Month: tammikuu 2024

Kirjat – Ursula K. Le Guin: Lentokenttien maailmat

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Ursula K. Le Guin
Lentokenttien maailmat
Changing Planes
Suom. Jyrki Iivonen. Vaskikirjat

Uusi Le Guin -suomennos on yhä tapaus, sillä kirjailijan tuotannosta riittää vielä kelpoa käännettävää. Lentokenttien maailmat on novellikokoelma, jonka kehystarina on saanut innoituksensa puuduttavasta lentokentillä odottelusta.

Kirjan idea avataan tarinassa Sita Dulipin menetelmä. Jälleen kerran yhtä myöhässä olevaa jatkolentoa odotteleva Sita Dulip venyttelee puutunutta kehoaan ja huomaa äkkiä päätyneensä toiselle tasolle. ”Hän löysi itsensä Strupsirtsilta, tuolta helposti saavutettavalta ja kuvankauniilta, jokseenkin todellisen tuntuiselta alueelta, jolla oli paljon vesipatsaita ja tulivuoria ja joka yhä kuuluu tasojen välistä matkailua aloittelevien suosikkikohteisiin.”

Sita Dulip huomaa palattuaan, että lentokentällä aikaa ei ole kulunut juuri ollenkaan. Ikävystyttävät lentokenttäodottelut voi siis käyttää matkailuun eksoottisilla tasoilla. Tasomatkailua varten on itse asiassa jo olemassakin Planeettojen välinen matkatoimisto, jonka ylläpitämissä hotelleissa matkailijat voivat viipyä vierailla planeetoilla.

Kukin kokoelman tarina kertoo elämästä yhdellä näistä planeetoista. Monet kertomukset ovat malliesimerkkejä Le Guinille ominaisesta antropologisesta scifistä. Niitä voi lukea ikään kuin antropologisina kuvauksina kansoista, joiden elämän peruspilarit poikkeavat radikaalisti lukijan tuntemista. Monesti kyse on kapeasta ”yhden idean planeetasta” – mutta toisaalta nämä ovat lyhyitä novelleja, eivät kokonaisia romaaneja.

Millainen olisi yhteiskunta, joka perustuisi raivolle? Tai yhteiskunta, jossa kaikki ovat kuninkaallisia, paitsi yksi aateliton suku? Ja millaiseksi ihmisyhteisö muodostuisi, jos ihmisillä ei olisi tietoisuutta itsestään?

Parhaimmillaan Le Guin onnistuu näyttämään meille vilauksen aivan toisenlaisesta tavasta hahmottaa maailma, aivan kuten antropologinen tutkimus voi saada meidät ymmärtämään, millaista on eläminen jossain toisessa kulttuurissa.

Lentokenttien maailmat edustaa humoristisempaa Le Guinia. Koko kirjan ideassa ja – jo alkuteoksen nimessä – kipunoi ilkamointia. Merkkejä satiirista voi huomata siellä täällä. Ehkä uhkeimmin satiiri kukkii novellissa Suuri riemu. Se kertoo Lomatasosta, planeetasta, jonka saariston saaret on omistettu eri juhlapyhille. Esimerkiksi Joulusaarella on ainainen joulu, eikä mikä tahansa joulu, vaan kaupallinen joulu. Saaristosta löytyy peräti saari, jolla voi viettää joka päivä Yhdysvaltain itsenäisyyspäivää, 4. heinäkuuta.

Tietenkin Lomataso on amerikkalaisen yrityksen luoma lomahelvetti, jonka palvelukseen paikalliset asukkaat on pakotettu.

Lentokenttien maailmat -teoksen idea on peräisin hiukan viattomammasta maailmasta, sillä alkuteos ilmestyi jo 20 vuotta sitten. Alkusanoissa Le Guin huomauttaa, että tarinat on kirjoitettu ennen kuin turvatarkastukset ja sekavat määräykset tekivät lentomatkailusta vieläkin epämukavampaa. 20 vuotta myöhemmin lentojen epämukavuuteen voisi lisätä ilmastosyyllisyyden tunteen.

Vesa Sisättö

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

Sarjakuvat – Tohtori Matti Hagelberg: Suomaan kansan muinaisusko

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , ,

Tohtori Matti Hagelberg
Suomaan kansan muinaisusko
WSOY

”Oi Koto kotoisin, tuo maamme suloisin.”

