Year: 2023

Elokuvat – Mad God

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

Mad God

Erikoistehostekärpänen puraisi Phil Tippettiä jo pienenä, kun hän näki Ray Harryhausenin stop motion -animaationa toteuttamat efektikohtaukset elokuvassa The 7th Voyage of Sinbad (1958). Tämä innosti häntä tekemään kotikutoisia tehosteita omiin lyhytelokuviinsa. Myöhemmin hänestä tuli alan ammattilainen, jonka kädenjälki näkyy mm. alkuperäisessä Tähtien sota -trilogiassa (1977–1983), Robocopissa (1987), Jurassic Parkissa (1993) ja Starship Troopersissa (1997).

Kolmisen vuosikymmentä sitten Tippett aloitti oman Mad God -filminsä kuvaukset. Ne keskeytyivät kuitenkin nopeasti, kun muut työt veivät hänen aikansa. Valmista tavaraa ehti valmistua vain muutaman minuutin edestä. Vuonna 2009 Tippettin studion työntekijät innostuivat vanhasta pätkästä ja suostuttelivat maestron palaamaan projektin pariin. Pikemminkin intomielellä kuin rahalla toteutettu filmi julkaistiin alkujaan pätkissä, kunnes vuonna 2021 kolme vuosikymmentä tekeillä ollut painajainen valmistui vihdoin kokonaisuudessaan.

Mad God on pääosin stop motion -käsityönä toteutettu, Hieronymus Boschin maalauksista inspiraationsa saanut scifistinen syöksy helvettiin. Taiteellinen, kokeellinen ja sanaton elokuva tulvii outoja olioita, hurmeisia visioita ja piilotajunnasta kurkottavia hirviöitä. Vaikutteita on ammennettu myös 1920-luvun saksalaisesta elokuvaekspressionismista sekä Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu -klassikosta (1968). Tapahtumien taustalle on puolestaan piilotettu viittauksia elokuvahistorian ikonisiin hahmoihin.

Ilmeisin vertailukohta elokuvalle on tietenkin Takahide Horin muutaman vuoden takainen Junk Head, joka liikkuu hyvin samantapaisissa maisemissa.

Hulluksi Jumalaksi nimetty filmi käynnistyy tulikivenkatkuisella lainauksella 3. Mooseksen kirjasta. Siinä Jumala uhoaa kylvävänsä silmitöntä tuhoa, jos hänen määräyksiään ei noudateta: ”…kuritan teitä seitsenkertaisesti teidän syntienne tähden. Ja te syötte poikienne lihaa, ja tyttärienne lihaa te syötte … Ja minä muutan teidän kaupunkinne raunioiksi ja hävitän teidän pyhäkkönne enkä mielisty teidän uhrienne tuoksuun…”

Seuraavaksi taivaasta laskeutuu metallinen kapseli, joka kuljettaa kaasunaamariin sonnustautunutta, salkkua kantavaa miestä. Kapseli matkaa syvälle maankuoren uumeniin useiden erilaisten kerrosten läpi. Lopulta vastaan tulee ensimmäinen pohjakerros ja mies astuu ulos kapselista. Hän vaeltaa halki muuttuvien maisemien etsien aina reittiä yhä syvempiin maailmoihin.

Matkallaan mies kohtaa tuhottujen kaupunkien raunioita, radioaktiivisesti hehkuvia lampia, jätekasoja, visvaa ja saastaa. Maailmassa, jossa vahvemmat syövät heikommat, eteen tulee vääristyneitä hirviötä, joulupukkia hakkaavia tonttuja, biomekaanisia olioita ja mustaa mönjää sylkeviä putkistoja. Valtavien hammasrataskoneistojen uumenissa hiusmaisesta materiaalista valmistetut ihmisorjat raatavat ja kuolevat. Elämällä ei tässä todellisuudessa ole mitään arvoa. Jättimäisistä toukkaoliosta viilletään liukuhihnalla lihat irti ja rähjäisissä laboratorioissa suoritetaan verisiä ihmis- ja eläinkokeita.

Kuvasto on groteskia ja brutaalia, joten tarjolla on todellinen runsaudensarvi rappiota ja hävityksen kauhistusta. Tippett on antanut mielikuvituksensa lentää pidäkkeettä pitkin helvetillisiä visioita, jotka kouraisevat syvältä ja upottavat teränsä alitajunnan kaaokseen. On taistelukenttiä, joissa vanhanaikaiset tankit tuhoavat toisiaan, on autioituneita seutuja, joiden horisontissa sienipilvet kohoavat taivaille, on jättiläisiä, jotka luovat ylhäältä satavaa lantaa, ja värikkäitä pienoismaailmoja, joiden omistaja uhraa luomuksensa hämähäkkimonsterin syötäväksi. Mittakaavat vaihtelevat pienestä suunnattomaan samassakin todellisuudessa.

