Kirjat – J. S. Meresmaa & Anni Kuu Nupponen (toim.): Tinarinnat – Kalevalan naisten uudet tarinat

J. S. Meresmaa & Anni Kuu Nupponen (toim.)
Tinarinnat – Kalevalan naisten uudet tarinat

Hertta

Tinarinnat-antologia sisältää 11 kotimaista novellia, jotka kertovat Kalevalassa esiintyneiden naisten tarinat tuoreesta tulokulmasta. Idea on sekä herkullinen että tarpeellinen, sillä kuten J. S. Meresmaa toteaa pätevässä esipuheessaan, naisten osa Kalevalan runoissa on lähes aina miehille alisteinen. Sankareiden hääriessä mailla ja mannuilla naiset jäävät usein nimettömiksi ja heidän yksiulotteinen roolinsa on olla joko äiti, tytär, vaimo tai palkintopysti. Tässä kirjassa Kalevalan naiset saavat vihdoin suunvuoron.

Antologian käynnistää Emmi Itärannan loistelias Taivasta silpovat siivet. Siinä Louhi, Pohjolan emäntä, kertoo omin sanoin raastavasta elämästään ja velvollisuudentunnostaan. Hänen versionsa antaa tutuille tapahtumille aivan uudenlaiset taustat ja motiivit. Samalla kertoja kumoaa aiemmin levitetyt valheet ja viekkaudet. Silkasta valkopesusta ei kuitenkaan ole kyse, sillä Louhi myöntää myös omat virheensä, jotka edesauttoivat tragedian synnyssä.

Taivasta silpovat siivet kulkee kuin unelma. Itärannan kieli on soljuvan kaunista ja tavoittaa hienosti iättömän kansantarun tunnelman – hihityttävän ironisia piikkejäkään unohtamatta.

Seuraavilla kirjoittajilla on varsin epäkiitollinen tehtävä, sillä heidän tarinoitaan tulee väkisinkin verranneeksi Itärannan saavutukseen – ja siinä kisassa mikä tahansa novelli kalpenee. Asiaa ei auta, että kertomusten tematiikatkin kulkevat suhteellisen samankaltaisilla laduilla. Niinpä seuraavaa kirkkaana loistavaa helmeä saadaan odottaa aina Solina Riekkolan Kalma päätä kallistavi -novelliin asti.

Riekkolan tarinan päähenkilö on Tuonen tytti, joka kuljettaa menehtyneet kuolemanvirran tuolle puolen. Nykypäivään sijoittuvaan humoristiseen kertomukseen tuo aivan uutta verta se, että päähenkilö avustaa työkseen oikeuslääkäriä ruumiinavauksissa. Muiden poistuttua paikalta on vihdoin vuorossa kylmiöön suljettujen kalmojen saattaminen Tuonelan puutarhaan.

Tarinan toimivuuden takaavat päähenkilön suorasukainen luonne sekä pari uteliaisuuteensa kompastuvaa hauskaa sivuhenkilöä.

Useammassakin antologian tarinassa liikutaan scifi-maisemissa. Anne Leinosen Vilua hohkaa hopea on erinomainen kertomus Annikista, seppä Ilmarisen siskosta. Selväksi käy, että miehisille paheille altis teknoseppä tuskin saisi mitään aikaiseksi ilman taitavan siskonsa panosta. Lisävirtaa tarinaan tuo muskelimiesten kanssa paikalle porhaltava Pohjantähden kovapintainen Emäntä sekä hienomekaaninen Irina, Ilmarisen kuolleen vaimon korvike.

Vaikuttavaan kerrontaan yltää myös Tiina Raevaaran Saaren neidot, kauan kasvaneet -novelli. Huikeassa visiossa aikajana kulkee Kalevalan ajoista kaukaiseen tulevaisuuteen. Kokemustensa myötä kyyniseksi muuttunut Kyllikki on vuosien saatossa nähnyt miesten typeryyden tuhoisat seuraukset ja päättänyt siskoineen tehdä asialle jotain. Paljon on saatu aikaan, mutta vielä on sarkaa kynnettävänä – vaikka Kyllikin itsensä onkin jo aika poistua näyttämöltä. Pelittää kuin häkä!