Tähtivaeltajassa 4/21 pureuduttiin laajan artikkelin ja haastattelun kautta tohtori Matti Hagelbergin massiiviseen Läskimooses-eepokseen. Nyt teos on saanut itsenäisen esiosan nimeltään Suomaan kansan muinaisusko (WSOY). Se kertoo Läskimooseksesta tuttujen suomaalaisten esihistoriasta.

Opus käynnistyy lyhyellä kertauksella maailmankaikkeuden ja ihmissuvun synnystä. Seuraavaksi esittelyvuoron saa Ämmä, kaikkien suomaalaisten kantaäiti. Hän törmää matkoillaan Kivisilmäjumalaan, joka antaa hänelle sekä puheen lahjan että toisen silmänsä. ”Se oli maailman ensimmäinen kieli ja se oli maailman kaunein kieli.”

Seuraavaksi Ämmän kansa nimeää maailman asiat ja keksii tulen salaisuudet. Nämä seikat aiheuttavat myös aivopähkinöitä, sillä onhan niin, että asian nimi ja asia itsessään ovat kaksi eri asiaa. Tulen teoriassakin ajaudutaan aikamoisen vinkeisiin sfääreihin. Näkemys siitä, että ihminen muodostuu sekä hengestä että lihasta, selittää mielikuvitusta kutkuttavin tavoin zombieiden syntyprosessin. Asiaan kytkeytyy pieniä otuksia, maanalaista elämää ja uudelleenkootun lihan ruokkimista.

Lopulta Ämmä johdattaa kansansa luvattuun maahan, suojaiseen Kotoon, jossa suomaalaiset kehittyvät, kisailevat ja täyttävät maan. Siinä välissä pitää toki keksiä, kuinka päihittää pieninkäisten ja alastomuuden synnyttämät ongelmat. Pohdintaa aiheuttaa myös se, missä välissä kivikasojen henget asettuvat kivikasoihin asumaan: ”Olivatko tulleet jo ensimmäisestä kivestä vaiko vasta kolmannesta?”

Kaikki tämä on tietenkin totta, vaikka pimittäjät ovatkin yrittäneet painaa Suomaan kansan suuren tarinan pimentoon ja unohduksiin. Jopa Akseli Gallen-Kallela onnistuttiin vaientamaan, vaikka hän löysi salaisella, Itä-Afrikkaan suuntautuneella tutkimusretkellään suomaalaisten alkukodin, tarujen Kalevanmaan. Totuus on kuitenkin paljastumaisillaan ja siitä saamme toivottavasti lukea lisää Hagelbergin seuraavassa albumissa.

Suomaan kansan muinaisusko on jälleen huikean riemastuttava ja päräyttävän nerokas teos. Tohtori Hagelbergin pää suoltaa paperille mitä villeimpiä visioita, jotka huokuvat myyttistä totuudellisuutta. Tekstissä kuultaa luomiskertomusten ja pyhien kirjojen poljento. Kuvissa graafiset kuviot yhtyvät hahmoihin, jotka on piirretty joko vanhojen huumoritarinoiden karikatyyriseen malliin tai valokuvamaista realistisuutta tavoitellen – unohtamatta näiden ääripäiden välisiä tyylilajeja tai populaarikulttuurista tuttua kuvastoa.

Jos tätä haluaisi suomaalaisten omalla kielellä ylistää, niin pakko olisi lausua: ”Känkärnäkkärnökö.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

Elokuvat – Blood Delirium (1988)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Blood Delirium
aka Delirio di sangue

Sergio Bergonzellin ohjaama ja käsikirjoittama Blood Delirium (1988) on harvinaisen kajahtanut ja epäterve elokuva. Filmin alkupuoli on kuitenkin niin ”nerokas”, että vastaavaan kykenee vain steroideja napsinut kalkkuna.

Elokuva käynnistyy öisellä kohtauksella, jossa taiteilijamaestro Saint Simon (John Phillip Law) runoilee diipadaapaa tuijotellessaan kaupungin valoja: ”Äärettömyyden läsnäolo. Silmät ilman ulottuvuuksia. Näkymättömästä valosta koostuvat siivet. Sielun rauhaton silmä paljastaa myyttien salaisuudet ja näkee vilauksen tulevaisuuden sirpaleista. Kaikki on nykyisyyttä, ei koskaan nähtyä.”