Mitä ihmettä Tippett haluaa tällä fantasmagorialla sanoa, jää vähintäänkin hämäräksi. Se ei kuitenkaan estä nauttimasta mestarin luomista painajaismaisista näkymistä, jotka jäävät mieleen kummittelemaan. Kokonaisuus on kuin rankka psykedeelinen trippi, joka pureutuu suoraan ihmisyyden kollektiivisen tiedostumattoman synkimpiin kerroksiin. Huikea ja mestarillinen saavutus.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

HUOM. Mad God esitetään Night Visions -toiveuusintana keskiviikkona 3.1.2024 WHS Teatteri Unionissa (Siltavuorenranta 18, 00170 Helsinki).

NV – toiveuusinta: Mad God

Kirjat – Marko Hautala: Musta kieli

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Marko Hautala
Musta kieli
Tammi

Kuokkamummo on riivannut vaasalaista lähiötä ja sen laidalla sijaitsevaa ränsistynyttä huvila-aluetta jo useamman sukupolven ajan – ja aiheuttanut lukijoissa kauhunväristyksiä vuodesta 2014, jolloin Marko Hautalan ensimmäinen raportti kauhistuttavan hahmon edesottamuksista ilmestyi. Nyt kauhumestari Hautala on palannut Kuokkamummon legendaan uudella romaanillaan Musta kieli.

Eli hetkinen, jatko-osa! Ensimmäisenä herää tietenkin kysymys, kieliikö moinen ideoiden loppumisesta. Ei huolta: Musta kieli on runsas ja mielikuvituksellinen, täydentää tarinaa oivaltavasti ja on luettavissa myös itsenäisenä teoksena. Mikä tärkeintä, se on erinomaisen hyytävä.

Kirja alkaa siitä, kun poliisit turhautuvat katoamistapauksiin, joihin mikään ei tunnu tuovan selvyyttä. Niinpä poliisipari puikahtaa todistuskappaleiden kanssa naapurustossa asuvan selvänäkijän pakeille. Madame Luna suostuu puhumaan, ja neljä esinettä kertovat neljä toisiinsa limittyvää tarinaa yhdeksästä uhrista.

Rakenne toimii jopa yllättävän hyvin, vaikka episodimaisuudessa on aina riskinsä. Hautala pitää kuitenkin langat käsissään ja sieppaa lukijan mukaansa kiihtyvään pyöritykseen. Kaikki on kohdallaan: kieli, juoni, vyöryn edetessä yhä harvenevat hengähdystauot.

Mustassa kielessä on paljon tuttua, mutta myös uutta. Kuokkamummon historia ja tärkeät ominaispiirteet pysyvät johdonmukaisina, mutta kertomuksen sävyt ovat, noh, entistä mustempia. Vertaillaanpa hieman.

Kuokkamummo-romaanin teemat kietoutuvat lasten ja nuorten maailmaan – siihen todellisuuteen, jonka voivat jakaa vain välitilassa olevat; eivät vielä aikuiset tai korkeintaan ne aikuiset, joiden elämään nuoruuden haava vaikuttaa yhä. Mustan kielen psykologinen todellisuus on puolestaan aikuisempi. Valokeilassa ovat ne valheet, joita aikuiset kertovat toisilleen ja itselleen. Niistä sikiää pimeys, jota musta kieli ojentuu lipomaan.

Jako ei toki ole totaalinen – myös Mustassa kielessä on läsnä lapsia ja lapsuusmuistoja. Mutta siinä missä Kuokkamummon kuokka kalahti lukijan tajuntaan hyödyntämällä monille tuttuja kokemuksia isompien lasten pienemmilleen kertomista kauhutarinoista, Mustassa kielessä vastaava elementti ovat pikemminkin sellaiset tragediat, jotka kuultavat lehtien pikku-uutisten rivien välistä.

