Toni Jerrman

Sarjakuvat – Edgar Rice Burroughs & Russ Manning: Tarzan – Paluu Opariin

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Edgar Rice Burroughs & Russ Manning
Tarzan: Paluu Opariin
Suom. Asko Alanen. Jalava

Russ Manning (1929–1981) on ilman epäilyksen häivää kaikkien aikojen tärkein – ja paras – Tarzan-sarjakuvien tekijä. Suomeksi hänen tuotantoaan on viimeksi nähty Liken julkaisemissa teoksissa Tarzan: Sunnuntaisarjat 1968 (1997), 1969 (1998) ja 1970 (2006) sekä Apinain Tarzan: Oparin aarteet (2015) ja Kultainen leijona (2016).

Nyt soihtuun on tarttunut Kustannus Jalava, jonka Tarzan: Paluu Opariin pitää sisällään Manningin sanomalehtistripit vuosilta 1967–1969. Niistä on aiemmin saatu suomeksi osia mm. Tarzan: Jättikirja 3 -teoksessa (1974). Nyt stripit nähdään kuitenkin ensi kertaa alkuperäisessä mustavalkomuodossaan ja yksiin kansiin sidottuna. Koska tarinat ovat suoraa jatkoa toisilleen, tämä on ainoa oikea tapa lukea niitä.

Stripeistä ei puutu vauhtia ja vaarallisia käänteitä. Alkuun meno on jopa niin hektistä, että hahmot ja juonikuviot jäävät toiminnan jalkoihin. Onneksi sopiva rytmitys sekä tasapaino jännityksen ja muun kerronnan välillä löytyvät jo ensimmäisen seikkailun loppumetreillä.

Edgar Rice Burroughsin kirjallisista luomuksista pohjansa ammentavat tarinat sijoittuvat aikaan, jolloin Tarzan elää maatilalla yhdessä Jane-vaimonsa ja aikuisiän kynnyksellä olevan Korak-poikansa kanssa. Tosin kolmikko viettää harvemmin aikaa kotonaan, koska Jane päätyy tämän tästä kaappareiden kynsiin – jolloin Tarzan ja Korak singahtavat samantien pelastusretkelle. Ensimmäinen näistä suuntautuu ulkomaailmalta kätkettyyn Oparin myyttiseen muinaiskaupunkiin, johon tutustuttiin ensi kertaa jo Burroughsin toisessa Tarzan-romaanissa Tarzanin paluu (1913).

Muutenkin kertomuksissa liikutaan pitkälti mielikuvitusta kutkuttavissa fantastisissa maisemissa. Iso osa tapahtumista sijoittuu Pal-ul-donin kadonneeseen maailmaan, joka on täynnä dinosauruksia ja muita esihistoriallisia eläimiä. Paikkaa kansoittavat myös moninaiset älylliset olennot, kuten keskenään taistelevat hännälliset ihmiset, suoluolissaan asuvat mykät mutamieskannibaalit ja naisia kaappailevat siivekkäät miehet.

Nämä kulissit takaavat sen, että tarinoissa riittää ihmeen tuntua ja pakahduttavan yllättäviä ideoita – joista pähein on vanha brittileidi, joka elää todella omalaatuisessa ympäristössä. Mukaan on ujutettu jopa yhteiskuntakriittistä asennetta, kun idealistinen valkoinen nuorukainen haluaa vapauttaa Afrikan alkuasukkaat heidän perinteisistä elintavoistaan. Tilalle hän on tarjoamassa moottoriteitä, viidakon tasoittavia koneita ja rahaa tahkovia suurkaupunkeja.

Kuten kuvioon oleellisesti kuuluu, seikkailujen katveessa tutustutaan yhteen jos toiseenkin kaunottareen, joilla on paha tapa ihastua joko Tarzaniin tai Korakiin. Dynamiikkaa kerrontaan tuovat kiitettävän harvoin käytetyt kohtaukset, joissa viidakon valtiaan jäätävä tyyneys pettää ja hänestä kuoriutuu esiin eläimellinen apinamies.

Manningin taide on huolellista, viiva kaunista ja kuvakerronta energistä. Jälkeä ei voi muuta kuin ihailla. Teos onkin kokonaisuudessaan napakymppi, joka toivottavasti saa pikaista jatkoa – sunnuntaistrippienkin osalta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.

Elokuvat – Rakkautta & Anarkiaa 2024 -tärpit

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , ,

Rakkautta & Anarkiaa 2024 -tärpit

Suomen mahtavin, massiivisen ja mieleenpainuvin elokuvafestivaali, Rakkautta & Anarkiaa, tekee taas tuloaan!

Maailman parhaiden uutuusleffojen pitopöytä aukeaa torstaina 19.9. ja juhlat jatkuvat aina sunnuntaihin 29.9. asti. Bileiden aikana Helsingin valkokankaille vyörytetään yli 130 pitkää ja yli 100 lyhyttä elokuvaa. Järjestäjien omin sanoin ”yltäkylläinen ohjelmisto on täynnä palkittuja festivaalihittejä, harvinaisia helmiä ja kiinnostavia tulokkaita.”

