Sarjakuvat – Jim Starlin, George Pérez & Ron Lim: Kostajat – Ikuisuuden rautahanska

Jim Starlin, George Pérez & Ron Lim
Kostajat: Ikuisuuden rautahanska

Suom. Mail-Man. Egmont

”Enkö ole Thanos?! Eikö vanaveteni ole purppuranpunainen niin vihollisteni kuin liittolaisteni verestä?”

Alkujaan vuodelta 1991 kotoisin oleva Kostajat: Ikuisuuden rautahanska on yksi kaikkien aikojen ikonisimmista ja kosmisimmista supersankarisarjakuvista. Sen käsikirjoituksesta vastaa eeppisten avaruusseikkailujen ylin mestari, Jim Starlin, ja kuvituksesta pikkutarkasta jäljestään kuuluisat George Pérez ja Ron Lim. Luvassa on myyttistä tarinointia, upeaa kuvakerrontaa ja enemmän supersankareita kuin kukaan pystyy laskemaan. Ja kaikki tämä niin, että kokonaisuus pysyy kauniisti tekijöiden hanskassa.

Juuri tämä sarjakuva on toiminut myös Avengers-leffojen Infinity War (2018) ja Endgame (2019) lähtökohtana.

Tarinan käynnistyessä hullu titaani Thanos on saanut haltuunsa kaikki Ikuisuuskivet ja on voimallisempi kuin koskaan. Käytännössä hän on kaikkivaltias, joka pystyy muuttamaan todellisuutta pelkillä ajatuksillaan. Ensi töikseen hän napsauttaa sormiaan ja pyyhkii pois puolet maailmankaikkeutta asuttavista ihmisistä ja eläimistä.

Loputtoman vallan ja voiman ohessa nihilististä Thanosta ajaa eteenpäin rakkaus. Omnipotentti jumalhahmo on palavasti rakastunut valtiatar Kuolemaan ja tekee kaikkensa voittaakseen tämän kiintymyksen: ”Kuolemaa pitää palvoa! Hänelle pitää rakentaa pyhättöjä!” Mutta huolimatta siitä, minkälaista universaalista tuhoa ja tuskaa Thanos kylvää, Kuolema ei lämpene jykeväleukaiselle kosijalle. Ei, vaikka valheiden herra, Mefisto, kuiskiikin hänen korviinsa omia juoniaan.

”Tulkoon kosminen sota! Pyyhkiköön viholliseni veri ja sisälmykset tuskani ja suruni pois.”

Ihmisten joukkokatoaminen ja Maapalloa ravistelevat Thanoksen raivonpuuskan seuraukset eivät tietenkään jää jäljelläolevilta supersankareilta huomaamatta. Mutta kuinka päihittää olento, joka on mahtavampi kuin mikään toinen voima universumissa?

Tähän tarjoaa oman vastauksensa Adam Warlock, kosmisista supersankareista se kaikkein kiehtovin. Hänen johdollaan trikoosankarit, kuten Tohtori Outo, Hopeasurffari, Thor, Kapteeni Amerikka, Rautamies, Hulk, Wolverine ja lukuisat muut, syöksyvät avaruuden ääriin taistelemaan Thanosta vastaan. Ja koska nyt ei olla hiekkalaatikkoleikkien parissa, epätoivoiseen taistoon liittyvät myös elämää suuremmat astraalijumalat, kuten kaiken olevaisen ruumiillistuma, Ikuisuus, ajan jumala Kronos, maailmojen tuhoaja Galactus sekä muutamat muut ihmeelliset olennot.

Mitäpä tästä muuta voi sanoa kuin että kyseessä todellakin on massiivisen kokoluokan avaruusseikkailu, joka saa silmät pullistumaan kuopistaan ja aivot sykkimään vähintään satasta. Tätä teosta ei voi kuin palvoa – ja lukea kerta toisensa jälkeen uudelleen. Ikuisuuden rautahanska rulaa ikuisesti. Piste.

Nyt eletään hulppeassa toivossa, että jossain välissä suomeksi saataisiin albumimuodossa myös kaikki muut Starlinin keskeiset Warlock/Thanos-seikkailut. Se olisi maailmankaikkeuden mahtavin veto!

”Thanos on voittaja. Valo on hävinnyt. Jäljelle jäävät vain kyyneleet. Ja kuolleiden unelmien kaiku.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/24.

Kirjat – Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni

Siiri Enoranta
Keuhkopuiden uni

Gummerus

Siiri Enorannan uusin romaani on upea taidonnäyte fantastisen miljöön, kehityskertomuksen ja vallankumousromaanin yhdistämisestä. Mehevässä keitoksessa muhii outoa biologiaa ja vinksahtanutta sääty-yhteiskuntaa.

Jo aloitus on hieno: joukko nuoria revittelee turmelluilla vaatteilla dekadenteissa aatelistanssiaisissa. Maailmaa, yhteiskuntaa, hahmojen luonnetta ja heidän välistään dynamiikkaa avataan kevyillä, mutta varmoilla ja taitavilla vedoilla. Maailmanrakennuksen kunnianhimoisuus tekee sekin vaikutuksen alkumetreistä lähtien.

Päähenkilö Katica kuuluu siivekkäiden olentojen kansaan, joka on vasta joitakin sukupolvia sitten alkanut rakentaa taloja ja kehittää itselleen sivistystä. Perinteiseen elämäntapaan kuului paikallaan pysyttelevä, symbioottinen elämä olentojen elintoimintoja ylläpitävien keuhkopuiden kanssa. Katica ja muut uuden sukupolven toivot pyristelevät eroon riippuvuudestaan keuhkopuihin. Kemistien kehittelemä siirappimainen eliksiiri pidentää aikaa, jonka väki voi olla erossa omasta henkilökohtaisesta puustaan, ja samalla pidentyy lieka biologian ja kulttuurin välillä.

Katica ja muut häpeilevät keuhkopuiden primitiivisyyttä ja kouriintuntuvaa elimellisyyttä. Samalla joitakin kuitenkin kiehtoo taakse jäänyt Juurtuneiden faktio, joka takertuu keuhkopuihinsa ja vastustaa modernia elämäntapaa. Sosiaalinen ristiveto uuden ja vanhan välillä muodostaa yhden kirjaa kannattelevista juosteista.

Homo arboristen tapakulttuuri rakentuu kirjassa kankeaa ekspositiota vältellen, luontevan kehittelyn kautta eläväksi ja rikkaaksi. Osa isoista rakenteista, kuten maailman historia, saa tarinan mittaan selityksensä, osa jää kutkuttavasti mysteeriksi. Kun taiten rakennettua maailmaa myöhemmin ravistellaan, menetyksen tuntu välittyy raastavana lukijalle asti.

Kirjan rokokooestetiikka koukeroisine nimineen, sukupuolesta piittaamattomine vannehameineen ja korkeine puuteroituine peruukkeineen on herkullisessa kontrastissa lahonneen keijumetsän kaltaiseen ympäristöön, jossa syödään torakkakeksejä ja näätäpaistia ja pelätään ketun hyökkäystä pimeällä. Hahmosuhteissa on kiitettävää särmää, ja erityisesti flirttailudialogi on nautittavan älykästä ja terävää. Juuri mitkään henkilöt eivät ole yksioikoisia, vaan kerroksellisuutta ja ymmärrettäviä motiiveja löytyy kauheimmiltakin. Katican romanssi häntä vanhemman, pyörätuolin kahlitseman taidemesenaatin kanssa on monipolvinen ja koukuttava, vaikka kirjan pääpaino onkin muualla.