Tällä tyylillä myös jatketaan, kun konserttipianisti Sybille (Brigitte Christensen) saapuu kotiinsa. Yhtäkkiä hän kuulee äänen, joka kaikuu ensin puhelinvastaajasta, mutta muuttuu pian aineettoman haamun lausumaksi: ”Christine kutsuu Sybillea. Lähetän tämän viestin tulevaisuudesta. On kuin olisin jo kuollut. En vielä, mutta pian. Olen vierelläsi, suojelen sinua.”

Tuulenpuuska heiluttaa verhoja, tuolit liikkuvat ja piano alkaa soittaa itseään. Sybillen huudot kaikuvat kuuroille korville: ”Kuka sinä olet? Näyttäydy!”

Sitten ääni jatkaa: ”Älä pelkää, pian tapahtuu outoja, käsittämättömiä asioita. Mutta äärettömässä tulevaisuudessa kaikki selviää. Tulevaisuus on yhtä todellinen kuin nykyhetki, paitsi että se sijaitsee ulottuvuudessa, jota ei voi silmin nähdä. Olen sinä, mutta et voi ymmärtää sitä. Olemme kuin kaksi kynttilää, joilla on yhteinen liekki.”

Tässä vaiheessa katsoja ihmettelee ainoastaan sitä, mitä taikasieniä Bergonzelli on oikein napsinut.

Seuraavaksi tapaamme jälleen massiivisessa linnassa asuvan ja työskentelevän Simonin. Hän on vakuuttunut siitä, että oli edellisessä elämässään Vincent Van Gogh. Nyt elämä potkii kuitenkin päähän, sillä hänen muusansa Christine (Christensen) makaa vuoteella kuolon kielissä – samalla kun sade hakkaa ikkunaa, salamat jyrähtelevät ja koira ulvoo. ”Älä vie häntä minulta!” Simon karjuu taivaalle.

Toisaalla Simonin perverssi nekrofilipalvelija Hermann (Gordon Mitchell) kyyditsee lääkäriä kohti linnaa. Tosin hän tietää olevansa myöhässä: ”Emme ehdi ajoissa. Maestro tiesi, että näin käy. Hän näkee tulevaisuuteen.” Jos tämä pitää paikkansa, on aikamoisen outoa, ettei maestro haetuttanut lääkäriä paikalle jo aiemmin.

Christinen kuolema murtaa Simonin. Elämä tuntuu turhalta ja inspiraatiokin on kadoksissa. Urkuja hakatessaan hän ei myöskään huomaa, kuinka Hermann innostuu kähminään ja imuttelemaan alttarilla makaavan Christinen ruumista.

Kuukaudet vierivät, mutta Simon ei vieläkään saa maalattua mitään. Niinpä hän ja Hermann noutavat Christinen jo luurangoksi muuttuneen ruumiin haudasta ja asettavat sen pianon ääreen. Tarkoitus olisi, että naisen ”läsnäolo” saisi Simonin luovuuden taas virtaamaan!

Näin ei käy, sillä luuranko kohdistaa katseensa Simoniin ja luisen pääkallon päälle heijastuvat Christinen kasvot. Samalla ilmassa kaikuu naisen pilkkanauru, joka ilmentää pikemminkin vihaa kuin rakkautta.

Tällä välin Sybillen olohuoneessa on taas tuullut selittämättömästi ja ikkunasta on lentänyt sisään kutsu Saint Simonin taidenäyttelyn avajaisiin. Koska Sybille ei usko sattumiin, hän päättää osallistua tapahtumaan. Paikanpäällä Simon huomaa heti, että Sybille on kuin Christinen kaksoisolento: ”Taivaan kiitos, vaimoni on palannut kuolleista!” Niinpä hän kutsuu naisen vierailulle linnaansa. Sitä ennen miestä kiusaavat taas ex-vaimon pilkalliset kasvot – sekä sumuiset harhat liekeistä ja päälle käyvistä valopalloista.

Tässä vaiheessa elokuvasta on ehtinyt kulua vasta puoli tuntia, joten lopputarinan selostaminen veisi aivan liian paljon kirjaimia. Todettakoon kuitenkin, että linnaan astuessaan Sybille joutuu ojasta allikkoon. Samaan allikkoon päätyy myöhemmin myös hänen Corinne-ystävänsä (Olinka Hardiman), jonka kasvot ovat leijailleet Simonin silmissä jo pidemmän aikaa.