Kannattiko kuokkamummoon siis palata? Todellakin. Kumpikin romaani pakottaa ahmimaan ja sytyttämään enemmän valoja kuin lukeakseen oikeasti tarvitsisi. Musta kieli herättää silti jotain muutakin – surua. Ja iloa siitä, että kuluneet yhdeksän vuotta ovat kypsyttäneet Hautalaa kirjailijana entisestään.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

Kolumni – Pääkirjoitus 4/23

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , , , , , ,

Aina väliin sitä onnistuu missaamaan tärkeitäkin kirjailijoita. Kun innostuin kauhukirjallisuudesta, niin alan elävistä tekijöistä itselleni kolisivat erityisesti sellaiset nimet kuin Clive Barker (2/88), Joe R. Lansdale (1/94) ja Poppy Z. Brite (2/95). Ylipäätään olin kallellaan lähinnä splatterpunk-ilmiön suuntaan. Samalla onnistuin totaalisesti ohittamaan brittiläisen kauhulegendan, Ramsey Campbellin, jonka ura käynnistyi jo 1960-luvun puolella.

Todellisen Campbell-herätyksen koin vasta, kun Haamu-kustantamo julkaisi viime keväänä suomeksi kokoelmallisen veteraanikirjailijan novelleja. Omaperäisistä tarinoista parhaat kolisivat kuin tonnin leka. Tästä innostuneena kahlasin läpi kasan muitakin Campbellin novelleja, joista moni painui ikuisiksi ajoiksi mieleni syövereihin.

Tässä lehdessä tutustumme laajemmin Campbellin uran alkuhetkiin sekä herran omiin ajatuksiin tuotantonsa keskeisistä piirteistä. Mukana on myös novellisuomennos Enkelten luona, joka omalta osaltaan kuvastaa Campbellin psykologisesti vahvaviritteistä kirjoitustyyliä.

Artikkelipuolella tutkaillaan myös, millaisia journalisteja Peter ”Hämähäkkimies” Parker ja Clark ”Teräsmies” Kent todellisuudessa ovat.

Uutena palstana lehdessä aloittaa Elisa Wiikin ja Mikko Seppäsen Katsomisen arvoista?. Se sukeltaa uusien spefi-henkisten televisiosarjojen maailmaan.

Ja mitäs vielä? No ainakin Topi Lepojärven satumainen novelli, Rakkautta & Anarkiaa -raportti, kalkkunaisten blu-ray-leffojen kavalkadi sekä runsaasti kirja-, sarjakuva- ja elokuva-arvosteluja.

Tällä kattauksella mieli pysyy terässä, joten eipä muuta kuin menoksi!

Toni Jerrman

Elokuvat – There’s Something in the Barn

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , ,

There’s Something in the Barn

There’s Something in the Barn on Magnus Martensin ohjaama norjalainen kauhukomedia, jonka tekijäkaartista löytyy myös suomalaisväriä.

Kun koko ikänsä Yhdysvalloissa asuneen Billin (Martin Starr) norjalaiseno kuolee, hän päättää muuttaa perheensä kanssa vuonojen täplittämään pohjolaan. Perillä Nordheimeja odottaa pikkukylän lähistöllä sijaitseva tila, johon kuuluu mökki ja aitta. Vuodenaika on tietysti talvi tunnelmallisine lumihankineen.

Bill itse intoilee muutosta eniten, sillä onhan Norja tunnetusti maailman onnellisin maa, jossa kaikki on aivan täydellistä. Positiivisuuskursseja vetävä Carol-vaimo (Amrita Acharia) suhtautuu hänkin uuteen alkuun aurinkoisen myönteisesti. Nora-tytär (Zoe Winther-Hansen) mököttää, koska joutui jättämään Kaliforniaan ystävänsä ja harrastuksensa. Lucas-poika (Townes Bunner) kiinnostuu puolestaan välittömästi vanhoista kansantaruista, jotka kertovat kirkkaita valoja, kovia ääniä ja kaikenlaista muutosta vihaavista tallitontuista.

Kuten elokuvan nimestä arvata saattaa, perheen uuden kodin aitassa asustelee ikiaikaisen kärttyinen tallitonttu (Kiran Shah). Jos sitä kohtelee hyvin, se auttaa tilan asioissa. Jos taas pistää pihan täyteen välkkyviä jouluvaloja ja järjestää aitassa äänekkään kosteat tupaantuliaisjuhlat, voi olla varma, että tonttu-ukko näyttää ihmisille kaapin paikan.