Juonta kuljetetaan näppärästi ja ilahduttavasti kliseitä vältellen. Alkupuolen dramaattiset tapahtumat, jotka vaikuttavat raskaalta transgressiolta siivekkäiden yhteiskunnan konventioita vastaan, saavat myöhemmin toisenlaisen tulkinnan. Katica sysäytyy muutokseen, joka laajenee yhden hahmon tragediasta ja siitä seuraavasta kostosuunnitelmasta koko yhteisöä ravistelevaksi murrokseksi.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/24.

Kolumni – Pääkirjoitus 4/24

Yksi tieteiskirjallisuuden viehätyksistä on genren jatkuva, uusia uria aukova kehitys. Yksinkertaistetusti voitaisiin sanoa, että kaikki sai alkunsa mieshormonia tihkuvista pulp-seikkailuista, joita seurasi tieteellisemmistä lähtökohdista ponnistava tuotanto. Sitten tuli kirjallisesti ja älyllisesti korkealentoisempi uusi aalto, kyberpunk, post-kyberpunk ja yhteiskuntakriittisen avaruusoopperan renessanssi.

Nyttemmin on koettu niin uuskumma kuin erilaisista kulttuureista ponnistavien naiskirjailijoiden nousu. Tänä päivänä scifiä eivät enää määrittele yhdysvaltalaiskirjailijat, ja viime vuosina valokeilan ovat napanneet itselleen mm. afrikkalaiset ja aasialaiset tekijät – kuten Tähtivaeltajasta on voinut helposti huomata. Tieteiskirjallisuuden kenttä on siis huomattavasti moniäänisempi ja monipuolisempi kuin koskaan aiemmin.

Tämä näkyy myös vuoden viimeisen Tähtivaeltajan sisällössä. Heti kärkeen esittelemme nigerialaissyntyisen Wole Talabin, jonka 2023 ilmestynyt esikoisromaani Shigidi and the Brass Head of Obalufon on kivunnut peräti yhdeksälle palkintoehdokaslistalle.

Talabi-artikkelin lisäksi mukana on hänen tuore Lauantain laulu -novellinsa, joka on ehtinyt jo olla ehdolla Nebula-palkinnolle. Tarinassa esiintyy keskeisessä roolissa myös painajaisten jumala Shigidi, joka on toinen Talabin esikoisromaanin päähenkilöistä.

Tieteiskirjallisuuden monikulttuurisuutta kuvastaa myös Kutzpah-palsta, jossa esitellään 12 viime vuoden parhaaksi arvioitua englanninkielistä scifi- ja fantasiaromaania. Joukkoon mahtuu kirjailijoita, joiden juuret ovat niin Intiassa, Sri Lankalla, Kiinassa, Karibialla kuin toki myös Briteissä ja Yhdysvalloissa.

Sarjakuvaosastolla jatkuvat sekä Pertti Jarlan että Kari Sihvosen kiehtovat sarjakuvat. Dvd- ja blu-ray-arvostelut jäivät nyt pois, kun muuta materiaalia kertyi niin runsaasti. Mutta ei kannata huolestua, sillä palsta palaa kuvioihin seuraavassa numerossa. Lohdutukseksi on tarjolla lyhyt Rakkautta & Anarkiaa -katsaus sekä tavallista laajempi teatterielokuvien serviisi.

Unohtamatta tietenkään kirja- ja sarjakuva-arvioita, joita riittääkin roppakaupalla.

Ja sitten ei muuta kuin vaellukselle tähtien tarhoihin!

Toni Jerrman

Elokuvat – Shadowland

Shadowland

Legendat elävät Pyreneillä. Montségurin pikkukylä oli keskiajalla yksi vainottujen kataarien viimeisistä turvapaikoista. Montségurin vuoren väitetään olevan ufojen tukikohta, ja jyrkänteen päälle rakennetussa linnassa kummittelee Valkoiseksi Rouvaksi kutsuttu henkiolento. Himmlerin Ahnenerbe on tehnyt lähiseudulla kaivauksia Graalin maljan löytämiseksi. Liiton arkkikin saattaa olla kadonnut näille main, ja kerrotaan, että alueella elää Jeesuksen jälkeläisiä.

Carcassonnen ja Andorran välissä sijaitseva vyöhyke vetää puoleensa vanhoja hippejä, new age -hörhöjä ja okkultisteja, jotka eivät ole sopeutuneet moderniin maailmanmenoon.

Dokumenttielokuva seuraa muutamaa heistä: paria maagia, Magdalan Marian aikoinaan seudulle tuomaa viisautta seuraavien naisten hengellistä piiriä – sekä elokuvan keskushenkilöksi valittua kauhuohjaaja Richard Stanleyta.

Stanley on kokenut linnan raunioissa ilmestyksen, joka tekee hänestä hippiyhteisön merkkihenkilön. Eikä hän viihdy Los Angelesin pinnallisessa ja kaupallisessa kuhinassa. Stanleyn viimeisin elokuva, Color Out of Space (2019), on kuitenkin ollut menestys, ja tarkoitus olisi palata Hollywoodiin tekemään lisää Lovecraft-filmatisointeja.

Shadowlandin suomalainen tekijäjoukko, eli ohjaaja Otso Tiainen, tuottaja Kalle Kinnunen ja kuvaajat Peter Flinckenberg sekä Max Smeds, vievät katsojan fantasialarppiinsa eksyneiden eksentrikkojen taikamaailmaan. Jylhille näkymille, sadunomaiselle luonnolle, varjoisille rituaaleille ja todellisuudesta irtaantuneille puheille annetaan aikaa. Montségurin aika näyttää pysähtyneeltä. Tai limittyneeltä: miekkaa heiluttelevan maagikon askeettista kivitaloa valaisevat vain savuavat kynttilät ja puhelimen näyttö.

Kuvat ovat kauniita ja lumoavia. Timo Kaukolammen ja Tuomo Purasen musiikki vahvistaa muutenkin hämäriä tunnelmia. Todellisuus ja mielikuvitus sekoittuvat kiehtovalla tavalla. Tämähän on aivan upea elokuva!

Dokumentin tarina Hollywoodiin palaavasta sankariohjaajasta ei sitten toteudukaan suunnitelmien mukaan. Juoni saa yllätyskäänteen, kun Stanleyn pimeät salaisuudet alkavat kuvausten aikana paljastua. Ehkei hän olekaan aivan se, mikä on väittänyt olevansa.

Jukka Laajarinne – 4 tähteä

Artikkeli – R. F. Kuang – Unikkosotien keisarinna

R. F. Kuang – Unikkosotien keisarinna
Eli mitä jos Mao Zedong olisi supervoimainen teinityttö?

(Huom: artikkeli on muokkaamaton versio Tähtivaeltaja-lehden numerosta 1/22)

Kiinan historia on pitkä ja vaiherikas. Se on täynnä suuria ajattelijoita, legendaarisia sotureita, kiehtovia taruolentoja ja rautaotteisia hirmuhallitsijoita – eli mitä parhainta kariketta fantastisen kirjallisuuden rehevään metsään.