Mutta myös Simonilla on ongelma: ”Yritän tavoittaa elämän värin. Tämä loistava planeetta, joka on hukassa rajattoman linnunradan pyörteessä. Jonninjoutava ylpeytemme… hukkuneena ikuisen kaaoksen mereen.”

Lopulta Simon löytää kiihkeästi etsimänsä värin: verenpunan! Ja vertahan voi helposti valuttaa alastomista naisista. Verellä maalatessaan Simon nauraa ja ilmeilee mielipuolisesti. Lopulta kaikki päättyy tietenkin tappavaan tuhoon ja hulluuteen.

Filmin seesteisessä epilogissa Christinen aavekasvot selittävät Sybillelle: ”Se on nyt ohi. Olemme ikuisesti yhtä. Kaikki on hienossa harmoniassa. Pimeydestä loistaa valo. Kukaan ei kulje yksin tämän maan päällä.”

No, huh ja hei. Blood Deliriumin katsominen on kuin joutuisi heitetyksi keskelle huumehoureista painajaista, josta ei löydy järjen ripettäkään. Tarina on totaalisen absurdi, dialogi kosahtanutta ja näyttelijätyöskentely väliin kuin deekuteatterin harjoituksista. Pelottavaksi tarkoitetut tehosteet herättävät lähinnä räkänaurua. Ohjaajan innostuminen tarpeettomasta alastomuudesta ja nekrofilian eroottisista iloista jättää puolestaan suuhun hämmentävän jälkimaun.

Se on kuitenkin myönnettävä, että Blood Delirium on hämmästyttävän houreinen ja kaistapäinen filmitekele, jolle on vaikea löytää vertaistaan. Tätä kokemusta ei ihan heti unohda – mutta onko moinen seikka hyvä vai paha asia, onkin sitten jo aivan toisen sortin kysymys.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

Kirjat – George Saunders: Vapautuksen päivä

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

George Saunders
Vapautuksen päivä
Liberation Day: Stories
Suom. Markku Päkkilä. Siltala

George Saundersin lukemisesta tulee aina hyvällä tavalla hämmentynyt ja innostunut olo. Kerronta vaatii keskittymistä ja kärsivällisyyttä, mutta samalla se lupaa, että jotain hyvin persoonallista ja antoisaa on tiedossa.

Vapautuksen päivää lukiessa on helppo ymmärtää, miksi moni pitää Saundersia yhtenä tämän hetken parhaista novellistiikan parissa työskentelevistä kirjailijoista. Saundersin kerronta on hyvin omaperäistä ja jossain määrin jopa epäortodoksista. Teksti on säästeliästä, harkittua ja elegantiksi viritettyä, ja vaikkei Saunders hienoilla sanoilla briljeeraakaan, hän kykenee silti haastamaan lukijan.

Kokoelman novellit liikkuvat hyvin luontevasti aina puhtaasta spefistä arkirealismiin. On kiinnostavaa, miten juuri omintakeisella tyylillään Saunders saa arkitodellisuudenkin vaikuttamaan paikoin ihan scifiltä. Työjuttu-novellissa tavallinen työpaikka näyttäytyy omituisten otusten kerhona, jonka eksentriset työntekijät ovat vuoroin hyväksikäyttäjiä ja hyväksikäytettyjä – samalla kun lapatossu esimies leikkii pikkuautoilla työhuoneessaan. Suoran toiminnan mutsi -novellin perinteistä perhearkea elävä kirjoittajaäiti käy sisäisiä monologeja ja tulkitsee todellisuutta keksimiensä lastenkirjahahmojen kautta.

Teoksen spekulatiivinen puoli on vahvasti dystopiapainotteista. Elliot Spencer on surumielinen tarina siitä, miten yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevia manipuloidaan mielenhallinnan avulla poliittisiksi työkaluiksi. Mutta kuinka käy, kun työkalu muistaa olevansa ihminen? Rakkauskirje-novelli on puolestaan haikea ja jossain määrin apokalyptinenkin kirjeen muotoon rakennettu tarina, jossa vanha mies kertoo lapsenlapselleen, kuinka hänen sukupolvensa virheet johtivat lopulta autoritäärisen poliisivaltion syntyyn. Hiljainen alleviivaamattomuus tekee novellista hyvin tehokkaan.