Elokuva käynnistyy hitaanlaisesti, vaikka tekeekin jatkuvalla syötöllä hyvää pilaa sekä yhdysvaltalaisesta että norjalaisesta mielenlaadusta. Kun sosiaalisesti aktiiviset amerikkalaiset heitetään keskelle jäyhästi jököttäviä pohjoismaalaisia, on selvää, että juttuun tullaan vasta kun useampikin viinapullo on korkattu. Asetelma, jossa ydinperhe joutuu uhan edessä löytämään yhtenäisyytensä, on tietenkin vanhaa kauraa, mutta tällä kertaa teemaa käsitellään vinkeän itsetietoinen pilke silmäkulmassa.

Siinä vaiheessa, kun homma pääsee käyntiin ja ruumiita alkaa kertyä, elokuva räjähtää riemastuttavan komedialliseksi kauhumätöksi. Alkukantainen tonttuilu yltyy hektiseksi, ja aseiksi kelpaavat kirveiden, nuijien ja puukkojen ohessa jääpuikot ja lumilapiot. Lisää kotipolttoista kehiin! Kiihkeä pakomatka potkukelkalla on sekin paljon velmumpaa seurattavaa kuin Bond-leffojen iänikuiset syöksylaskut.

Hieno yksityiskohta on, että juuri norjalaisille itselleen on vaikeinta vakuuttaa, että tallitontut ovatkin totta. Tallitontut, joiden repliikit ovat useimmiten silkkaa legendaa.

Kun idyllinen talvimaisema muuttuu vitsejä tykittäväksi muinaisten kauhujen tyyssijaksi, on maailmassa vihdoin kaikki hyvin.

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Edgar P. Jacobs: Blake ja Mortimer seikkailevat – Suuren pyramidin arvoitus, osa 1

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Edgar P. Jacobs
Blake ja Mortimer seikkailevat: Suuren pyramidin arvoitus, osa 1
Suom. Kirsi Kinnunen. Egmont

Edgar P. Jacobsin luomat, 1940-luvun lopulla käynnistyneet Blake & Mortimer -sarjakuvat olivat Ranskassa aikoinaan lähes yhtä kova juttu kuin Hergén Tintti. Suomessa sarjaa on yritetty lanseerata useampaan otteeseen ilman mainittavaa menestystä.

1980-luvun lopussa temppua yritti Jalava, mutta silloin suomeksi saatiin vain Aikakone-albumi. Pari vuotta myöhemmin asialla oli Semic, joka pisti pihalle teokset Keltainen merkki ja S.O.S. meteoreita. Sitten koitti pidempi tauko, kunnes vuosina 2010–2012 Egmont julkaisi iloksemme kolmiosaisen Miekkakalan salaisuus -tarinakokonaisuuden.

Nyt Egmont yrittää uudelleen, sillä BD-sarjan 17. albumi on ensimmäinen puolikas Jacobsin kaksiosaista Blake ja Mortimer -seikkailua Suuren pyramidin arvoitus.

Kuten teoksen nimestäkin voi päätellä, tarinassa setvitään Egyptissä sijaitsevan Suuren pyramidin arvoitusta. Intomielisenä amatööriarkeologina tunnettu professori Philip Mortimer pääsee tutkimaan pyramideihin kytkeytyviä sensaatiomaisia löytöjä ystävänsä professori Ahmed Rassimin ansiosta. Vanhat paryrusten jäänteet näyttäisivät sisältävän vihjeitä ammoisten aikojen aarteen sijainnista.

Selvitystyö ottaa kuitenkin takapakkia, kun vaikutusvaltainen rikollisliiga kiinnostuu asiasta. Sitten ollaankin jo juonittelujen ja seikkailujen kierteessä. Käänteet seuraavat toistaan, ja Mortimerin täytyy käyttää kaikkia älynystyröitään selvitäkseen pyörityksestä hengissä.

Suuren pyramidin arvoitus kutkuttaa jo aiheensa puolesta. Muinaisten faaraoiden salaisuudet ovat aina kiehtoneet ihmisiä, ja näitä mysteerejä sarjakuva availee mielikuvitusta soittelevin paljastuksin – pikkuhiljaa ja vauhdikkaan toiminnan tuella. Homma rullaa vetävästi eteenpäin, vaikka kompuroikin silloin tällöin valtaviin tekstimassoihin. Jatkoa jää joka tapauksessa odottamaan mieli pinkeänä.

Jacobsin piirrostyö edustaa klassista ligne claire -jälkeä parhaimmillaan. Hahmot on piirretty selkeästi, yksityiskohtiin on panostettu ja taustat toteutettu realismia tavoitellen. Sivuille on yleensä ahdettu myös valtava määrä kuvia, joten luettavaa ja ihailtavaa piisaa parinkin tavallisen albumin edestä.