Kokoelman päättää Magdalena Hain Veen emonen, ilman impi, Ilma-Tarin kätilö. Itärannan tarinan kanssa se on antologian huumaavin lukukokemus. Aivonystyröitä kutitteleva novelli ottaa omintakeisuudesta niskalenkin ja kuljettaa lukijat tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on levittäytynyt avaruuteen itsensä uudelleensynnyttävien sukupolvialusten tuella. Pienestä näkökulmasta ponnistava tarina kasvaa mittaansa suuremmaksi näkemykseksi toivosta, muutoksesta ja aikakausien jatkumosta.

Kirja sisältää myös jokaista tarinaa kuvastavan onnistuneen kuvituskuvan sekä lyhyen esittelyn kunkin keskushahmon roolista alkuperäisessä Kalevalassa.

Kokonaisuutena Tinarinnat on vahva ja oivaltava teos, jonka vietäväksi on hyvä heittäytyä. Olen vakuuttunut, että useampikin näistä novelleista nähdään ensi vuonna Atorox-palkinnon ehdokaslistalla, ja ihmeissäni, jos näin ei käy.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/23.

Kolumni – Pääkirjoitus 3/23

Dystopiat lähitulevaisuuden synkästä todellisuudesta ovat olleet tieteiskirjallisuuden valtavirtaa jo toistakymmentä vuotta. Trendiä ovat viime aikoina vain vahvistaneet ilmastonmuutoksen seuraukset, koronapandemia, luontokato, Donald Trumpin presidenttikausi, Venäjän hyökkäyssota, poliittisten ääriliikkeiden nousu, sosiaalisen median ruokkima vastakkainasettelu sekä nationalistisen ja totalitaarisen ajattelun leviäminen.

Tällaisessa ilmapiirissä on vaikea uskoa parempaan tulevaisuuteen, ja tunnelmat heijastuvat tietysti myös kirjallisuuteen: koetaanhan dystopiat varoituksina siitä, mihin olemme menossa, jos negatiivisia kehityskulkuja ei pysäytetä tai asioihin puututa ajoissa.

Tieteiskirjallisuus voi toki tutkia myös vaihtoehtoisia kehitystrendejä. Luoda näkymiä siitä, millainen voisi olla aidosti kestävä ja tasa-arvoinen yhteiskunta, jossa optimismi ja ilo ovat korvanneet vihan, ahneuden ja vallanhimon. Tähän teemaan on tarttunut Mia Myllymäki, jonka tuorein romaani, Huomistarhuri, kertoo suuren katastrofin jälkeisestä uudesta alusta. Kuten hän tässä lehdessä julkaistavassa haastattelussa toteaa, pessimistinen ajattelu ruokkii vain epätoivoa, mutta kirjailijalla on mahdollisuus herätellä ihmisiä näkemään myös toivon sekä reitin kohti parempaa maailmaa.

Biologinen ja sosiaalinen sukupuoli maailmaa rakentamassa -artikkelissaan Cheryl Morgan kritisoi sitä, kuinka useat tieteiskirjailijat tyytyvät avaruusmuukalaisia kuvatessaan turhan ihmismäisiin luomuksiin. Jo meidän planeettamme eläinkunta kuitenkin osoittaa, kuinka moneen malliin luonto taipuu puhuttaessa vaikkapa seksuaalisuudesta tai sukupuolten kirjosta. Esiin nostetaan myös kirjoja, joissa tekijät ovat päästäneet irti luutuneista kliseistä ja tajunneet todellisuuden loputtoman monimuotoisuuden.