Liu Cixin käsitteli Kolmen kappaleen probleema -romaanissaan kulttuurivallankumousta, ja Ken Liu käytti The Grace of Kingsissä lähdemateriaalina Han-dynastian aikaa, eli niin kutsuttua Kiinan kultaista aikakautta. Fantasiakirjailija Rebecca F. Kuang nostaa rimaa ja yhdistää useita aikakausia ja teemoja yhteen laajaan narratiiviin: Song-dynastian estetiikka kohtaa brittien oopiumisodat, Japanin sotarikokset ja kommunistien pitkän marssin.

R. F. Kuang syntyi Kiinan Guangzhoussa vuonna 1996. Millenniumin tietämillä hänen perheensä muutti Yhdysvaltoihin. Siellä hän kävi koulunsa ja lähti opiskelemaan taloustieteitä. Hyvin pian hän huomasi, että mitä ikinä hän haluaakaan elämässään tehdä, hänen nykyinen pääaineensa ei ole sitä. Niinpä hän päätti pitää välivuoden.

Joku toinen olisi saattanut heittäytyä pahnoille, mutta Kuang lähti Kiinaan opettamaan teineille väittelytaitoja – hän kun oli voittanut alalla kansallisen palkinnon lukioaikanaan. Samalla hän pääsi tutustumaan paremmin sekä isovanhempiinsa että heidän kauttaan myös Kiinan lähihistoriaan.

Se oli shokki.

Vuonna 1937 keisarillisen Japanin armeija valloitti Nanjingin kaupungin ja ryhtyi silmittömiin hirmutöihin. Suomeksi nämä kuusi viikkoa tunnetaan Nanjingin verilöylynä, englanniksi nimi on vieläkin häijympi: Rape of Nanjing. Uhrien määrä oli hurja, yli 300 000 kuollutta. Eikä kyse ollut vain vihollissotilaiden surmaamisesta taistelujen tuoksinassa, vaan etupäässä julmuudet kohdistuivat siviiliväestöön. Jenkkien historiantunneilla tällaista pikku kärhämää ei ollut käsitelty, joten oman suvun menneisyys tuli Kuangille jokseenkin yllätyksenä. Hänen isovanhempansa olivat eläneet tuon ajan ja kertoivat siitä kylmääviä tarinoita.

Kuang halusi kirjata asiat ylös, mutta se olisi vaatinut syvällisempiä haastatteluja ja kipeiden muistojen tonkimista, joten elämäkerrallisen lähestymistavan sijaan hän kääntyi fiktion puoleen. Aiemmin hän oli lähinnä kirjoitellut päiväkirjaa fanfic-otteella, mutta nyt hänellä oli sekä aihe että aikaa – töiden jälkeen kun ei tarvinnut enää paahtaa läksyjä.

Romaanisavottaan hän ryhtyi puolivahingossa. Ensin hän aikoi opiskella koodausta, mutta kaksi päivää sitä lystiä riitti koko elämän tarpeiksi. Ohjelmoinnissa opastava sivusto sattui mainostamaan Scriveneriä, monen ammattikirjailijankin käyttämää romaanien kirjoittamiseen kehitettyä ohjelmistoa, joten Kuang päätti kokeilla uutta polkua. Kehkeytyi ajatus kirjasta nimeltä The Poppy War.

Ensimmäisenä syntyi teksti, josta tuli The Poppy Warin 21. luku. Sen kirjoittaminen oli raskas pieti, joka vaati paljon itkemistä, ulkona kävelyä ja ihmisille puhumista. Kuang ei ole sittemmin koskenut tähän tekstikokonaisuuteen, ei muokkausmielessä eikä edes lukeakseen. Hän sanoo, että kaikki siinä kuvatut hirveydet todellakin tapahtuivat Nanjingissa. Mitään ei ole paisuteltu. Japanilaisten suorittaman joukkomurhan jälkeen sellaiselle ei ollut tarvetta.

Alun perin The Poppy War oli tarkoitettu vain Kuangin oman perheen luettavaksi, mutta prosessin aikana myös julkaisun mahdollisuus alkoi kiehtoa. Niinpä Kuang etsi netistä tietoa aiheesta ”miten myydään romaani”. Pian hän sai itselleen agentuurin, ja useamman uudelleenkirjoituskierroksen jälkeen kustannussopimuksen. Siitä alkoi hänen kirjailijanuransa, olkoonkin, että se on hänen prioriteeteissaan vasta kakkosena.

Unikkosotaa ja uravalintoja

Vuonna 2018 ilmestyneen The Poppy Warin päähenkilö on Fang Runin, eli Rin, sotaorpo, joka kasvaa huumeita salakuljettavan perheen vähemmän hellässä huomassa Kukon provinssissa. Äiti on häijy ja tiukka, isä puolestaan jatkuvassa oopiumipöllyssä. Pikkuveljeensä Rinillä on sentään normaali suhde.

Jos lapsuus onkin ankea, myös tulevaisuus on tunkkainen. Mutta mitäpä muuta se voisi ollakaan eteläisen Nikanin tytölle? Edessä on pelkästään kovaa työtä ottoperheen kaupan apulaisena, kunnes hän aikanaan varttuisi pakkoavioliittoikäiseksi. Se on kohtalo, jonka väistämiseen on vain yksi keino. Kotikylästä Tikanysta on päästävä pois, ja ainoa tie kulkee koulun kautta. Pitää vain pärjätä kansallisessa kokeessa, kejussa, kilpailijoitaan paremmin.

Tällainen tavoite on köyhälle käytännössä mahdoton. Kejuun valmistaudutaan vuosia, ja paremman väen perillisillä on apunaan lauma tuutoreita, kirjastollinen oppikirjoja sekä runsaasti vapaa-aikaa. Rin onnistuu kuitenkin pääsemään paikallisen oppineen hoiviin ja pänttää niin filosofiaa, historiaa kuin kirjallisuuden klassikoita yökaudet, viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Kun univaje uhkaa musertaa alleen, Rin turvautuu fyysiseen kipuun pysyäkseen hereillä. Ei nimittäin riitä, että hän pääsee mihin tahansa Nikanin opistoon. Niissä kun on valtaisat lukukausimaksut, joihin Rinin perheellä ei ole varaa eikä tahtoa. Ainoastaan Sinegardin sotilasopisto huolehtii oppilaidensa kustannuksista, mutta sinne päästäkseen pitää olla koko valtakunnan huippujen kerman aatelia. Vaan mikäpä olisi kiihottavampi kannustin kuin eksistentiaalinen epätoivo?

Pari sanaa ympäristöstä tähän väliin. Rinin asuttama kahdentoista provinssin keisarikunta on nimeltään Nikan, ja se on kokenut lähimenneisyydessä kovia. Lännestä tulleet hesperialaiset ovat riistäneet luonnonvaroja, saarnanneet uskontoaan ja siinä sivussa kohdelleet paikallisia kehittymättöminä ja alempiarvoisina barbaareina. Hesperiaakin välittömämpi uhka väijyi aikanaan idässä kaarijousipyssyn muotoisella Mugenin saarella. Kun saarivaltio katsoi hetkensä koittaneen, se valloitti mannernaapurinsa. Seurasi vuosikymmeniä kestänyt miehitys, jossa nikalaiset alistettiin oopiumin suurkäyttäjiksi.