Kokoelman varsinainen helmi on niminovelli Vapautuksen päivä. Siinä yhteiskunnan vähäosaisista on tehty kodin eläviä viihdekeskuksia ja oraattoreja, jotka seinään pultattuina ja keskustietokoneeseen kytkettyinä viihdyttävät talon isäntäväkeä ja näiden varakkaita vieraita.

Siinä vaiheessa kun oraattorit ohjelmoidaan esittämään dramatisoitu tulkinta Little Big Hornin taistelusta – joka näyttäytyy juuri niin verisenä tragediana kuin mitä se todennäköisesti olikin – novelli saavuttaa aivan uusia tasoja. Syntyy kertomuksen sisäinen kertomus, joka oudon luontevasti nivoutuu itse päätarinaan. Tasankointiaanit nousivat sortajiaan vastaan ja saavuttivat täydellisen voiton Little Big Hornissa. Myös novellin reaalimaailman alistetulle alaluokalle löytyy lupaus vapaudesta – mutta haluavatko orjat kaiken ihmisarvonsa menettäneinä edes olla vapaita?

Novelli on todella pysäyttävä ja ajatuksia herättävä. Jossain määrin lohdutonta tunnelmaa keventää Saundersin ilkeän hauska ja vinoutunut huumori, mutta naurun takaa virtaa kyyneleitä. Niin kauan kun maailmassa on ihmisiä, on myös sortajia ja sorrettuja.

Niminovelli alleviivaa komeasti koko kokoelman tematiikkaa etiikasta, vallasta, sen väärinkäytöstä ja oikeidenmukaisuudesta. Vaikka kaikki kokoelman novellit eivät ole puhdasta spefiä, kirjalla on paljon annettavaa myös kovaluisemmalle tieteisfiktion ystävälle. Edesmenneen mestarin, J. G. Ballardin, tapaan myös George Saunders kykenee näkemään nykytodellisuuden kulisseja ylläpitävät absurdit rakenteet ja tuomaan ne esille hyvin omintakeisella tyylillä.

Vaikkei novellimuotoisesta kerronnasta erityisesti pitäisikään, Vapautuksen päivä on tutustumisen arvoinen teos. Jo senkin takia, että se osoittaa, miten lyhytproosa kykenee näyttämään romaanille närhen näreet kun sille päälle sattuu.

Hannu Blommila

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

Sarjakuvat – Pat Mills & Joe Colquhoun: Charleyn sota

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Pat Mills & Joe Colquhoun
Charleyn sota
Suom. Vesa Heino & Sauli Santikko. Kvaak Kirja & Zum Teuf

Anteliaiden mesenaattien, Kvaak Kirjan ja Zum Teufelin ansiosta suomeksi on vihdoin saatu sodanvastaisten sarjakuvien merkittävin klassikko, Charleyn sota (suom. Vesa Heino & Sauli Santikko). Pat ”Marshal Law” Millsin käsikirjoittama ja Joe Colquhounin kuvittama tuhatsivuinen teos julkaistiin alunperin Battle Picture Weekly -lehdessä vuosina 1979–1985. Viikoittain uutta tavaraa ilmestyi 3–4 sivun verran.

Ensimmäisen maailmansodan melskeisiin sijoittuvan tarinan päähenkilö on Charley Bourne. Hevosia rakastava työläispoika ei ole älyllä pilattu, mutta velvollisuudentuntoisena nuorukaisena hän valehtelee ikänsä ja värväytyy brittiarmeijan leipiin vain 16-vuotiaana. Ensimmäisen taistelukokemuksensa hän saa kesällä 1916 Sommen rintamalla.

Propagandapuheet nopeasta voitosta ja lokoisista oltavista paljastuvat nopeasti perättömiksi. Asemasodan aikaiset juoksuhaudat pursuavat mutaa, rottia, täitä, kirppuja ja mätäneviä ruumiita. Kuolema vaanii joka nurkalla, ja kaukana etulinjasta viihtyvät upseerit määräävät sotilaat kerta toisensa jälkeen järjettömiin itsemurhahyökkäyksiin. Rintaman molemmin puolin luodit, pistimet ja puukot kylvävät kuolemaa – tappavista kaasuiskuista nyt puhumattakaan. Itse rintama liikkuu vain kymmeniä metrejä edestakaisin, eikä raatoja tai haavoittuneita jaksa laskea enää kukaan.