Tähän tärppilistaan olen koonnut haravamenetelmällä 20 elokuvaa, jotka itse tahtoisin välttämättä nähdä. Koska nyt olemme Tähtivaeltajablogin sivuilla, mielenkiinto kohdistuu erityisesti festivaalien scifi-, fantasia-, kauhu-, animaatio- ja Aasia-tarjontaan. Ja aakkosjärjestyksessä tietysti mennään. Let’s rock!

Scifi, fantasia & kauhu

Am I? (2024)
No nyt ollaan niin scifin ytimessä, ettei mitään rajaa! Käsitetaiteilija Kevin Aboschin Am I? on maailman ensimmäinen pitkä leffa, joka on luotu kokonaan tekoälyn avulla. Konetietoisuutta! Kuvatykitystä! Transhumanismia! Silkkaa happoa!

The Beast – Peto (2023)
Bertrand Bonellon kolmessa aikatasossa liikkuvan filmin pääosaa esittää Léa Seydoux. Scifiä elokuvassa edustaa vuoteen 2044 sijoittuva jakso. Siinä eletään tekoälyn johtamassa maailmassa, jossa tunteista on tullut uhka.

Chainsaws Were Singing (2024)
Virolaisessa kauhuelokuvassa parivaljakko yrittää pelastaa toisen tyttöystävän moottorisahaa heiluttelevan tappajan kynsistä. Luvassa kuulemma hyvää ja huonoa komediaa, verenlennätystä ja laulettuja osioita. Mitä hittoa?!

The Devil’s Bath (2024)
Folk horroriksi kuvattu taide-elokuva sijoittuu 1700-luvun itävaltalaiselle maaseudulle, jossa vaimon osa ei ole häävi. Tarjolla synkkää tunnelmaa, masennusta, hulluutta ja pahoja ajatuksia – traagisia tapahtumiakaan unohtamatta.

Infinite Summer (2024)
Miguel Llansón scifi-leffassa laajennetaan tajuntaa ja hämärretään rajoja ihmismielen ja teknologian välillä. Onko luvassa silkkaa transhumanismia vaiko jopa ihmissuvun teknologinen singulariteetti? Se jää nähtäväksi ja koettavaksi.

I Saw the TV Glow (2024)
Jane Schoenbrunin psykologisessa queer-trillerissä todellisuus rakoilee yliluonnollisia tapahtumia kuvailevan teinitoimintaseikkailusarjan seurauksena. Lopputulos on jakanut katsojat rakastajiin ja vihaajiin. Mikä on aina hyvä merkki.

Love Lies Bleeding (2024)
Rose ”Sain Maud” Glassin tuorein teos sekoittaa samaan soppaan toimintaa, rikostarinaa, romanssia, trilleriaineksia sekä väkivaltaista kostomättöä. Kehonrakennus, ja hikiset muskelit muutenkin, ovat oleellinen osa tätä kokemusta.

Megalopolis (2024)
Francis Ford Coppolan vuosia puskema scifistinen unelmaprojekti on vihdoin täällä. Ihan pakkonakki ja nakkipakko! Leffan R&A-megagaalanäytös myytiin loppuun alta aikayksikön, mutta onneksi filmi tulee myös normilevitykseen 27.9.

Problemista (2023)
Tilda Swintonin tähdittämä, New Yorkin taidemaailmaan sijoittuva indie-komedia ammentaa elementtejä myös scifistä ja fantasiasta. Surrealistista tunnelmaa saadaan irti Yhdysvaltain maahanmuuttobyrokratian kafkamaisuudesta.

The Second Act (2024)
Quentin Dupieux’n supersankariparodia Smoking Causes Coughing ilahdutti kaikkea kansaa kevään 2023 Night Visions -festareilla. Nyt herra palaa metakomedian pariin leffalla, joka rikkoo urakalla elokuvan ja katsojan välistä neljättä seinää.

The Substance (2024)
Coralie Fargeatin elokuvassa mustan pörssin huume synnyttää vahvaa kehokauhua. Vertaukset Cronenbergien leffoihin nostattavat odotukset korkealle. Tarinan tähtenä Demi Moore. Tulossa myös normaaliin teatterilevitykseen 27.9.

Aasia & animaatio

All About Suomi (2024)
Nimestään huolimatta japanilaisen Koki Mitanin ohjaama elokuva ei kerro maasta nimeltä Suomi. Sen sijaan se kertoo kadonneesta naisesta nimeltä Suomi – sekä tämän aviomiehestä ja neljästä exästä. Koomiseksi trilleriksi tätä on kutsuttu.

A Traveler’s Needs (2024)
Hong Sang-soo ja Isabelle Huppert lyövät hynttyyt yhteen Souliin sijoittuvassa kepeässä komediassa. Tarjolla itsetutkiskelua, kieliä, keskusteluja, kommunikointia ja runollista kerrontaa hienovaraiseen taidetyyliin.

