi kirjeromaanina toteutettu kerronta kuvaa vähittäisen kehityskulun, jossa päinvastaisia maailmankuvia tunnustavat naiset tutustuvat hitaasti toisiinsa ja alkavat vastentahtoisesti ihailla toisiaan. Koska orastava suhde on pidettävä piilossa sodan osapuolilta, viestit kätketään mielikuvituksellisiin paikkoihin, kuten teelehtien kuvioihin ja mehiläisten tanssiin.

Aikasodan teemaan sopivasti romaanissa on tarinalinjan sisäisiä aikakerrostumia, jotka hahmottuvat vaivihkaa. Nokkela rakenne pitää lukijan varpaillaan loppumetreille asti. Tyylikäs ja hallittu teksti on täynnä ihmeen tuntua. Käännöksessä on tavoitettu erinomaisesti alkuteoksen tyylirekisteri ja sanallinen ilotulitus.

Pintatasoiltaan kepeä kirja avautuu kerroksittain ja puhuu ihmisyyden tärkeistä pohjavirroista. Viesti ymmärryksen syttymisestä verivihollisten välille on paikallaan kaikissa aikakausissa, myös meidän omassamme.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:

Kriitikko Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman ja kriitikko Elli Leppä.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

N. K. Jemisin: Kivinen taivas (Jalava, 2022)
Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko (Tammi, 2021)
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020)
Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Sarjakuvat – Floyd Gottfredson: Mikki Hiiri: Lain pitkä häntä

Floyd Gottfredson
Mikki Hiiri: Lain pitkä häntä

Suom. Antti Hulkkonen & Aku Ankka -lehden toimitus. Egmont

Mikki Hiiri tillin tallin

Floyd Gottfredsonin vuosina 1930–1975 piirtämät Mikki Hiiri -stripit lukeutuvat Disney-sarjakuvien ikuisiin klassikoihin. Suomeksi niistä on julkaistu erilaisia koosteita useaan otteeseen.

Gottfredsonin uppoupeaa kynänjälkeä löytyy Mikki Hiiren kulta-aika -sarjasta (1971–1972), useista jättikirjoista (1974–1988), Mikin ja Hessun juhlakirjoista (2008 & 2012), Suurverolan varjokuningas -teoksesta (2013), sekalaisista albumeista, Aku Ankka -lehdistä, taskukirjoista ja ties mistä.

Viimeisin kokonaan Gottfredsonin tuotannolle omistettu teossarja käsitti neljä paksua opusta: Mikin oma sanomalehti (2014), Vaa­rallinen Mikki (2015), Mikki, konnien kauhu (2016) ja Cowboy Mikki (2017).

Nyt tätä samaista herkkua on jälleen saatavilla. Egmontin julkaisema Mikki Hiiri: Lain pitkä häntä sisältää neljä Floyd Gottfredsonin Mikki-seikkailua vuosilta 1930–1932. Muutamaa värillistä alku- ja loppusivua lukuunottamatta sarjat nähdään alkuperäisessä mustavalkoisessa asussaan.

Teoksen käynnistää pitkä ja polveileva Mikki Hiiri Autiolaaksossa -tarina. Siinä Minni perii vanhan Mortimer-setänsä kartanon, josta löytyy kartta, joka johtaa Autiolaaksossa sijaitsevalle salaiselle kultakaivokselle. Kartan ja kaivoksen haltuunotto on kuitenkin vaaroja täynnä, sillä aarretta havittelevat myös petollinen asianajaja Samu Suutari sekä julma rikollinen Jopi Jalkapuoli. Mikin ja Minnin onneksi heitä auttaa salaperäinen naamiomies Kettu.

Itse juonikuviota tärkeämpää sarjakuvassa ovat pähkähullu koheltaminen ja sinne tänne sinkoilevat sivujuonet. Jo ensimmäisellä sivulla kohdataan Heluna Ammu, joka on poistattanut nielurisansa, jotta voisi puhua tuntikaupalla yhteen pötköön: ”Mortimer oli kuulemma upporikas. Nyt voit hankkia vaikka juustolla silatun kylpyammeen.” Polle puolestaan varoittelee, kuinka perintö on suvulle kuin sokeri muurahaisille. Onneksi Mikki lohduttaa Minniä: ”Älä sure. Polle ei tiedä mitään. Hän käyttää hattuakin vain suojaksi tikoilta.”

Jatkossa möyhitään pelkoja aavemaisen kartanon pimeydessä, kurvaillaan polkupyörällä lätäköissä, lennetään hevosen selästä, ajetaan autolla rautatiekiskoilla, matkustetaan pummilla junassa, toimitaan tarjoilijana ja tiskaajana sekä tehdään temppu jos toinenkin. Anarkistisen villin lännen tarinan siivillä Mikki meinaa päätyä aina hirsipuuhun asti. Lisäksi Autiolaaksossa kohdattu Erasmus Rotta satuilee, kuinka hän aikoinaan piiritti aivan yksin sata intiaania.