Blake ja Mortimer -sarjakuvien ajattomuudesta käy hyvänä esimerkkinä se, että vaikka tämäkin albumi on kotoisin 1950-luvun alkupuolelta, ei vuosikymmenten vierintä haittaa lukunautintoa laisinkaan.

Toni Jerrman

Elokuvat – Poika ja haikara

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Poika ja haikara

Hayao Miyazaki on ilmoittanut jäävänsä eläkkeelle useaan otteeseen. Katsojien onneksi veri on kuitenkin aina vetänyt takaisin piirustuspöydän ääreen. Tällä kertaa ilo on entistäkin pakahduttavampi, sillä Poika ja haikara maalaa valkokankaille todella vahvan ja vaikuttavan katsomiskokemuksen. Ohjaajamaestro ei anna minkään pidätellä mielikuvitustaan syöksyessään taianomaisen fantastisiin maisemiin. Värikkään pinnan alla muhii kuitenkin todella synkkiä vireitä, jotka kurkottavat paikoin aina kauhuun asti. Kuolema onkin yksi teoksen pääteemoista – kuten myös uudelleensyntymä.

Toisen maailmansodan aikaiseen Japaniin sijoittuva tarina käynnistyy tulimyrskyllä, joka nielaisee kitaansa nuoren Mahiton äidin. Jatkossa kohtaus toistuu pojan painajaisissa. Vuosi tragedian jälkeen Mahito ja hänen isänsä muuttavat Tokiosta maaseudulle äidin raskaana olevan Natsuko-siskon huomaan. Tässä vehreässä ympäristössä Mahito kohtaa suuren harmaahaikaran, joka tuntuu olevan epätavallisen kiinnostunut hänestä.

Verkkaisesti tunnelmoivan alun jälkeen filmi siirtyy maagiseen todellisuuteen, jota kansoittavat niin kuolleet kuin elävätkin. Siellä esiin marssii ihmislihaan mieltyneitä, militaristisia jättiläispapukaijoja sekä suloisia, valkoisen ilmapallon oloisia warawara-olentoja. Lukuisista muista ihmeistä nyt puhumattakaan.

Poika ja haikara kietoo pauloihinsa ja kuljettaa katsojan väkevien tunteiden ja kiehtovien näkymien aallokkoon. Elementtejä riittää aina ihastuttavan höpsähtäneestä mummokööristä salaperäiseen suljettuun torniin, jonka rakennuttanut isosetä katosi aikoinaan luomuksensa uumeniin. On ovia, jotka avautuvat eri aikoihin ja paikkoihin. On tulinen tyttö, mystinen tornimestari ja maailma kuilun partaalla. Sekä tietenkin Mahiton henkilökohtainen matka, joka ei silottele pojan luonteenpiirteitä, mutta tarjoaa hänelle tilaisuuden voittaa sisäiset konfliktinsa – ja olla omalta osaltaan rakentamassa parempaa tulevaisuutta.

Temaattisesti tarinasta löytyy lukuisia tasoja, joista riittää ammennettavaa vielä pitkään elokuvan päätyttyä. Päällimmäisenä tunteena on silti lumous, joka saa katsojan haukkomaan henkeään. Poika ja haikara on häikäisevä saavutus ja tyrmäävän upea animaatio.

Toni Jerrman – 5 tähteä

Elokuvat – The Marvels

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , ,

The Marvels

Nia DaCostan ohjaama The Marvels on flopannut urakalla niin meillä kuin maailmallakin. Etukäteen kuvittelin, ettei tämä välttämättä kerro mitään elokuvan laadusta. Ehkä kyseessä on yleinen kyllästyminen supertrikooleffoihin? Tai sitten idioottifanien masinoima boikotti naissankareita kohtaan? Mutta ei. The Marvels vain yksinkertaisesti on totaalista tuubaa ilman järjen häivääkään. Lisäksi elokuvan tarina ja sitä kuljettavat henkilöhahmot ovat täysin käsittämättömiä, jos ei osaa ulkoa lukuisia aiempia elokuvia ja televisiosarjoja. Toisaalta uudetkin hahmot jäävät taustoiltaan tyhjän päälle.