Away (2019)
Latvialaisen Gints Zilbalodisin yksin toteuttama animaatio kertoo pojasta ja pikkulinnusta, jotka etsivät tietään kotiin mystisellä saarella. Kriitikot kautta maailman ovat kehuneet kaunista ja tunteisiin käyvää elokuvaa lähes yksimielisesti.

Brief History of a Family (2024)
Lin Jianjien ohjaamaa kiinalaista art house -elokuvaa on verrattu visuaalisesti jopa Wong Kar-wain tuotantoon. Temaattisesti aiheina ovat perheyksikkö ja Kiinan yhden lapsen politiikka. Genreinä niin draama, jännitys kuin trillerikin.

Crickets, It’s Your Turn (2024)
Olga Korotkon kazakstanilaista draamatrilleriä on kutsuttu herkän feminismin ja toksisen maskuliinisuuden yhteentörmäykseksi. ”Painostavat syntymäpäiväjuhlat muuttuvat yölliseksi selviytymiskamppailuksi”, lukee R&A-esittelyssä.

Evil Does Not Exist (2023)
Oscar-palkitun Ryusuke ”Drive My Car” Hamaguchin elokuvassa Tokion lähellä sijaitsevan pikkukylän arki särkyy, kun sen lähistölle suunnitellaan rakennettavaksi luksuslomakohde. Kumpi voittaa, ihmisen ahneus vai puhdas luonto?

Flow (2024)
Koska yksi Gints Zilbalodisin leffa per festivaali ei riitä, nähdään R&A:ssa myös herran tuorein animaation, tänä vuonna ensi-iltansa saanut Flow. Tällä kertaa päähenkilö on kissa, joka seilaa oudoissa maisemissa muiden eläinten kanssa.

Hayao Miyazaki and the Heron (2024)
Olisitko halunnut olla kärpänen katossa niinä vuosina, kun Hayao Miyazaki työsti Oscar-palkittua Poika ja haikara -elokuvaansa? Tähän tarjoaa tilaisuuden Kaku Arakawan dokumentti, jota on kuvattu 7 vuoden ajan. Ilman on paha elää!

I, The Executioner (2024)
Ryoo Seung-wan paukuttaa valkokankaille kunnon korealaistoimintaa elokuvassa, jossa poliisikaksikko metsästää sarjamurhaajaa. Raju toiminta on genre, jonka korealaisohjaajat hallitsevat suvereenisti, joten pakkohan tämä on tsekata.

Täydellinen lista kaikista esitettävistä leffoista löytyy tietenkin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien omalta sivulta.

Eipä sitten muuta kuin aikatauluja rustaamaan!

Toni Jerrman

Elokuvat – Maxxxine

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

Maxxxine

Maxxxine on jo kolmas osa ohjaaja-käsikirjoittaja Ti Westin ja näyttelijätähti Mia Gothin kauhuun kallistuvaa satiirista leffasarjaa. Ensin tuli 1970-luvun loppuun sijoittuva X (2022), jossa Goth esitti sekä nuorta stripparia että vanhaa kääkkää. Sitä seurasi Pearl (2022), joka kertoi X:ssä esiintyneen vanhuksen nuoruudesta. Ja nyt teattereihin on saapunut Maxxxine, joka jatkaa X:stä tutun stripparin tarinaa.

Jokainen näistä elokuvista on kuitenkin toteutettu niin itsenäisesti, ettei aiempien filmien katsastaminen ole edellytys tarinan ymmärtämiselle.

Tällä kertaa ollaan vuoden 1985 Hollywoodissa. Pornoleffoilla mainetta niittänyt Maxine Minx (Goth) päättää, että nyt on oikea hetki siirtyä arvostetummalle uralle. Hänen lopullisena tavoitteenaan on kuuluisuus, se, että hänen nimensä on kaikkien huulilla. Koska niin moni muukin Hollywood-tähti on aloittanut uransa kauhuelokuvissa, hän seuraa tätä reittiä ja saakin roolin The Puritan II -kauhuleffasta.

Samaan aikaan Hollywoodissa riehuu satanistinen sarjamurhaaja, Night Stalker. Myös joitain Maxinen ystävistä päätyy uhrien listalle. Mutta onko näissäkin tapauksissa asialla Night Stalker vai sittenkin tuntematon taho, jolla on jotain hampaankolossa juurikin Maxinea kohtaan. Ovatko naisen vanhat synnit palanneet uhkaamaan hänen menestystään?

Ja aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, Maxinen kimpussa häärii myös niljakas yksityisetsivä (mainio Kevin Bacon), joka ei kaihda kierojakaan keinoja. Se, kenen palkkalistoilla hän on, pysyy pitkään mysteerinä.

Elokuva tavoittaa hienosti 1980-luvun ajankuvan. Los Angeles on täynnä rähjäisiä ja nuhjuisia strippibaareja, pornoteattereita ja videovuokraamoja. Elokuvastudioiden ulkopuolella ”moraalisen enemmistön” edustajat syyttävät alaa turmeluksen ja satanismin levittämisestä. Televisiossa pauhataan Night Stalkerista ja rock-musiikin saatanallisuudesta. Ääniraidalla soi mm. Frankie Goes to Hollywoodin Welcome to the Pleasuredome, ZZ Topin Gimme All Your Lovin sekä Kim Carnesin Bette Davis Eyes.