Fiktiivisistä supersankareista esiteltäväksi on tällä kertaa valittu luonteeltaan ja arvoiltaan ristiriitainen Rauhantekijä. Hän on puolustanut rauhaa omilla erikoisilla tavoillaan sarjakuvien sivuilla jo yli 50 vuoden ajan. Viime aikoina rauhan nimeen vannova herra on esiintynyt myös The Suicide Squad -elokuvassa sekä ikiomassa tv-sarjassaan. Tässä numerossa käymme läpi Rauhantekijän omalaatuisen hilpeät inkarnaatiot.

Lehden novelliosiosta vastaa zimbabwelainen T. L. Huchu, joka asuu nykyisin Edinburghissa. Hänen Egoli-tarinansa yhdistää herkkävireisesti afrikkalaisen maaseudun maanläheisyyden vanhoihin kansantaruihin ja avaruuden valloitukseen: ”Kun isoäiti kertoi sinulle tämän tarinan, olit siinä iässä, jossa oli mahdotonta erot­taa mikä oli totta ja mikä tarua, sillä sellaista on lap­suuden taika.”

Dvd-palstalle on päätynyt useitakin merkkiteoksia. Mukana on kaksi varhaista tieteis- ja kauhuelokuvaklassikkoa, jotka on vihdoin saatu jälleen ihmisten ulottuville. Vaikuttavia katselukokemuksia tarjoilevat myös mm. kieroon kasvanutta seksuaalisuutta ja hyytävää ahdistusta kuvaava Who Killed Teddy Bear, totalitaarisen lähitulevaisuuteen sijoittuva Murder in a Blue World sekä saastuttavia teknologioita ja lihansyöntiä kritisoiva Doctor Who -jakso 1970-luvun alusta.

Mikäli suunnitelmat pitävät kutinsa, niin seuraavissa numeroissa valokeilaan nousevat mm. Martha Wells, Ada Palmer, Tade Thompson ja Ramsey Campbell. Luvassa on myös katsaus uusiin spefi-televisiosarjoihin, vartijavetoinen Teräslilja sekä kaikkea muuta maittavaa.

Toni Jerrman

Elokuvat – Talk to Me

Talk to Me

Danny ja Michael Philippoun ohjaama australialainen Talk to Me on kiitettävän omaperäistä teinikauhua – ja nuoretkin ovat tällä kertaa lähempänä kahtakymmentä kuin viittätoista ikävuotta.

Äitinsä pari vuotta aiemmin menettänyt Mia (Sophie Wilde) viettää runsaasti aikaa parhaan ystävänsä Jaden (Alexandra Jensen) luona. Seuraan änkeää usein myös Jaden pikkuveli Riley (Joe Bird), jota Mia pitää lähes omana veljenään. Niinpä Riley otetaan mukaan, kun Mia ja Jade lähtevät paikallisen nuorison suosimiin manausbileisiin. Niiden keskiössä on käden muotoinen palsamoitu taikakalu, jolla voi kutsua kuolleita henkiä omaan ruumiiseensa.

Vähemmän harkitusti teinit ottavat esineestä kaiken ilon irti. Jokainen tarttuu vuorollaan käteen ja päästää kuolleet hetkeksi itseensä. Muilla on sitten hiton hauskaa seurata, kuinka henkilön käytös muuttuu totaalisen sekopäiseksi. Naurunremakoita aiheuttavat kohtaukset kuvataan ja levitetään kaikille tutuille.

Pahojen henkien kanssa pelleily ei ole kuitenkaan silkkaa leikkiä. Sen saavat myös elokuvan nuoret huomata. Hetki hetkeltä filmi vajoaa yhä synkempiin kuvioihin, ja lopulta kauhu on käsinkosketeltavaa. Kuinka päähenkilömme pärjäävät tässä päällekäyvässä höykytyksessä?