Elokuva alkaa prologilla, jossa joku Dar-Benn (Zawe Ashton) kaivaa kamuineen jostain kuusta esiin jonkun muinaisen rannekkeen. Niitä olisi pitänyt löytyä kaksi, joten hän ei ole tyytyväinen. Yksikin ranneke ja Dar-Bennin supermoukari riittävät kuitenkin repimään railoja avaruutta täplittäviin madonreikäportteihin, joita eri rodut käyttävät avaruudessa matkustamiseen. Niinpä niin.

Myöhemmin paljastuu, että Dar-Benn on krii-sotureiden johtaja, joka haluaa palauttaa pahasti kärsineelle Hala-kotiplaneetalleen ilmakehän, meret ja auringon. Näiden menetys on jonkin selittämättömän tapahtumaketjun kautta Kapteeni Marvelin (Brie Larson) vika. Tämän vuoksi Dar-Benn käy varastamassa ilmakehän ja muut tykötarpeet juurikin niiltä planeetoilta, joita Kapteeni on kutsunut kodikseen. Jaahas.

Ennen kuin näin pitkälle päästään, tavataan kaksi ihmissupersankaria. Kamala Khan (Iman Vellani) – aka Ms. Marvel – on Kapteeni Marvelia fanittava teinityttö, jolla on ranteessaan mummon postittama ranneke. Ja hui, se on aivan samanlainen kuin Dar-Bennin kuusta löytämä!

Monica Rambeau (Teyonah Parris) on puolestaan nuori nainen, joka tunsi Kapteeni Marvelin lapsuudessaan. Nyt hän on saanut jostain supervoimat ja toimii avaruusasemalla kekkaloivan Nick Furyn (Samuel L. Jackson) alaisena. Jotenkin hahmon taustatarinaan kytkeytyy myös hänen kuollut äitinsä. Ja kun nyt sukulaiset tulivat puheeksi, niin mainittakoon, että elokuvan huumoriaspektista vastaa Kamala Khanin hupsu perhe, joka on kovin huolissaan tytön avaruusseikkailuista.

Toiminta käynnistyy, kun teleportaatioporttisysteemi alkaa horjua Dar-Bennin toimien seurauksena. Ja tapahtuipa niinä päivinä, että voimiaan käyttäessään Kapteeni Marvel, Ms. Marvel ja Monica Rambeau vaihtavat välittömästi paikkojaan. Niinpä jo muutenkin sekavasti toteutetut taistelukohtaukset muuttuvat entistäkin sotkuisemmiksi – ja näitähän riittää, koska itse juonikuvio on hetkessä hotkittu.

On pakko ihmetellä isoon ääneen, kuinka näin kälyinen elokuva on ylipäätään tehty – tai kehdattu laskea levitykseen. Koko soppa on silkkaa häkeltynyttä sekundaa, ilman yhtään hyvää ideaa. Intomielistä Kamala Khania lukuunottamatta aivan kaikki leffan hahmot jäävät unohdettavan mitättömiksi. Tai no, Dar-Benn pysyy hetken mielessä, koska häntä näyttelevä Zawe Ashton näyttää jatkuvasti siltä kuin olisi juuri oksentamaisillaan. Pahimman revin hiukseni irti -hetken tarjoilee kuitenkin planeetta, jonka asukkaat esittävät jokaisen repliikkinsä musikaalityyliin laulamalla. Mitä hittoa!

Superkakkelia, piste.

Toni Jerrman

Kirjat – Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Pasi Ilmari Jääskeläinen
Kuurupiilon anatomia
Atena

Kuurupiilon anatomia on Pasi Ilmari Jääskeläisen pitkän, ansiokkaan uran viides romaani. Ja millainen romaani!

Kirja alkaa Marrasvirran pikkukaupungista vuodesta 1974, kun päähenkilö M on kahdeksan ja isoveli Alvar viettää 17-vuotispäiviään. Alvar on kaikkien rakastama: lahjakas, älykäs ja ystävällinen, sanalla sanoen täydellinen. ”Loistava isoveli” huomaa kyllä, ettei M ole tavallinen vaan joutuu erikseen opettelemaan, miten ihmisten kesken toimitaan. Lohduksi hän keksii kaikkien aikojen leikin, marsilaisen kuurupiilon.

Sitten erään kuurupiilon aikana Alvar katoaa. M potee syyllisyyttä – katosiko isoveli siksi, että leikki jäi kesken? Perheen sydämeen avautuu ammottava aukko. Jotenkin M selviytyy, tarkkailee ja analysoi, oppii luovimaan siinä karikossa, mitä kouluikäisten sosiaalinen todellisuus on.