Filmin uskonnollinen aspekti satanismihysterioineen on ihastuttavan ylilyöty, ja leffaan on ammennettu vaikutteita myös 1980-luvun limaisista slasher-elokuvista. Kokonaisuus ei kuitenkaan nouse West/Goth-kaksikon aiempien tuotosten tasolle. Se viimeinen nerokkuuden leimahdus uupuu. Gothille kirjoitettu tarina ei sekään tarjoa tilaisuutta yhtä hurjiin roolisuorituksiin kuin mitä nähtiin X:ssä ja Pearlissa – tai Brandon Cronenbergin Infinity Poolissa (2023).

Vaikka Maxxxine ei ole täydellinen, on lopputulos ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen.

Toni Jerrman – 3 tähteä

Ota elokuun muista genreleffaensi-illoista haltuun ainakin nämä:

  • Longlegs – Nicolas Cage loistaa!
  • Alien: Romulus
  • Blink Twice – Mitä vähemmän juonesta tietää ennalta, sen parempi

Nämä voi heittää romukoppaan:

Kolumni – Pääkirjoitus 3/24

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , ,

Viime numerossa esittelimme laajoissa artikkeleissa Suomi-kumman mestarin, Pasi Ilmari Jääskeläisen, sekä kanadalaisen Nicholas Eamesin, joka kirjoittaa rockista inspiroitunutta fantasiaa.

Tällä kertaa vuorossa ovat brittikumman taituri Laura Mauro, jonka teksteistä löytyy vahvoja Suomi-kytköksiä, ja taiwanilainen Chi Ta-wei, jonka queer-henkinen Kalvot-romaani on kerännyt ylistystä ympäri maailman.

Mauro ammentaa kummaan kauhuunsa aineksia muun muassa suomalaisista kansantaruista. Selkeimmin tämä näkyy Otavaisen olkapäillä -pienoisromaanissa, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen sisällissodan maisemiin. Kirjailija nostetaan esiin artikkelin, haastattelun ja moneen otteeseen palkitun Kristiina Drewsin suomentaman novellin siivin.

Chi Ta-wei -kattauksesta vastaa luottotoimittajamme Kaisa Ranta. Haastatteluun pohjautuvassa artikkelissa puhutaan muun muassa Kalvot-romaanin menestyksestä sekä itäaasialaisesta genrekirjallisuudesta ihan ylipäätään.

Tähän lehteen suunniteltu kotimaisen kirjailijan haastattelu ei valitettavasti toteutunut, mutta palaamme asiaan myöhemmissä numeroissa.

Tähtivaeltaja on jo vuosikymmenet toiminut myös suomalaisten sarjakuvataiteilijoiden ponnahduslautana sekä pidempien projektien mahdollistajana. Uransa alkupuolella Tähtivaeltajassa sarjakuviaan julkaisivat muun muassa sellaiset nykyisin isot nimet kuin Petri Hiltunen, Sami Toivonen, Jouko Ruokosenmäki ja Anssi Rauhala.

Pitkistä jatkumoista pisin on Pekka Mannisen Teräslilja-sarjakuva, jonka ensimmäinen jakso nähtiin Tähtivaeltajassa 2/90 – ja joka porskuttaa yhä.

Toinen hyvä esimerkki on Kivi Larmolan vuosina 2019–2023 julkaistu Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä -kokonaisuus, joka on sittemmin koottu kehutuksi albumiksi. Ilman Tähtivaeltajaa tämä Puupäähatulla-palkitun taiteilijan pääteos ei todennäköisesti olisi koskaan nähnyt päivänvaloa.

Vastaavia tapauksia ovat Pertti Jarlan jo kolmanteen jaksoonsa edennyt pitkäaikainen unelmaprojekti Unilähetyksiä Kuusta ja Kari Sihvosen tässä lehdessä käynnistyvä toivon ja optimismin kiintopiste Funtzie. Sihvosen vinkeä luomus ammentaa vaikutteita niin 1960-luvun pop-taiteesta kuin vanhoista amerikkalaisista sarjakuvistakin.

Tästä päästään tai ollaan pääsemättä aasinsiltaa pitkin huomioon, jonka mukaan uskon järjen voittoon. Olen vakuuttunut siitä, että hallitus tajuaa perua lyhytnäköiset budjettileikkaukset, jotka kohdistuvat kulttuuriin, sosiaalialan järjestöihin ja kansalaistoimintaan. Todellisuudessahan moisilla leikkauksilla ei saavuteta minkään sortin säästöjä, vaan ainoastaan haitataan Suomen talouskasvua ja lisätään yleistä pahoinvointia. Eli loppupeleissä kasvatetaan kuluja.

En myöskään suostu uskomaan, että yksikään suomalainen todella ajattelisi, että köyhyys on jokaisen oma valinta ja kuka vain voi halutessaan kävellä mihin tahansa hyväpalkkaiseen työhön. Tai että vain sellainen kulttuuri, joka tuottaa rutkasti rahaa, on arvokasta.