Tämä oli ensimmäinen unikkosota. Toinen käytiin parisenkymmentä vuotta ennen trilogian tapahtumia, ja silloin nikanilaiset iskivät takaisin.

Kansan keskuudesta nousi legendaarinen kolmikko, Trifecta, joka otti asiakseen ajaa ulkomaalaiset maasta. Trifectan muodostivat Kyytär, Portinvartija ja Vihreä keisari, ja heidän yli-inhimillisistä teoistaan kerrotaan yhä uskomattomia legendoja. He häätivät valloittajat merten taakse, pakottivat Nikanin sotalordit valtansa alle ja ensimmäistä kertaa tuhanteen vuoteen yhdistivät kaksitoista provinssia keskitetyn hallinnon huomaan. Tai näin ainakin tarinat asian näkevät.

Toisen unikkosodan viimeinen kouristus oli kansanmurha. Mugenilaiset hävittivät Nikanille kuuluneen Speerin saaren viimeiseen asukkaaseen, minkä jälkeen jopa hesperialaiset katsoivat, että eiköhän siinä ollut kylliksi ja painostivat Mugenin neuvottelupöytään. Seurasi vetäytyminen. Toistaiseksi.

Nykyhetkessä Trifectasta on jäljellä enää keisarinna Su Daji. Oopiumi on kielletty kautta valtakunnan, mikä tarkoittaa tietenkin rahakkaita tilaisuuksia salakuljettajille. Hesperia pitää etäisyyttä, mutta Mugen on edelleen läsnä mantereella kauppasataman turvin, ja voiman tasapaino keikkuu arveluttavan lähellä sodan syöverin niljaista reunaa. Näissä olosuhteissa Rin lähtee Sinegardiin oppimaan millaista sodankäynti on. Ellei muuta niin ainakin kirjoitetuissa kääröissä ja ajatusleikkeinä.

Romaanin koulukuviot ovat perustasolla tuttua kauraa. Oppilaiden joukosta löytyy muun muassa ylimielinen paremman väen vesa (Nezha), älykäs kirjanörtti (Kitay) ja salaperäinen vanhemman vuosikurssin palvottu lahjakkuus (Altan). Opettajien joukossa luuraa se perinteinen mulkku (Jun) ja eksentrinen ymmärtäjä (Jiang). Lopputulos nousee kuitenkin osiensa summaa suuremmaksi. Kuang osaa loihtia keskushahmoistaan täysipainoisia ihmisiä paheineen ja puutteineen, eikä koviakaan seuraamuksia kaihdeta. Huonompi homma Rinille, joka harvemmin seisahtuu punnitsemaan vaihtoehtoja.

Vaikka Poppy Wars -trilogia kärsii kokonaisuudessaan ajoittain vieraahkolle tuntuvasta rytmityksestä, on The Poppy War -romaanin alkupuoli eheä paketti. Tiivistys osuu oikeisiin kohtiin, mutta jättää silti yksityiskohdille tilaa. Tämä luo kiitettävän immersiivisen ilmapiirin.

Tiikerin tissit ja muita manauksia

Hesperialaiset uskovat jumalalliseen Tekijään, joka on säätänyt kosmoksen kulkemaan kellokoneiston tarkasti. Nikanin pantheonissa jumaluuksia on enemmän, yksi shakkilaudan joka ruudulle. Näiden järjestelmien välinen ero piilee siinä, että nikanilaisiin jumaliin on mahdollista saada yhteys. Yksinkertaisimmillaan siihen tarvitaan tiettyjä huumaavia aineita, kuten unikonsiemeniä, ja edistyneemmät pärjäävät ilmankin.

Jumalten kanssa häärääviä yksilöitä kutsutaan shamaaneiksi, mutta heidän ikiaikainen perintönsä on repaleista ja vanhaa. Tuhat vuotta sitten valtakunnan ensimmäistä kertaa yhdistänyt Punainen keisari tapatti munkit ja poltti alaa käsittelevän kirjallisuuden. Nyt shamanismin saloihin on perehtynyt enää pieni joukko. Kuten Sinegardissa opettava Jiang, joka ottaa asiakseen opastaa Riniä erään vakavanpuoleisen välikohtauksen jälkeen.

Jumalten kanssa asioiminen on vaarallista ja tuhoisaa. Jumalat eivät sinänsä halua mitään, mutta ne pyrkivät vapauteen niitä kanavoivien ihmisten kautta – pahimmassa tapauksessa ne ottavat tämän valtaansa. Ja se on kaikkivaltaista ja peruuttamatonta, joten vanhoja shamaaneja ei ole.

Rinin jumalaksi on valikoitunut Feeniks-lintu. Se janoaa koston, raivon ja vihan tunteita. Ja Rin on hyvin vihainen nainen.

Koska romaanien Nikan pohjaa vanhaan Kiinaan, olisi Kuangin mielestä ollut falskia ujuttaa sukupuolten tasa-arvoa paikkaan, jossa sitä ei historiallisesti ollut. Utooppista maailmaa enemmän Kuangia kiinnostaa prosessi, jolla sinne päästään.

Epäfeministinen miljöö ei kuitenkaan tarkoita feministisen asenteen puutetta. Rin ei alistu kahlitsemaan tunteitaan vain siksi, että joku niin käskee. Mitä enemmän hän oppii itsestään ja historiastaan, sitä kuumempana hänessä kiehuu raivo, joka purkautuu impulsiivisuutena ja lyhytnäköisyytenä. Rin ei ole perinteinen kirkasotsainen sankari. On jopa kyseenalaista, onko hän sankari lainkaan.

Kun kolmas unikkosota lopulta syttyy – sillä miten se voisi olla syttymättä – tarina siirtyy vaiheeseen, joka käytännössä kantaa trilogian päätökseen asti. Vaikka yksi sota nimellisesti loppuisikin, uusi on aina nurkan takana. Mugenin hyökätessä koko Sinegardin sotakoulu mobilisoidaan ja alun taisteluista selvinnyt hahmogalleria viskataan neljän tuulen vietäväksi kuka minnekin. Jotkut kohdataan uudestaan. Kaikkia ei.

Pitkä marssi ja hauntologian alkeet

The Poppy Warin jälkeen Rinin tarina jatkuu kirjoissa The Dragon Republic (2019) ja The Burning God (2020). Kuten jatko-osien kanssa yleensäkin, niistä ei voi tyhjentävästi puhua törmäämättä johonkin ensimmäisen kirjan kehityskulkuun, joka on sarjaa lukiessa parempi kohdata yllätyksenä. Olisi kuitenkin karhunpalvelus jättää niistä kertominen kokonaan, sillä juonikaaret eivät aina vie sinne, minne ensi alkuun olettaisi. Tämä on yksi Kuangin lukuisista vahvuuksista. Toinen on hänen tapansa pedata asioita, ja toisaalta jättää juonilankoja lepattamaan.