Aika vierii, punk saapuu myös kaukaiselle Marrasvirralle, kaduilla pyörivät nahkatakkiset yönaakat ja heitä vainoavat jägerit. M on luonut itselleen uuden nahan suosittuna lukiolaisena. Sitten saapuu viesti: M, missä minä olen? Kuurupiilo on jälleen käynnissä. Vain M voi selvittää totuuden Alvarin katoamisesta.

Kuulostaa vielä jokseenkin suoraviivaiselta, mutta tämä romaani on kokonainen punainen lankavyyhti. Pelkästään päähenkilön kasvutarinassa olisi kirjan ainekset, ja kun piiloleikkiin päästään kunnolla käsiksi, kieputus on hurjaa. Etsintä vie maanalaisiin luoliin, alakulttuurien verkostoihin, lapsuusmuistoihin ja sukutarinoihin. Todellisuus muuttaa muotoaan, taviksille tutun maailman lomassa on toisia. Kysymykset johtavat uusiin: onko mahdollista tietää sekä kuka Alvar on että missä hän on?

Eikä Kuurupiilon anatomia ole pelkästään mysteeri, kertomus salaisuuksista. Jääskeläinen tekee ruumiinavausta kulttuurille. Omakohtaisuudesta jaarittelu olisi banaalia, mutta tuskinpa M täysin sattumalta on syntynyt samana vuonna kuin kirjailija. Eikä kirjaa ole taatusti kirjoitettu sattumalta aikana, jona erilaiset ideologiat kamppailevat huomiosta ja totuudesta.

Aika tuo perspektiiviä: kirjan aika, todellisuuden aika, kuviteltu aika. Jonnet eivät ehkä muista, mutta monia nykymaailman taisteluja on taisteltu ennenkin. Jokaisessa ajassa on niitä, jotka eivät löydä paikkaansa. Jokainen aika voisi olla parempi. Samalla jokainen utopia on vaarassa sortua, jokainen ihanne vaarassa muuttua irvikuvakseen.

Jääskeläinen hallitsee vyyhtensä ihailtavasti. Seitti on eheä, lanka vuoroin kätkeytyy ja nousee pintaan, muttei katkea. Maailma kiepsahtaa uuteen asentoon juuri kun lukija on ehtinyt tottua vanhaan. Fantastisuudessaan Kuurupiilon anatomia on silti ennen kaikkea hyvin uskottava. Se on myös koukuttava, kohottava, kaihoisa ja kipeä.

Tematiikka houkuttelee asettamaan kirjan mittatikuksi täydellisyyden. Eikä Kuurupiilon anatomia siitä kovin monen vaaksan päähän jää. Tai jättäydy – sillä kaikki elävä on epätäydellistä. Ja tämä kirja on elossa.

Kaisa Ranta

Uutiset – Night Visions: Maximum Halloween 3023

tonitahtivaeltaja Uutiset , , ,

Night Visions – Maximum Halloween 3023

Ensi viikolla, eli tarkemmin sanottuna 15.–19.11., helsinkiläisiä genre-elokuvafaneja hellitään maittavalla kattauksella uusia ja vanhoja scifi-, kauhu-, toiminta- ja kalkkunaleffoja. Night Visions – Maximum Halloween 3023 -filmifestari tuo Kinopalatsin valkokankaille peräti 40 elokuvaa, joita tuskin toiste nähdään suomalaisissa leffateattereissa. Niinpä tilaisuuteen kannattaa iskeä kuin sika limppuun.

Koska kaikkia tarjolla olevia elokuvia ei mitenkään ehdi katsomaan, niin nostettakoon tässä postauksessa esiin Yön kuvien tuoreet scifi-leffat. Näillä pääsee festarikokemuksessa alkuun, ja sitten päälle voi ladata mittavat määrät kauhua, toimintaa ja kalkkunoita oman maun mukaan.

The Animal Kingdom (2023)
Thomas Cailleyn ohjaamassa ranskalaisdystopiassa tauti muuttaa sairastuneet vähitellen eläimiksi.

Apocalypse Clown (2023)
George Kanen mustassa irlantilaiskomediassa klovnit joutuvat kohtaaman maailmanlopun maisemat.

Concrete Utopia (2023)
Yhteiskunnalisen scifin helmeksi kutsutussa eteläkorealaisessa leffassa eletään suuren tuhon jälkeisessä maailmassa.

Hostile Dimensions (2023)
Graham Hughesin brittielokuvassa Emily löytää oven, joka paljastuu portiksi toiseen todellisuuteen.

