Wolf Man

Nykyaikana lykantropia ei selity yliluonnollisella kirouksella vaan zoonoosilla. Oregonin komeissa erämaissa voi saada petoeläimeltä taudin, jota alkuperäisasukkaat kutsuvat nimellä ”susinaama”: sairastunut katoaa metsiin ja muuttuu pedoksi. Ja niin siinä sitten käy, että perheineen syrjäiselle perintötilalle palaava kirjailija saa tartunnan.

Elokuvien The Wolf Man (1941) ja The Wolfman (2010) pienimuotoinen uudelleentulkinta ilahduttaa, koska ei yritä liikoja.

Blaken (Christopher Abbott) isä on ollut äreä ja pelottava. Kun Blake on yrittänyt suojella omaa lastaan (Matilda Firth) ikäviltä kokemuksilta, hänestä on itsestäänkin tullut vähän äkkipikainen. ”Hän sai sairauden isältään”, hänen vaimonsa (Julia Garner) selittää lapselleen.

Kiintymyssuhdeteoreettinen psykologia jää kevyeksi kuvaukseksi siitä, mistä Blaken muodonmuutoksessa on lopulta kysymys. Enemmän tarina keskittyy itse metamorfoosiin, kauhuelokuvien perinteiseen kuvastoon, jossa joku läheinen alkaa muuttua vieraaksi. Kun perheen isä sairastuu niin mieleltään kuin ruumiiltaankin, on kokemus vaimolle ja lapselle yhtä lailla kauhistuttava kuin surullinenkin.

Käänne ihmisestä hirviöksi yhden yön aikana on epäuskottavan vauhdikas prosessi taudin aiheuttamaksi – tai ehkä siinä on sittenkin ripaus taikuutta! Muutos näyttää joka tapauksessa hienolta, ja kahden ihmissuden välinen kamppailu on suorastaan vaikuttava.

Leigh Whannell ohjaa maltilla, liioittelematta. Niinpä perhe saa käyttäytyä rakkauden, pelon ja aggression ristipaineessa sympaattisen vakuuttavasti.

Tarinakin on yksinkertainen, novellimainen, jopa televisioepisodimainen, eikä tarjoa kummoisiakaan yllätyksiä. Puherooleja on vain kourallinen, puitteina pelkkä maalaistalon pihapiiri ja sitä ympäröivä metsä. Pienistä asioista on kuitenkin rakennettu vanhahtava, tenhoava kauhukertomus, jota katsellessa ei tarvitse kelloa vilkuilla.

Jukka Laajarinne – 3 tähteä