Järkeä tästä on turha hakea, mutta kajahtanutta hubaa riittää senkin edestä.

Edellisen kerran Mikki Hiiri Autiolaaksossa on nähty suomeksi Cowboy Mikki -kokoelmassa sekä Aku Ankan taskukirja -sarjan Tiiliskivi-spesiaalissa (2023).

Lain hännän toinen pitkä seikkailu tottelee nimeä Mikki seilaa aarresaarelle. Sen edellinen suomenkielinen julkaisu löytyy Mikin oma sanomalehti -teoksesta.

Mikki ja Minni haluavat auttaa rouva Kirkonrottaa ja lähtevät aarrejahtiin, joka on täynnä sudenkuoppia ja hullunkurisia käänteitä. Jo purjelaivassa sankareitamme vaanivat niin kapinalliset merimiehet, pahantahtoiset huijarit kuin raivostunut gorilla. Perillä aarresaarella päänvaivaa aiheuttavat eksoottiset kannibaalialkuasukkaat, jotka viskaavat ensi töikseen Mikin pataan: ”Äläkä säästele suolaa ja ketsuppia. Ruoassa pitää olla makua.”

Meno ja meininki on jälleen ihastuttavan päätöntä – sekä nykypäivän standardien mukaan totaalisen sopimatonta. Tästä ei sarjakuvahulluus enää paljon riemastuttavammaksi muutu.

Teoksesta löytyy myös pari huomattavasti lyhyempää kokonaisuutta, joista ensimmäisessä herra Hiiri taittaa peistä hurjan ilkeän Katin kanssa. Toisessa Mikki yrittää puolestaan vältellä virkaintoista rankkuria, joka tahtoisi passittaa Pluton kaasukammioon. Makaaberit ainekset ja väkivaltaiset temput olivat 1930-luvun alussa selvästikin suosittu huumorin lähde.

Voihan paukkuvat päitset!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/24.

Kirjat – Elli Leppä: Hylänkö

Elli Leppä
Hylänkö

Nysalor

”Hylängöt ovat menetettyjä maita, ne ovat luopuneet inhimillisestä projektista, muuttuneet ja kieltäytyneet kasvamasta meidän unelmiamme.”

Elli Lepän neljäs runokokoelma on raadollisen ekokriittinen tutkielma ajasta sen jälkeen, kun ihmiskunnan tuho on jo tullut ja mennyt. Runot antavat aivan uudenlaisen lintuperspektiivin Maan massiiviselle ja systemaattiselle hävitykselle, jonka ihmiset ovat aiheuttaneet.

Vaikka tuhomme onkin Hylängön mukaan väistämätön, runokokoelma on samalla toiveikas ja antaa varmasti myös eräänlaista lohtua planeettamme rappiotilasta huolestuneille lukijoille. Kokoelman sanoma on selvä: älkää huoliko, luonto kyllä selviää meistä ihmisistä. Ihmiskunnalla on virheellinen käsitys omasta tärkeydestään niin hyvässä kuin pahassakin. Meidän olemassaolomme on luonnolle vain silmänräpäys, hetken hurma, kuriositeetti, epäonnistunut evolutiivinen kokeilu, jonka on tarkoituskin päättyä aikanaan. Muutos on väistämätön.

Lepän tapa käyttää luonnontieteellistä terminologiaa on hyvin originellia. Hän kutoo kiehtovalla tavalla sen sekaan mytologiaa ja vaihtelee näkökulmia eliölajeista toisiin, osoittaen samalla ihmismielen itsekeskeisyyden ja pahimmillaan sen mielettömyyden: ”kaikki aine joka on väkisin työstetty toisenlaiseksi, tekee hidasta eroa luojastaan, molekyyli molekyyliltä pyrkii takaisin lähtötilaansa, tai seuraavaan olomuotoon, hajoava paperi kirjastojen kellareissa, lahoavien kirjojen työlästä hengitystä.”

Lepän esikoisteos Seisaukset, tasaukset teki minuun suuren vaikutuksen vuonna 2020. On ollut hienoa nähdä, miten hän on jatkanut kirjoittamista ylläpitäen samaa huikean kaunista ja älykästä kielellistä taituruutta: ”dyynien laidoilla kylissä, korumaiset hämähäkit kutovat seittipalatseja, keitaan kuivuneelle pohjalle, ne tietävät ettei läikehtivä vesi palaa, viileät laineet enää kangastuksia, aavikon valkeissa silkkikinoksissa.”

Hylänkö on täysin oikeutetusti ehdolla vuoden 2023 Kalevi Saxellin muistopalkinnon saajaksi.

Melina Marras

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/24.