Hyvä tarinankertoja pohjustaa tulevaa vihjeillä ja viitteillä. Erinomainen tarinankertoja ei tartu niistä jokaiseen. Ratkaisu pitää lukijan epävarmuuden tilassa ja takaa keskittymisen itse kerrontaan sen sijaan, että lukija yrittäisi harppoa aina pari askelta kirjailijan edellä. Tämä on tärkeää, sillä ajoittain keskeinen päätös syntyy jonkin haja-ajatuksen tai harkitsemattomasti heitetyn repliikin seurauksena.

Tällaisten hetkien herkullisuutta lisää Rinin vainoharhaisuus, joka tarttuu lukijaankin. Myöskään jokaista lukijaa kiinnostavaa arvoitusta ei ratkaista. Vähemmän keskeisten hahmojen kohtalot saattavat jäädä avoimiksi, jos Rin itse ei saa niitä tietoonsa.

Kolmannen unikkosodan kaaos synnyttää tilaisuuksia, joita jotkin tahot ovat odottaneet vuosikymmeniä. Lohikäärmeprovinssin sotaherra Yin Vaisra lähtee avoimesti vastustamaan keisarinnaa ja julistaa unelmaa tasavaltaisesta hallitusmuodosta. Tätä seuraava sisällissota ammentaa paljon Kuomintangin pyrkimyksistä yhdistää Kiina uudelleen keisarivallan murennuttua. Mutta kuten historia opettaa, Tšiang Kai-šekin porukka ei ollut ainoa valtatyhjiön täyttöön pyrkivä taho. Niinpä aaltoilevista liittolaisuussuhteista nousee Vaisran tasavaltaa vastustava voima.

Kuang käsittelee esseessään How to Talk to Ghosts (2018) sitä, mitä aaveet voivat fiktiossa kuvastaa ja miten ne voivat ilmetä. Teksti lähtee liikkeelle perinteisistä kummituksista, mutta johtaa pian Jacques Derridan tunnetuksi tekemään termiin ”hauntology”, joka käsittelee asioiden ja tapahtumien puuttumista – esimerkiksi historian välittämisessä vanhemmalta lapselle.

Vaikka Kuangin perhe oli lähtenyt Kiinasta jo vuosia aiemmin, hänen äitinsä muistutti tyttärelleen usein, ettei Puolueesta koskaan tullut puhua mitään, ei etenkään verkossa. Ties kuka saattoi olla kuulolla. Kommunistien valtaannousu ja hallinto, ja samalla kaikki niihin liittyvät sukutarinat, olivat siis heidän perheessään tällaisia hauntologian tarkoittamia katvealueita, puutos kulttuurin jatkumossa.

Kuang halusi kuitenkin käsitellä kommunisteja ja etenkin Maoa Zedongia Poppy Wars -sarjassaan. Hän on moneen otteeseen kertonut avoimesti, kuinka käyttää Rinin hahmoa tutkiakseen, millaiset olosuhteet kääntävät ihmisen polun kohti hirmuhallitsijan keinovalikoimaa.

Tämä toi mieleeni Ken Liun kommentin, kun haastattelin häntä Helsingin Worldconissa. Mainitsin, miten eräs hänen hahmonsa tuntui toimivan ”hyvien” puolella, mutta käytti koko ajan eskaloituvia arveluttavia keinoja status quon säilyttämiseksi. Liun mukaan pahuus on pahuutta, eikä riipu siitä, mitä sillä yritetään saavuttaa. Tämä näkemys ei saata Riniä erityisen suopeaan valoon. Jos ei kohta oikein ketään muutakaan trilogian hahmoista, koska kyseessä ei ole mitenkään iloinen tai hauska tarina.

Sodan raakuus tulee puhtaimmillaan esiin jo mainitussa The Poppy Warin luvussa, mutta eipä otetta jatkossakaan höllätä. Nikanin kansa on lukumäärältään mittava, ja kansa on se, joka jää aina marssivien sotilaiden jalkoihin. Mikään ei suju siististi. Sodan syrjäyttämät pakolaisvirrat etsivät turvaa, taudit leviävät ja ravinnon vähyys aiheuttaa nälkää. Vihollissotilaiden kitkeminen valloitetuista kaupungeista on likaista puuhaa, eikä koskaan voi olla varma, kuka seuraavaksi kääntää opportunisesti takkinsa. Tämä pakottaa jatkuvasti vainoharhaisemmaksi muuttuvan Rinin hakemaan uusia liittolaisia, toisinaan aika odottamattomistakin suunnista.

Alku sisältää lopun

Kirjoittaessaan The Poppy Waria Kuang oli luonnostellut myös myöhempiä tapahtumia, mutta ajan myötä hän muutti aiempia suunnitelmiaan. Silloinen luonnos The Burning Godista oli hänen mukaansa viihdyttävä, mutta samalla sellainen, jonka unohtaa heti kirjan suljettuaan. Uusien kokemusten ja lisääntyneen tiedon myötä tarina alkoi kuitenkin kääntyä suuntaan, joka on loppujen lopuksi ainoa mahdollinen päätepiste tälle kaikelle.

Kuangin mukaan loppu sisältyy jo alkuun. Hän rakastaa symmetrioita ja on rakentanut juonikaaret ja hahmot mahdollisimman pitkälti tämän periaatteen varaan.

Kun Kuang ryhtyi kirjoittamaan The Poppy Waria, hän oli vasta tutustumassa kotimaansa kulttuuriin ja historiaan. Hän sanookin, ettei voisi mitenkään keskittyä ainoastaan fiktion tuottamiseen, vaan hän haluaa myös kokea, opiskella ja opettaa. Jos hän kirjoittaisi vain omista muistoistaan ja kokemuksistaan, tuloksena olisi ”tylsiä kirjoja lukiolaistytöstä”. Nyt hän opiskelee Kiinan kirjallisuutta ja historiaa ja on jo ryhtynyt väitöskirjan tekoon. Tutkimus onkin hänelle tärkeintä ja kirjoittaminen asettuu vasta kakkossijalle. Romaaneja sopii edelleen odottaa, mutta jossain vaiheessa kirjoittajaksi ehkä merkitään professori R. F. Kuang.

Kun The Poppy War ilmestyi, se saavutti heti suuren suosion. Romaani oli ehdokkaana Nebula-, Locus- ja World Fantasy -palkinnon saajaksi. Vaikkei voittoa tullutkaan, on tämä parikymppiseltä esikoiskirjailijalta jo itsessään räyheä saavutus.

Sen sijaan Compton Crook- ja Crawford-palkinnot napsahtivat kohdalle. Näistä ja muista tunnustuksista huolimatta Kuang toivoo, että aikanaan Poppy Wars -kirjoja pidetään hänen kehnoimpinaan. Taustalla on siis vahva tahto oppia lisää ja antaa uuden tiedon muokata sitä, miten ja mistä hän kirjoittaa.

Onneksi ei tarvitse kauaa odottaa. Vuoden 2022 elokuussa luvassa on niin kutsuttu ”Oxford-romaani”, joka on nimeltään Babel. Sen päähenkilö on kiinalainen poika, joka käyttää nimeä Robin Swift. Hänet tuodaan Lontooseen, jossa hän pääsee – lopulta – opiskelemaan Kuninkaallisessa käännösinstituutissa, Babelissa. Kirjan konflikti piilee siinä, että Swift työskentelee instituutin palveluksessa brittiläisen imperiumin etuja ajaen, mikä väistämättä tarkoittaa toimimista omaa kotimaataan vastaan.