Näin absurdeja lausuntoja voivat esittää vain venäläiset trollit, jotka pyrkivät horjuttamaan suomalaista yhteiskuntaa sekä lietsomaan vihaa ja eripuraa.

Tällaista hybridivaikuttamista vastaan on käytävä järjen, toivon, yhteisymmärryksen ja positiivisuuden asein.

Toni Jerrman

Elokuvat – The Crow

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , ,

The Crow

James O’Barrin 1980-luvun lopussa luoma The Crow -sarjakuva on tummanpuhuva visio rakkaudesta ja kostosta. Alex Proyasin ohjaama ja Brandon Leen tähdittämä goottihenkinen elokuvaversio vuodelta 1994 toimii sekin erinomaisesti. Valitettavasti filmi jäi nousevan supertähden, kuvauksissa kuolleen Leen joutsenlauluksi.

Kun näin järeään aiheeseen palataan, sopii odottaa, että tekijöillä on jotain uutta ja ihmeellistä annettavaa. No ei ole. Rupert Sandersin masinoima The Crow on kliseisen lättänä pannukakku, jonka henkilökuvista ei löydy aidon tunteen häivääkään.

Karismattoman Bill Skarsgårdin tulkitsemana tarinan päähenkilö Eric Draven on muuntunut rasittavaksi emonyhveröksi, jonka toivoisi katoavan valkokankaalta alta aikayksikön. Ericin suurta rakkautta esittävä FKA Twigs pärjää paremmin Shellyn roolissa, mutta hahmojen keskinäinen kemia ei saa missään vaiheessa tulta alleen. Ilman tätä tunnesidettä koko tarinalta putoaa pohja.

Niinpä elokuvan tekijöiden on täytynyt keksiä kaikenlaisia vippaskonsteja, kuten toistoa, muisteluita ja vesimetaforia, jotta Ericin palava rakkaus ja oikeudenhimo saataisiin edes jotenkin perusteltua.

Jopa filmin pirullinen ilkimys jää platkuksi. Musiikkiin mieltynyt seurapiirien bisneshai, herra Vincent Roeg (Danny Huston), on tehnyt Saatanan kanssa diilin. Sen mukaan hän saa kekkaloida maan päällä loputtomiin, kunhan vain muistaa toimittaa jatkuvalla syötöllä viattomia sieluja Helvettiin. No höppäspöppäs.

Elokuvan ainoa toimiva kohtaus on oopperataloon sijoitettu verilöyly, jonka aikana kuolematon Eric niittää Roegin kätyreitä kuin viljaa. Se ei kuitenkaan kokonaista leffaa pelasta. Sitä ennen tuleekin jatkuvasti vilkuiltua kelloa, että koskas tämä vesikidutus vihdoin päättyy.

Nyt syntyi kyllä sen sortin ohraleipä, joka halventaa sekä alkuperäistä sarjakuvaa että Brandon Leen muistoa.

Toni Jerrman – 1 tähti

Kirjat – Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta I

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Solvej Balle
Tilavuuden laskemisesta I
Om udregning af rumfang I
Suom. Sanna Manninen. Kosmos

Solvej Ballen suuren suosion saavuttanut seitsenosainen kirjasarja alkaa auditiivisella kuvailulla. On kaksikerroksinen talo ja talossa ihminen, jonka läsnäoloa havainnoidaan pelkkien elämisen äänien perusteella. Kulkemista huoneesta toiseen, teen keittämistä, askelia portaissa, vaatteiden kahahduksia, ulko-oven kolahdusta. Vähä vähältä avautuu, kuka henkilöä havainnoi ja miksi. Vanhojen kirjojen kauppiaspariskunta Selter & Selter elää samassa talossa, päähenkilö Tara vierashuoneessa ja hänen aviopuolisonsa Thomas loppuosassa taloa, toisistaan tietämättä, murtuneen ajan erottamana.

Aivan tavallisena marraskuun kahdeksantenatoista, kun Tara on antikvaarisilla kirjamessuilla Bordeaux’issa, ajan kulku on hajonnut. Hän päätyy elämään toistuvasti samaa päivää yhä uudelleen ja uudelleen.

Tara palaa kotiinsa Clairon-Sous-Boisin pikkukaupunkiin Thomas-miehensä luokse ja havaitsee olevansa yksin aika-anomalian kourissa. Thomas ikään kuin resetoituu joka yö takaisin samaan päivään eikä muista vaimonsa selittämästä oudosta tilanteesta enää mitään. Joka päivä selittäminen täytyy aloittaa alusta ja samalla kestää toisen hämmennys, pelko ja vähittäinen tottuminen outoon asetelmaan.

Pariskunta tekee tutkimuksia anomaliasta yrittäen löytää ratkaisun rikkoutuneelle ajalle: mitkä esineet katoavat, millä hetkellä yön aikana aika alkaa uudelleen, miten oudosta epäjatkuvuudesta voisi päästä pois.