Originellin perusidean ja vahvan toteutuksen ohessa filmissä viehättävät outo mutta samalla hyvinkin tehokas ääniraita sekä aidolle maistuva henkilökemia. Hahmojen ratkaisut ja heidän motiivinsa ovat uskottavia silloinkin, kun rajat todellisen ja painajaisen välillä katoavat eikä omiin silmiinsä voi enää luottaa. Myös näyttelijätyöskentely pelittää kuin eläin.

Itsenäisenä teoksena Talk to Me tarjoaa yleisölle uudenlaisen kauhukokemuksen, josta on vaikea olla nauttimatta. Valitettavasti tämäkin mylly on jo nyt päätetty muuttaa moniosaiseksi kassamagneetiksi: luvassa on niin esi- kuin jatko-osakin. Voihan plääh!

Toni Jerrman – 4 tähteä

Sarjakuvat – Alex Raymond: Rip Kirby 1954–1956

Alex Raymond:
Rip Kirby 1954–1956

Suom. Ilkka U. Pesämaa. Jalava

Aikoinaan sanomalehtistrippeinä julkaistut jatkosarjat olivat sarjakuvataiteen aatelia, ja niiden parissa viihtyivät alan kovimmat nimet. Hyvän näytteenä tästä käy Jalavan julkaisema albumi Alex Raymond: Rip Kirby 1954–1956. Kuten jo nimi kertoo, lähes 150-sivuinen teos esittelee herrasmiesetsivä Rip Kirbyn seikkailuja 1950-luvun puolivälistä. Raymond on taiteilijana ehdotonta mestariluokkaa, joten strippejä kelpaa ihastella jo yksistään taitavan ja tyylikkään piirroksen ansiosta. Tämän ohessa myös tarinat jaksavat yhä vetää ja viehättää.

Kokoelman käynnistävä Kaksi miestä ja pienokainen -kertomus on poikkeuksellinen siinä mielessä, että se painottaa huumoria toiminnan ja jännityksen sijasta – vaikka kyllä niitäkin on luvassa. Rip Kirbyn ja hänen Desmond-palvelijansa arki nyrjähtää sijoiltaan, kun pahiksia pakeneva nainen jättää vauvansa kaksikon hoidettavaksi. Moisen ilmestyksen edessä sankarimme ovat helisemässä, sillä heillä ei ole aavistustakaan, miten vaippaikäistä lasta tulisi käsitellä.

Erinäisten käänteiden kautta Rip ja Desmond päätyvät kommunistisen vallankumouksen puolittamaan valtioon, jossa vitsejä revitään punaisten toverien ajatusmaailmasta. Soveltavan doktriinin instituutissa lapset vapautetaan äidillisen rakkauden ikeestä, kansandemokratia tarkoittaa johtajien mielihalujen noudattamista ja työnsankareille luovutetaan ensimmäisen luokan kampiakselin ritarikunnan ansiomerkki.

Albumin toinen tarina, Kismet Kildare, on hyvä esimerkki paristakin Kirby-sarjakuville olennaisesta elementistä. Ensinnäkin sen keskiössä on kaunis ja kohtalokas nainen, jonka lumovoimaa Rip ei voi vastustaa. Toisekseen juonessa on yllättäviä käänteitä, jotka vievät tarinan aivan toisille vesille kuin miltä alkuun näyttää. Tällä kertaa kostonhimoisen naistaiteilijan tempauksista edetään murhien, petosten ja väärennösten ristiaallokkoon.

Femme fatale -hahmojen ohessa sarjakuvissa esiintyy muitakin vahvoja ja päättäväisiä naisia, jotka eivät pahemmin miesten apua kaipaa. Heistä käyvät esimerkkeinä vaikkapa Vastahakoinen perijätär -tarinan Sari, joka seilaa Etelämerellä oman purjelaivansa kapteenina, tai Jatsicombo konnantöissä -kertomuksen kovapintainen Ma Casino. Kasinoa pyörittävä nainen ryntää sumeilematta Kirbyn toimistoon ja toteaa ensi töikseen: ”Kirby, nimeni on Casino, ja minulla on sinulle töitä. Otahan sikari!”