Kuang tuo tarinaan mukaan myös viittauksia vuoden 1989 Tiananmenin aukion opiskelijamielenosoituksiin. Hänellä itsellään oli aikoinaan seinällään juliste kuuluisasta kohtaamisesta: uhmakas mies seisomassa tankkijonon edessä. Hänen isänsä pysähtyi kerran katsomaan julistetta ja totesi hiljaa: ”Minäkin olin tuolla.”

Babelia odotellessa Poppy Wars -trilogian jälkeensä jättämää aukkoa voi tilkitä muutamalla lyhärillä. The Book of Dragons -lohikäärmeantologiasta (2020) löytyy Kuangin novelli The Nine Curves River, joka sijoittuu unikkosotien maailmaan. Tarkalleen sanottuna Arlongiin, joka tulee tutuksi The Dragon Republic -romaanissa. Samaan maailmaan solahtaa myös Kuangin nettisivulta ladattavissa oleva pdf-tiedosto, johon on koottu hajanaisia kohtauksia Nezhan näkökulmasta. Siihen ei tosin kannata koskea kuin vasta trilogian jälkeen. Toinenkin novelli löytyy, mutta se on Tähtien sotaa se.

Summat summattuna

Poppy Wars -trilogia on raikas lisä fantasiakirjallisuuden muutenkin monitahoiseen tarjontaan. Kiinan lähihistoria on harvemmin fantasiassa käytettyä materiaalia. Eräässä haastattelussa Kuang toteaakin, että Nanjingia ei ole taidettu muissa genreteoksissa käsitelläkään. Voi olla, että haastattelusta on jo kulunut aikaa, tai vaikkei olisikaan, annettakoon hänelle anteeksi se, että J. Pekka Mäkelän Hunan ei ole tullut tutuksi.

Trilogian kerronnasta löytyy tiettyä rosoisuutta ja hiertävää karkeutta, mutta se menee oppirahojen piikkiin, jotka Kuang itsekin myöntää maksaneensa kokonaisuutta kirjoittaessaan. Välitön jälkifiilis ei välttämättä suo täyttymystä, etenkin jos lukijalla on paljon toiveita, joihin kirjailija ei ole asiaa punnittuaan halunnutkaan vastata. Kuang näet päättää juonikaaret niin, että tuleva jää kovin epävarmaksi. Tämä on resepti, jolla asiat juuttuvat pyörimään lukijan pään sisään, vaikka kirjan on jo laskenut viimeistä kertaa käsistään.

Vaikka Kuang ei – ainakaan tällä hetkellä – aio palata Poppy Warsin maailmaan, vaan suuntaa taiteelliset pyrintönsä muualle, on faneilla silti jotakin odotettavaa. Starlight Media on näet ostanut trilogian oikeudet tv-sarjaa varten. Sen valmistumisaikataulusta ei ole vielä tietoa, mutta ehkä ehdimme nähdä sarjan viimeisen kauden jo ennen kuin George R. R. Martinin Tulen ja jään laulun seuraava osa ilmestyy.

Shimo Suntila

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Uutiset – Varsinais-Suomen taidepalkinto 2024 Finncon ry:lle

Varsinais-Suomen taidetoimikunta myöntää vuoden 2024 alueellisen taidepalkinnon Finncon-yhdistys ry:lle. Palkinto myönnetään väsymättömästä työstä kotimaisen tieteis- ja fantasiakirjallisuuden saralla sekä vuosittaisen Finncon-kirjallisuustapahtuman järjestämisestä.

Palkinnon suuruus on 10 000 euroa.

Toimikunta perusteli palkintoa seuraavasti:

Finncon on vuosittain vapaaehtoisvoimin järjestettävä yleisölle avoin ja maksuton tieteis- ja fantasiakirjallisuustapahtuma. Se järjestetään vuorovuosina pääkaupunkiseudulla, Tampereella, Jyväskylässä ja Turussa. Finnconin järjestää Finncon-yhdistys ry, jonka tarkoituksena on tukea suomalaista tieteis- ja fantasiakulttuuria ja tehdä sitä tunnetuksi.

Finnconeja on järjestetty vuodesta 1986 alkaen ja yhtäjaksoisesti vuodesta 1995. Finncon onkin tätä nykyä Euroopan suurin fantasiakirjallisuustapahtuma, jonka kävijämäärät liikkuvat useissa tuhansissa. Turussa Finncon on järjestetty vuosina 1999, 2003, 2011 ja 2018. Turun Finnconeissa on käynyt vuosittain 3000–4000 fantasiakirjallisuuden harrastajaa. Seuraava Turun Finncon on suunnitteilla lähivuosina.

Finnconit tarjoavat kotimaisille kirjailijoille mahdollisuuden olla esillä teoksineen ja kohdata lukijoitaan. Finnconeissa on perinteisesti järjestetty myös oma kirjallisuuden ja pop-kulttuurin tutkijoiden ohjelmakokonaisuutensa, joka sekin on yleisölle avoin. Finncon on myös yksi tärkeimmistä pienkustantajien vuotuisista myyntitapahtumista.

Tutkimusten mukaan erityisesti nuoret kokevat, että heidän on vaikea löytää itseään kiinnostavaa kirjallisuutta. Lukuharrastus myös koetaan usein yksinäiseksi. Lasten- ja nuorten lukuharrastuksen laskiessa toimikunta kokee ensiarvoisen tärkeäksi, että sekä lukeminen harrastuksena että nuoria kiinnostava kirjallisuus pysyvät nuorille helposti saavutettavissa ja löydettävissä. Fantasiakirjallisuuden suosio nuorten lukijoiden keskuudessa on suurta. Valtaosa Suomessa julkaistavasta fantasiakirjallisuudesta on edelleen lasten- ja nuortenkirjallisuutta ja useat menestyneimmistä fantasiakirjailijoistamme ovat lasten- ja nuortenkirjailijoita.

Finnconin tapainen maksuton ja yleisölle avoin kirjallisuustapahtuma toimii erinomaisesti myös lasten- ja nuorten lukemisen kannustajana ja mahdollistajana. Matalan kynnyksen tapahtuma tarjoaa monipuolisine ohjelmineen ja cosplay-ulottuvuuksineen lukuharrastukselle myös kipeästi kaivattua yhteisöllistä ulottuvuutta.

Varsinais-Suomen taidetoimikunta on Taiteen edistämiskeskuksen asiantuntijaelin, joka päättää alueensa apurahoista ja taidepalkinnoista. Alueellinen taidepalkinto jaetaan taiteilijalle, taiteilijaryhmälle tai taiteilijayhteisölle, joka on edistänyt taiteen näkyvyyttä ja asemaa omalla alueellaan sekä lisännyt taiteeseen liittyvää keskustelua ja kiinnostusta.

Sarjakuvat – Blutch: Lucky Luke – Kurittomat

Blutch
Lucky Luke: Kurittomat

Suom. Mirka Ulanto. Egmont

”Tsot, tsot, tytteli. Ei ole kilttiä leikkiä iskän kiväärillä.”