Lopulta Tara ei enää jaksa selittää ja tyytyy elämään vieraana omassa talossaan. Hän varoo huolellisesti näyttäytymästä miehelleen, jotta tämän illuusio ajan katkeamattomuudesta säilyisi. Olohuoneen oven molemmilta puolilta kajastavat valot sekoittuvat toisiinsa, sen lähemmäs toisiaan kertoja ja hänen aviomiehensä eivät enää yllä.

Ballen kerronta on kaunista, niukkaa ja ilmavaa. Tara kirjoittaa tapahtumia muistiin sekä dokumentointimielessä, ajankuluna että oman muistinsa tueksi. Samalla pohditaan havainnoivaa mieltä ilman muistikuvia ja kontekstia: miten päivä muodostuu uudelleen aamulla herättyä, ennen kuin ihminen muistaa, kuka on tai missä ja milloin on. Tarinalinjaa kuljetetaan kahdessa tasossa. Vuoden mittaan päivät sekoittuvat toisiinsa.

Taran suhtautuminen tilanteeseensa on yksi tarinan oleellisista juonteista: miten tavallinen ihminen suhtautuu selittämättömään, käsittämättömään; murtuneeseen luonnonlakiin, jolle ei ole syytä tai selitystä. Toisteisista päivistä muodostuu prosessi, jossa Tara sopeuttaa itsensä kertautuneen päivän elämiseen ja löytää elämäänsä hetki hetkeltä etenevän, minimalistisen rytmin. Taran mielenterveyden hidasta horjumista kuvataan lyyrisesti, metaforien kautta.

Vuoden kiertyessä loppuunsa, uuden marraskuun kahdeksannentoista lähestyessä, Tara tekee vielä viimeisen irtioton pyristelläkseen vapaaksi. Loppu jää avoimeksi sarjan seuraavia osia varten.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.

Elokuvat – Alien: Romulus

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Alien: Romulus

Kahden erinomaisen elokuvan jälkeen Alien-leffasaaga on huidellut vähän missä sattuu – parin edellisen osan kohdalla jopa paljon missä sattuu. Fede Alvarezin ohjaama Alien: Romulus palauttaa sarjan kuitenkin juurilleen.

Ensimmäisen ja toisen filmin väliseen aikaan sijoittuva juoni on tiukkaa avaruuskauhua, jonka pyörityksessä kukaan ei kuule huutoasi. Pois on siivottu tympeä mahtipontisuus ja turruttava filosofointi. Nyt luotetaan hyytävään pimeyteen ja avaruusaseman käytävillä vaaniviin hirviöihin. Tyyliin, joka toimi loistavasti Ridley Scottin legendaarisessa Alien-filmissä (1979). Sieltä on kopioitu myös elokuvassa nähtävä teknologia, joka tarjoaa ihastuttavan paluun vuosikymmenten takaiseen scifi-kuvastoon. Aikaan, jolloin tietokoneanimaatiot eivät vielä olleet tehneet tieteistekniikasta elotonta tusinatuotantoa.

Tarina lähtee liikkeelle rujolta, pilvien peittämältä kaivosplaneetalta. Paikalle huijatut ihmiset ovat käytännössä Weyland-Yutani-yrityksen orjia, joiden työkomennus päättyy useimmiten kuolemaan. Muutaman nuoren joukkio päättää kuitenkin häipyä paikalta ja suunnata kohti lähintä aurinkokuntaa, joka ei ole Weyland-Yutanin kontrollissa. Tähän tarjoutuu oivallinen tilaisuus, kun he löytyvät hylätyn avaruusaseman, jossa pitäisi olla yhä toimivia kryokammioita.

Kuten saattaa arvata, ryhmä kohtaa asemalla muutakin kuin pelkkiä tyhjiä laboratorioita ja autioita käytäviä.

Filmin jännite toimii hienosti. Käsillä on vahvasti kulkeva, kurkkua kuristava kujanjuoksu kauhujen kamareissa. Mukana on sekä vanhoja että uusia elementtejä, joihin on saatu ujutettua aitoa uhkaa ja pelkoa. Kun hirviön hyytävä kita aukeaa hymyyn, on henkikulta herkässä ja katsojan odotukset korkealla. Lisäpisteitä ropisee avaruusaseman arvoituksellisesta käyttötarkoituksesta, joka avautuu askel kerrallaan.

Hahmoista eniten tilaa saavat nuori Rain (Cailee Spaeny) sekä hänen ”veljensä”, synteetti Andy (David Jonsson). Rainin isä on aikoinaan löytänyt Andyn kaatopaikalta ja kunnostanut siitä tyttärelleen enemmän tai vähemmän toimivan kaverin. Andyn ohjelmoinnin prioriteetti on Rainin suojeleminen, mutta voiko Weyland-Yutani-firman rakentamaan keinotekoiseen olentoon luottaa, kun tilanne kärjistyy? Varsinkin kun osa tiimistä kohtelee Andya kuin tunteetonta saastaa.