Kokonaisuutena Rip Kirby 1954–1956 tarjoilee komean kattauksen velmuja ja vetäviä seikkailusarjakuvia, joissa konnat saavat kylmää kyytiä – paitsi silloin, kun he paljastavat hempeämmän puolensa, kuten tarinassa Äkkiväärää oikeutta.

Valitettavasti kirja ei ole visuaalisesta vailla ongelmia. Vaikka monet stripit ovatkin toistuneet onnistuneesti, mukana on useita jaksoja, joissa osa viivoista on joko kadonnut tai levinnyt ja sulautunut yhteen. Tästä huolimatta teos voittaa yleislaadussa aiemmat HS Kirjojen julkaisemat Kirby-kokoelmat.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Uutiset – Tähtifantasia-palkinto 2023 jaettu

Tähtifantasia-palkinto 2023

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtifantasia-palkinto
parhaasta vuonna 2022 suomeksi ilmestyneestä
fantasiakirjasta annetaan Aula & Co:n julkaisemalle
JYRKI VAINOSEN romaanille TÄYTETYT.

Täytetyt on unenomainen tarina. Sen aistivoimaiset kuvaukset luonnonympäristöstä yhdistyvät päähenkilön minuuteen kohdistuvaan eksistentiaaliseen uhkaan, jopa kauhuun.

Ison rikosoikeudenkäynnin avaintodistaja Elias tuodaan turvaan outoon Muurikaupunkiin. Hän on paikan ainoa ihmisasukas. Oppaakseen hän saa vain yhden kirjeen, jossa kaupungin kerrotaan kuuluvan Mestarille. Mestarin hahmo tulee Eliaksen uniin ja pyyhkii yö yöltä pois tämän muistia ja täyttää sen uudenlaisilla näyillä.

Yksinäisen miehen päivät kuluvat verkalleen ympäristössä, jota luonto ja eläimet valtaavat vähitellen omakseen. Samalla kun päähenkilön menneisyys katoaa, hän takertuu vanhan minuutensa rippeisiin. Elias, sikäli kuin se on hänen oikea nimensä, kirjoittaa muistikirjaan kaiken, mitä aiemmasta elämästään muistaa. Samalla hän koettaa saada selvää kaupungin mysteeristä ja ymmärtää, mitä hylätyissä taloissa olevat täytetyt, palsamoidut ihmishahmot merkitsevät.

Vainonen sijoittaa tekstiin irvokkaan julmia kohtauksia ja vahvaa vertauskuvallisuutta. Ne ilmentävät tiedostamattoman ohjausta elämänkulussa, piileviä valtamekanismeja, todellisuuden kielellistä ja kuvallista hahmottamista.

Emme näe maailmaa suoraan, mutta yritämme selittää sitä. Emme löydä minuutta, vaan suhteiden verkon menneen ja nykyhetken, ympäristön ja toisten ihmisten välillä. Ihmisen, eläimen ja maan rajat häilyvät. Varmoiksi kuvittelemamme uskomukset ovat meihin ulkopuolelta asetettuja. Onko tämä ahdistavaa vai lopulta vapauttavaa?

Jyrki Vainonen on nykyhetken parhaita suomen kielen käyttäjiä. Täytetyt on jännittävä ja runollinen teos, jonka voi avata miltä sivulta tahansa vain tekstiä ihastellakseen. Moniselitteinen tarina ja sen tarkat havainnot kestävät monta lukukertaa.

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat Tähtivaeltaja-lehden kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä sekä kirjabloggaaja Niina Tolonen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Susanna Clarke: Piranesi (WSOY, 2021, suom. Helene Bützow)

Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (Karisto, 2020, suom. Mika Kivimäki)
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)
Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)