Kuten historiankirjoista tiedämme, ensimmäinen maailmansota oli helvetillinen, absurdi lihamylly, jonka kitaan tuupattiin miljoonia miehiä näännytystaistojen polttoaineeksi. Charleyn sota tekee tästä tragediasta todellisen lukijan silmien edessä. Tekijät eivät säästele kuvatessaan sodan raakuutta ja armottomuutta, kaikkea sitä turhaa kuolemaa ja kärsimystä, joka ladattiin nuorten sotilaiden niskaan. Kokonaisuus säteilee vahvaa todistusvoimaa jo senkin ansiosta, että Mills ja Colquhoun ovat tehneet pohjatyönsä huolella – jopa tarinan omalaatuisimmat käänteet ja yksityiskohdat perustuvat tosiasioihin. Charleyn sodassa sota tulee iholle mitä karmaisevimmin tavoin.

Sarjakuvan koukuttavuuden takeena on koskettavan kerronnan ja upean piirroksen ohessa henkilöhahmojen uskottavuus. Jopa Charleyn naiivi toiveikkuus karisee tarinan edetessä. Tästä huolimatta hän yrittää aina parhaansa, eikä menetä empatiaansa muita kohtaan. Lisäksi hänen ympärillään pyörii iso joukko värikkäitä hahmoja, joilla on omat vahvat luonteenpiirteensä. Osa heistä kohtaa kalman kylmän kouran nopeasti, sillä taistelut vaativat joka päivä uudet uhrinsa, mutta toisiin törmätään vielä vuosienkin päästä.

Ensimmäisen maailmansodan yleisen järjettömyyden rinnalla Mills kritisoi ankarasti yläluokkaista upseeristoa, joka vähät välittää sotilaidensa hyvinvoinnista: ”Verikaste on välttämätön. Viis kaatuneista.” Edes haavoittuneista ei piitata, vaan heidät pakotetaan takaisin rintamalle väliin aseellakin uhaten. Ankaria rangaistuksia jaellaan pikkuseikoista, joilla ei ole mitään tekemistä sotilastaitojen tai -tekojen kanssa. Koko komppanian pelastavaa tykistökeskitystä on turha huudella, jos upseereilla sattuu olemaan teehetki kesken.

Rivien välistä voi lukea myös vihaa heitä kohtaan, jotka tienasivat rahaa sodan kauheuksilla – olivat kyseessä sitten molemmille puolille aseita myyvät tehdasparonit tai niljakkuudestaan tunnetut mustan pörssin kauppiaat.

Itse tarina ei juutu vain juoksuhautoihin, sillä sivuhenkilöiden kautta päästään tutustumaan myös ilma- ja meritaisteluihin. Charley itsekin nähdään useassa roolissa aina lähetistä tarkka-ampujaan ja teloituskomppanian jäsenestä paarinkantajaan. Lisäksi sarjakuvassa vieraillaan kotirintamalla ja törmätään sotaa muovaaviin keksintöihin, kuten ensimmäisiin tankkeihin, valtaviin ilmalaivoihin, massiivisiin pommikoneisiin ja raskaasti aseistettuihin panssarijuniin.

Pituudestaan huolimatta Charleyn sota toimii lähes joka hetki täysillä tehoilla. Teos tarjoaa kauhua ja epätoivoa huokuvan lukukokemuksen, joka resonoi vahvasti myös nykypäivään, jossa Venäjä toistaa ensimmäisen maailmansodan hulluuksia omassa sodankäynnissään. Aivan loppuun asti tuuli ei kanna, sillä viimeisessä kymmenyksessä kerronta ajautuu perinteisen sotasarjakuvan suuntaan ja Charley muuttuu jokamiehestä voittamattomaksi pyssysankariksi. Mutta tämä on vain pieni kauneusvirhe muuten huikeassa mestariteoksessa.

Sarjakuvien oheen kolmeen kirjaan jaettu kokonaisuus sisältää mm. Pat Millsin suomalaista laitosta varten kirjoittaman esipuheen, kansigallerian, Millsin antoisan kommenttiraidan sekä kääntäjän jälkisanat.

Toteutukseltaan teos on ensiluokkainen. Graafinen suunnittelu, painojälki ja pääosin myös lähdemateriaali ovat oivassa kunnossa. Lisäksi paikoin käytetyt värisivut on säilytetty väreissä, vaikka sarjakuva onkin muuten mustavalkoinen.

Silkkaa parhautta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.