Kun vielä ohjaus ja rytmitys pelaavat hienosti painajaismaisten kauhutunnelmien nostattajana, niin johan Romulus pumppaa kunnolla uutta happoa xenomorphien suoneen. Toki mukana on turhan paljon lainauksia, viittauksia ja nyökkäyksiä edellisten leffojen suuntaan, eivätkä kaikki yksityiskohdat napsahda kohdalleen. Mutta ne nyt ovat pieniä kauneusvirheitä muuten viihdyttävässä kummitusjuna-ajelussa.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Elokuvat – Borderlands

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Borderlands

Kaksi omaa pelisuosikkiani on nyt kääntynyt eläviksi kuviksi. Fallout Amazonin Prime Video -striimauspalvelun tv-sarjaksi ja Borderlands Eli Rothin ohjaamaksi elokuvaksi. Fallout on kerännyt laajalti kehuja, mutta Borderlands pettää kaikki odotukset. Hyvin kuvaavaa on, että filmin nimekkäimmät näyttelijät, Jamie Lee Curtis, Cate Blanchett ja Gina Gershon, tekevät leffassa uransa surkeimmat suoritukset. Oikeastaan ainoa hahmo, joka toimii edes jotenkuten, on tietokoneanimaationa toteutettu Claptrap-botti, jonka äänestä vastaa Jack Black.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat takapajuiselle Pandora-planeetalle, joka muistuttaa hylätyn romuvaraston, hökkelikylien ja autiomaan ristisiitosta. Tästä on paikoin saatu irti värikkään hauskoja yksityiskohtia. Planeetalla vallitsee täysi kaaos, sillä sitä kansoittavat mielipuoliset tappajajengit, kriminaalien pohjasakka sekä legendaarista aarretta etsivät holvinmetsästäjät.

Tarujen mukaan planeetalla sijaitsee muinaisen muukalaisrodun rakentama salainen holvi, johon on kätketty roppakaupalla teknologisia menestysreseptejä. Tätä saalista himoaa myös Atlas-suuryrityksen ilkeä johtaja, herra Atlas (Edgar Ramírez). Hän on muuten särmikkään henkilökatraan harmain hiirulainen.

Juoneltaan ja kuvastoltaan filmi on kuin isolla rahalla tehty toisinto 1980-luvun italialaisista B-luokan tieteistoimintahalpiksista. Herra Atlas haluaa saada käsiinsä pienen Tina-tytön (Ariana Greenblatt), joka on avain aarreholvin löytämiseen. Onneksi pupunallepommeja heittelevän tuittupäisen tytön suojana ovat kovapintainen palkkionmetsästäjä Lilith (Blanchett), uskomattoman taitava ex-sotilas Roland (Kevin Hart) sekä raivohullu naamarihemmo Krieg (Florian Munteanu).

Koska hahmoista laajimmin esillä on Lilith, hänelle on rakennettu tunteita vähemmän soitteleva traaginen menneisyys sekä tunteita vielä vähemmän soitteleva uljas tulevaisuus.

Eniten potentiaalia löytyy ihastuttavan villisti käyttäytyvästä Tina-tytöstä, mutta Greenblattin suoritus ailahtelee harmillisesti kelvosta surkeaan. Jos tähän rooliin olisi istutettu Kick-Ass-elokuvien aikainen Chloë Grace Moretz, niin johan homma olisi pelittänyt kuin hieho hiprakassa.

Filmi on tietysti toteutettu huumori ja toiminta edellä. Nauruhermoja onnistuu kuitenkin koskettamaan ainoastaan hupsuja heittoja laukova Claptrap-botti – ja sekin vain hetkittäin. Muuten menee kehnon yliyrittämisen puolelle. Erilaisia taisteluja leffassa piisaa niin runsaasti, että ne sulautuvat yhdeksi muodottomaksi massaksi. Mitättömän keskinkertaisuuden ylle mäiskintä kurottuu kerran ja silloinkin vain siksi, että tappelun aikana ämyreissä pauhaa Motörheadin Ace of Spades -klassikko.

Nyt ei todellakaan tehty Borderlands-peleille oikeutta.

Toni Jerrman – 2 tähteä

Sarjakuvat – Tuomas Myllylä & Sari Sariola: Suomaat

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Tuomas Myllylä & Sari Sariola
Suomaat
Suom. Antti Koivumäki. Zum Teufel

Tuomas Myllylä tunnetaan eritoten rehevistä ja verisistä fantasiasarjakuvista, mutta toki hänen tuotantoonsa mahtuu myös väkevää scifiä ja kauhua. Yhdessä Sari Sariolan kanssa tehty Suomaat on kuitenkin siinä mielessä uusi aluevaltaus, että se edustaa viktoriaaniselle ajalle sijoittuvaa goottikauhua. Sarjakuva on julkaistu alunperin englanniksi nimellä Fenlands.

Irlannin kurjuutta ja nälkää Englantiin paennut Aisling O’Broin saa palvelijanpaikan Abercrombe-suvun synkästä kartanosta. Siellä asuu palvelijakunnan lisäksi vain vanha rouva Abercrombe, joka ei vakavan sairautensa vuoksi voi poistua huoneestaan. Ainoastaan palvelijoita kurittavalla rouva Williamsilla on lupa astua emännän kamariin. Toinen kielletty paikka on parikymmentä vuotta sitten kadonneen nuoren herran huone, joka on jätetty entiselleen siltä varalta, että poika vielä joskus palaisi kotiinsa.