Restore Point (2023)
Robert Hlozin lähitulevaisuuteen sijoittuvassa dystopiassa terroristit haluavat pysäyttää systeemin, jonka avulla kuolleet herätetään takaisin henkiin.

River (2023)
Pieni japanilainen kylpylälaakso asukkaineen päätyy kahden minuutin aikaluuppiin. Käsikirjoittana Summer Time Machine Bluesista tuttu Makoto Ueda.

You Can Call Me Bill (2023)
Star Trek -legenda William Shatnerin muotokuva on paljon monitasoisempi kuin voisi odottaa.

Kaikki Night Visions -leffojen esittelyt löytyvät täältä.

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Roy Thomas, Neal Adams & John Buscema: Kostajat – Krii-Skrull-sota

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Roy Thomas, Neal Adams & John Buscema
Kostajat: Krii-Skrull-sota
Suom. Jukka Torvinen. Egmont

”Paperista ja musteesta syntyneet sankarit käyvät taistelua, jota he eivät ymmärrä, mutta joka voi olla alkusoittoa… maailmankaikkeuden laajuiselle sodalle ja tuomiopäivälle!”

Marvel-elokuvien suursuosion vanavedessä Egmontin viime vuonna julkaisema Marvel-sarjakuva-albumi Salatut sodat myi loppuun alta aikayksikön. Täytyykin toivoa, että nyt ilmestyneestä Kostajat: Krii-Skrull-sota -teoksesta on otettu niin iso painos, että siitä riittää kaikille halukkaille. Seikkailu on toki nähty aiemminkin suomeksi vuonna 1985, mutta tuolloin kyseessä oli mustavalkoinen Sarjakirja-painos.

Roy Thomasin kirjoittama ja Neal Adamsin sekä John Busceman kuvittama albumiklassikko käynnistyy tekstimuotoon laaditulla selityksellä, jossa kerrotaan, kuinka kertomuksen aloittavaan tilanteeseen on päädytty. Se onkin tarpeen, sillä tarinassa riittää kiitettävän monta kimuraista juonilinjaa.

Perusasetelmassa avaruuden mahtavat sivilisaatiot, kriit ja skrullit, ovat keskenään sotajalalla. Sijaintinsa takia Maapallosta tulee keskeinen pelinappula tässä galaktisen mittaluokan pelissä. Ja aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi tekemistä, Kostajat saavat kimppuunsa myös palavasieluisen poliitikon, joka lietsoo supersankarien vastaista ilmapiiriä ja pistää kaikkensa peliin Kostajien vangitsemiseksi.

Lisäksi kuvioihin luikahtaa Epäinhimillisiksi kutsuttua superkansaa heilutteleva vallankaappaus sekä joitain Kostajia riivaavat epäilyt kumppaniensa motiiveista. Kun epäilyn siemenet on kerran kylvetty, kaikkia niitä ei ehdi napsia kitaansa edes nälkäinen mustarastas.

Tarjolla on siis aineksia suureen kosmiseen välienselvittelyyn, jossa sankareitamme revitään suuntaan jos toiseenkin. Ihastuttavasti kaikki alkaa kuitenkin hyvin pienen mittakaavan tapahtumista. Kun Vision-androidi kellahtaa kumoon Kostajien tukikohdassa, vain Muurahaismies voi selvittää, mikä on vikana. Fantastic Voyage -leffan (1966) tapaan hän pienentää itsensä mikroskooppiseen kokoon ja lennähtää Visionin scifistisiin sisuksiin etsimään syytä androidin elottomuudelle. Rulaa ihan ehdottomasti.

Jatkossa matkataan jopa käymättömille korpimaille, joten avaruustaisteluista ei tule pulaa. Mutta toisin kuin usein, tarinan keskiössä eivät ole turpakäräjät, vaan persoonallisiksi rakennettujen hahmojen kyky selvittää ongelmat älynsä ja voimiensa avulla. Kerronta on myös niin täynnä käänteitä ja yksityiskohtia, että lukukokemus pistää mielikuvituksen laulamaan. Juuri näin on pakahduttavia tunteita soitteleva eeppinen supersankaritaru luotava.

Sarjakuvan taide on oman aikakautensa supersankariseikkailujen aatelia. Sekä Adams että Buscema hallitsevat suvereenisti niin hahmojen kuin scifististen laitteiden ja ympäristöjen kuvittamisen.

Superia dullaa ja pullaa joka lähtöön!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/23.