Morrisin kuoleman jälkeen Lucky Luken lännenseikkailuja on kirjoittanut ja kuvittanut useampikin taho. Parhaaseen jälkeen on ylletty, kun yksittäiselle taiteilijalle on annettu vapaat kädet toteuttaa itsensä näköinen tarina. Tätä settiä edustaa myös Blutchin Lucky Luke: Kurittomat -albumi.

Rennon ilmeikkääseen tyyliin piirretyssä tarinassa Luke saa vaivoikseen kaksi rasittavaa esiteiniä. Casper-poika on vajaaälyinen kaheli, joka laukoo jatkuvalla syötöllä höynähtäneitä huudahduksia. Rose on puolestaan äärimmäisen itsepäinen tyttö, jota ei saa kuriin tiukkapipoisinkaan moraalinvartija – opettajasta, kabareelaulajasta, intiaanipäälliköstä tai yksinäisestä lehmipojasta nyt puhumattakaan.

Ihastuttavan kajahtaneen parivaljakon ohessa Luken elämää hankaloittavat saalistaan etsivä roistolauma sekä saamattomuudessaan ylivertainen sheriffi. Tilannetta eivät ainakaan paranna toimintaa sivusta seuraavat kaupunkilaiset tai paheita ja syntiä vihaavat kukkahattutädit. Molemmat ryhmät arvostelevat antaumuksella sankarimme jokaista liikettä.

Mainiosti rullaava albumi nousee heittämällä uusien Luke-tarinoiden kärkikastiin. Jo taide nostaa hymyn huulille, mutta kerrontaan upotettu huumori se vasta pistääkin naurulihakset koetukselle. Näin hauskaa ei Lucky Luken seurassa ole tainnut olla koskaan aiemmin.

Kymmenen kinkeriä ja karvaspuromerkki!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/24.

Kirjat – Linnea Kuuluvainen: Metsän peitto

Linnea Kuuluvainen
Metsän peitto

Gummerus

Linnea Kuuluvaisen esikoisromaani sijoittuu tulevaisuuden Turkuun, joka on tuhoutunut ihmisen ja luonnon välille syttyneen sodan seurauksena. Kaupungin raunioille on rakennettu totalitaristinen kaupunkivaltio, ekofasistinen diktatuuri, jossa noudatetaan hirmuvallan klassisimpia perinteitä. Elämän edellytyksiä, kuten ruokaa ja vettä, säännöstellään ankarasti, ja lasten hankkiminen on tiukasti luvanvaraista. Kansalaisten kontrolli ulottuu kehtolaulujen sanojen tasolle asti.

Kirja alkaa pikkutarkalla ekspositiolla siitä, mikä kaikki tuhon jälkeen on muuttunut ja eri lailla kuin nykyään. Dystopiakuvasto ei ole erityisen omintakeista, mutta siitä kyllä hahmottuu seikkaperäisesti, miten ahtaalle Valtion asukkaat on ajettu sekä henkisesti että fyysisesti.

Lyhyisiin, parin sivun mittaisiin lukuihin jaetun tekstin kieliasussa horjutaan omaäänisyyden ja tekotaiteellisuuden välimaastossa. Paikoin kikkailu eksyy rasittavuuden puolelle, välillä kuvailu on lyyrisen kaunista. Tapahtumat ja niiden herättämät tuntemukset tulevat ansiokkaasti iholle, sanankäyttö on aistivoimaista. Ilmastonmuutoksen kuumentama säätila noruu hikipisaroina hahmojen selkäpiissä.

Eri aikatasoissa kuljetettua tarinaa kerrotaan kahden näkökulmahenkilön suulla. Edla on tavallinen teini, jonka ensiromanssi keskeytyy katastrofaalisiin tapahtumiin metsän hyökätessä kaupunkiin. Kontrollivaltion siemenet kylvetään tuhon ja kuoleman keskelle, kun mahdollisimman monia ihmishenkiä yritetään pelastaa. Tytön arkaluonteinen salaisuus limittyy radikaalisti muuttuneiden olojen kanssa.

Toisessa juonikaaressa Ingrid lähetetään Valtion muurien ulkopuolelle osana tutkimusretkikuntaa selvittämään, voisiko sinne perustaa ihmisasutusta. Hieman Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogiaa kaikuen seurue joutuu metsän oudon vaikutuksen alaiseksi. Tehtävän suorittaminen loppuun alkaa näyttää yhä epätoivoisemmalta. Aistihavaintojen vääristyessä on vaikea enää erottaa ulkopuolista maailmaa päänsisäisestä.

Päähenkilöt haluaisivat elää pieniä, turvallisia elämiään tutussa ympäristössä, tuttujen ihmisten kanssa, mutta heidän tempaistaan väkisin mukaan muutoksiin. Edla on viettänyt lapsuutensa tuhoa edeltävässä yhteiskunnassa ja muistelee sitä kaihoten. Ingridille vanhaa maailmanjärjestystä edustavat puolestaan isoäidin tarinat, vanhat laulut ja lohdulliset perunakaramellit. Totalitarismi koulii yksilöt toimimaan toisiaan vastaan, ja arjen pikkumaisuudet kasvavat nopeasti vaarallisiin mittasuhteisiin.

Teemoja on paljon, jopa liikaa. Joko metsän uhka tai ekototalitarismi olisi yksinäänkin riittänyt romaanin kehykseksi. Kun mukaan tuodaan vielä kansantaruista tuttu metsänpeitto, johon Valtion asukkaita on välillä kadonnut vahingossa tai tahallaan, juonen fokus uhkaa kadota ja painotukset muuttua epäselviksi. Totalitarismin kuvaus ei esitä genrestään uusia puolia, ja nyansseja puuttuu.

Valittu positio, jossa sen paremmin metsä kuin kaupunkikaan ei ole ihmiselle vieraanvarainen elinympäristö, on sinänsä kiehtova. Laiminlyötyään luonnon hyvinvoinnin ihmiset ovat saaneet ansionsa mukaan, eikä metsän vihamielisyyttä välttämättä saada enää laantumaan. Ekologinen viesti on vahva.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/24.

Elokuvat – Terrifier 3

Terrifier 3

Damien Leonen ohjaama ja käsikirjoittama, verellä ja väkivallalla iloisesti leikittelevä Terrifier-leffasarja on edennyt jo kolmanteen osaansa. Päähenkilönä jatkaa demoninen Art-klovni (David Howard Thornton), joka ei puhua pukahda, mutta jonka hymy on sitäkin pirullisempi.

Jos katolta kuuluu joulun aikaan askelia ja öiseen olohuoneeseen astuu punaiseen nuttuun sonnustautunut hahmo, kannattaa olla tarkkana. Kyseessä ei välttämättä ole joulupukki, sillä Art-klovni on ihastunut samaiseen vaateparteen sekä pukinrooliin ihan ylipäätään. Ja hän jakaa lahjojen sijaan rusentavaa kuolemaa överiksi vedetyin tavoin. Kirveestä saavat niin lapset kuin aikuisetkin makoisin äänitehostein. Terä uppoaa lihaan, irtoraajat lentelevät ja kallot halkeilevat.

Terrifier 3 -leffa sijoittuu aikaan, jolloin edellisen filmin klovniverilöylystä on vierähtänyt viisi vuotta. Kakkoselokuvan lopuksi Art menetti päänsä, mutta moinen pikkuseikka ei pidättele yliluonnollisen tehokasta tappajaklovnia. Niinpä hän palaa jälleen kuvioihin yhdessä kasvoiltaan enemmänkin kuin rupisen Victoria Heyesin (Samantha Scaffidi) kanssa.

Toisaalla kakkosleffan sankaritar, Sienna Shaw (Lauren LaVera), pääsee pois mielisairaalasta. Hän asettuu asumaan Jess-tätinsä (Margaret Anne Florence), tämän Greg-aviomiehen (Bryce Johnson) ja perheen nuoren Gabbie-tyttären (Antonella Rose) luokse. Art-klovnin vastaisen mittelön traumat eivät jätä Siennaa kuitenkaan rauhaan. Häntä kiusaavat niin veriset hallusinaatiot kuin paniikkikohtauksetkin. Hän on jopa varma, että näkee ostoskeskuksessa joulupukin asuun sonnustautuneen Artin – joka jakaa lapsille räjähtävän riehakkaita lahjoja.

Elokuvan alkupuolella Leonen kerronta haparoi vähän sinne sun tänne. Tämä johtuu siitä, että Art on herätettävä henkiin, hahmot esiteltävä ja juonenpalikat sijoitettava paikoilleen. Lisäksi joka väliin on ahdettu irrallisia splatter- ja gore-pläjäyksiä, jotta yleisö pysyisi varmasti täpinöissään. Onneksi filmin ultraväkivaltaiset purskahdukset ovat tällä kertaa niin hauskoja ja yksityiskohtaisesti toteutettuja, että niiden seurassa on vaikea olla viihtymättä. Pisteet erityisesti muikealle joulupukki ja klovni baarissa -kohtaukselle sekä moottorisahalla suoritetulle pitkälle tuplatapolle.

Koko touhu huipentuu Artin ja Siennan väkivahvaan kohtaamiseen, joka iskee kuin taikamiekka palleaan – ja jossa ei vältytä viattomien sivustakatsojien verta ja suolia purskottavilta oheisvahingoilta. Rokkaa kuin eläin!

Yksi kahden uusimman Terrifier-leffan vahvuuksista on mielipuolisesti ilmeilevän Artin lisäksi Lauren LaVeran erinomainen suoritus Siennan roolissa. Tällä kertaa hän saa hyvää taustatukea nuorelta Antonella Roselta, jonka innostus ja uteliaisuus on tarttuvaa laatua. Mieleen painuu myös Alexa Blair Robertsonin esittämä Mia, joka pyörittää true crime -podcastia ja kokee, että hänen tavoitteensa ovat tärkein asia koko maailmankaikkeudessa.

Siinä missä edellinen Terrifier oli klovnikauhun timanttinen ilmestymä, niin nyt sama tehdään joulupukkikauhulle. Ja se kyllä hohotuttaa ihan terrifikkinä.

Miinusta tulee siitä, että Leone on hypännyt jatkuvasti yleistyvän synnin kelkkaan – eli päätynyt tekemään tarinan, jonka jakautuu kahteen elokuvaan. Niinpä Terrifier 3 loppuu pelkkään välitilinpäätökseen ja jättää katsojan odottamaan kertomuksen jatkoa. Se on luvassa vasta vuonna 2026.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Sarjakuvat – John Wagner, Alan Grant, Ian Gibson & co: Judge Dredd – Kuoleman morsian

John Wagner, Alan Grant, Ian Gibson & co
Judge Dredd: Kuoleman morsian

Suom. Jukka Heiskanen. Jalava

”Minä olen laki!”

Kustannus Oy Jalava julkaisi viime vuosituhannen puolella kolmisenkymmentä Judge Dredd -albumia. Tulevaisuuden suurkaupungin, Mega City Yhden, kovin kyttä, kiitettävällä armottomuudella pikatuomioita jakava Dredd seikkaili 1980- ja 1990-luvulla Suomessa myös omassa sarjakuvalehdessään. Nyt kaikkien konnien legendaarisin kauhu palaa jälleen maamme kamaralle, sillä kuten Dredd on itsekin todennut ”lakia ei pääse pakoon!”

Judge Dredd: Kuoleman morsian sisältää neljä isokokoista mustavalkoista sanomalehtiseikkailua sekä neljä lauantaistrippiä, jotka ovat alkujaan kotoisin 1980-luvulta – ja joita ei ole aiemmin nähty suomeksi. Tarinoiden käsikirjoituksista vastaavat Dredd-mestarit John Wagner ja Alan Grant. Piirtäjäkaartista suurimman siivun nappaa viime joulukuussa menehtynyt tyylitaituri Ian Gibson.

Albumin käynnistää Mean Machine! -sarja, jossa tavataan vanhoista julkaisuista tuttu Mean Angel. Hän on pahamaineisen Angel-jengin jäsen, jonka otsalla komeilee kiekko, joka säätelee hänen mielialaansa äkeästä raivohulluun.

”Kirottu lakijehu! Pukkaan sut täältä Hampuriin… Missä hitossa se sitten onkaan!”

Kun vangiksi päätynyt Mean huomaa, että häntä ollaan kuljettamassa lobotomialeikkaukseen, hän vääntää kiekon täysille ja ryhtyy riehumaan. Onneksi paikalle saapuu Dredd, joka näyttää mielipuolelle kaapin paikan. Mutta mistä ihmeestä kuvioihin tulla tupsahtavat Angelin jengin muut jäsenet, jotka Dredd tappoi korkeimman omakätisesti jo aikoja sitten?

Vauhdikkaasti ja ihastuttavan räävittömästi kulkevassa tarinassa murhataan porukkaa ihan vain psykopaattisesta ilosta. Myös huumori kukkii, kun seinähullu Junior Angel saa isukiltaan luvan päästää tappavat taipumuksensa valloilleen: ”Ha ha! Narrasin! Ammun teidät kumminkin!”

Tarinassa on jopa juonenkäänteitä, jotka kytkeytyvät siihen, miten Angelin jengin kuolleet hourupäät voivat yht’äkkiä ollakin elossa.

Hitusen samankaltainen teema löytyy albumin nimisarjasta. Siinä paluun kuolon kourista tekee toisen ulottuvuuden olento, aina yhtä makoisa Judge Death – jonka silmissä elämä itsessään on rikos. Mainioon tarinaan on yhdistetty myös kajahtaneen oloinen Judge Dredd -elokuvaprojekti sekä sen seksikäs naistähti, joka esittää leffassa Kuoleman morsianta.

Tykittää ja hauskuuttaa kuin joukkomurhaaja häissä!

Muut sarjat eivät kohoa tämän kaksikon tasolle, mutta toki lämpökatseellaan tulipaloja sytyttelevästä miehestä kertova Pyro sekä syömävimmahuumeen uhreiksi joutuvien kansalaisten ahmimispakkoa kuvaileva Läski-City, jaksavat viihdyttää: ”Hei, läskit! Raahatkaapa ruhonne ulos, ennen kuin tulen ja posautan!”

Albumin loppuun liitetyt lauantaistripit esittelevät Mega Cityn todellisuutta ja Judge Dreddin persoonaa, mutta sen ihmeempää arvoa niillä ei ole.

Tahtoo heti lisää tuomaripökköä pesään!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/24.