Lisää synkkiä enteitä kartanon ylle kutoo paikkaa ympäröivä sumuinen suo sekä kertomukset usvaan kadonneista palvelijoista.

Lienee selvää, että tarinan keskiössä oleva riivattu rakennus sulkee sisäänsä synkkiä salaisuuksia ja karmeita kohtaloita; kalmoja, kadotettuja ja kiusattuja kummituksia. Tämän yhtälön avaaminen jää Aislingin ja hänen mustan kissansa tehtäväksi. Aisling kantaa näet verenperintönään kykyä – tai kirousta – kommunikoida kuolleiden kanssa.

Suomaat malttaa kehitellä kiehtovia kuvioitaan rauhassa. Kerronta rakentaa menneisyyden mysteerien ympärille jännitteitä, jotka kuljettavat lukijan kynttilöiden ja kaasulyhtyjen valaisemien kauhujen keskelle. Samalla paneudutaan henkilökemiaan, laajennetaan Aislingin luonnekuvaa ja avataan tarinan pohjakuvioita. Lopussa myös verta, kuolemaa ja kammotuksia lapataan mukaan kahmalokaupalla.

Suomaiden tarina ja tunnelma toimivat paremmin kuin hyvin, eikä piirrosjäljestä ja värimaailmasta löydy kuin kehuttavaa. Niinpä toivon kauhun kahleisiin sidottujen sielujen raivolla, että ihmiskuntaa siunataan tulevaisuudessa myös Aisling O’Broinin uusilla seikkailuilla.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.

Sarjakuvat – Frank Miller & David Mazzucchelli: Daredevil: Kiirastuli

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Frank Miller & David Mazzucchelli
Daredevil: Kiirastuli
Suom. Mail-Man. Egmont

Vaikka Marvel-elokuvat ovat viime vuosina tahkoneet rahaa, eivät sarjakuvat ole myyneet yhtä hyvin kuin vielä 1900-luvun lopulla. Siksi suomalainen Egmont on keskittynyt ilahduttamaan vanhan kaartin faneja kokoamalla yksiin kansiin entisaikojen tarjonnan parhaita paloja – niitä jo legendaarisiksi kasvaneita klassikkotarinoita.

Nämä sanat kuvaavat enemmän kuin hyvin Frank Millerin käsikirjoittamaa ja David Mazzucchellin kuvittamaa Daredevil: Kiirastuli -albumia. Sen sisältö on aiemmin nähty suomeksi Marvel-lehden numeroissa 2/88 ja 4/88. Kyseessä on kerrassaan tymäkkä ja tunteisiin käyvä sarjakuva, joka lukeutuu Millerin varhaistuotannon tähtihetkiin – ja jonka vahvimmat hokemat päätyivät aikoinaan sarjakuvafanien keskinäiseen kielenkäyttöön. Korvissani kaikuvat yhä alan piireissä ironisesti lausutut, Nuke-supersotilaan myyttiset ilmaukset, kuten ”Meidän pojat.” ja ”Anna punainen.”

Matt ”Daredevil” Murdockin lopullinen kiirastuli ottaa ensiaskeleensa, kun miehen vanha heila, heroiinikoukkuun ajautunut Karen Page, paljastaa supersankarin salaisen henkilöllisyyden rikollisille. Tieto kiirii myös rikollisuuden ruhtinaan, New Yorkin alamaailmaa hallitsevan Kingpinin korviin. Hänelle Daredevil ei ole mikään varteenotettava vastustaja, vaan pikemmin ärsyttävä kärpänen – mutta toisaalta kärpäsenkin kiduttaminen suo julmuudesta ilonsa ammentavalle miehelle suurta riemua.

Kun jo muutenkin hermoromahduksen partaalla roikkunut Murdock menettää niin maineensa, ammattinsa, rahansa, kotinsa kuin ystävänsä, ei romahdus ole kaunista katsottavaa. Kadulle päätynyt, päähän potkittu mies muuttuu vainoharhaiseksi ihmisraunioksi, joka ei osaa luottaa kehenkään tai suojata aistejaan ympärillään vellovalta kaupunkikakofonialta.

Mielipuolisuutensa vietävänä hän turvautuu järjettömään väkivaltaan, joka vie hänet yhä lähemmäs helvetin syövereitä. Löytyykö häneltä sisua kamppailla irti tästä tuhoisasta kierteestä? Ja jos, niin mitä se maksaa?

Miller sanoittaa vahvasti sekä Daredevilin kujanjuoksun ja epätoivon että Kingpinin kaikkivoipaisuuden tunteen ja sen mukanaan tuoman ylimielisyyden. Kingpin on kukkulan voittamaton kuningas, joka suhtautuu asemaansa yksinvaltiaan tavoin. Miehen kyky sumuttaa, valehdella ja masinoida ihmisiä tekeekin hänestä sarjakuvamaailman ikioman Donald Trumpin.

Myös muut keskeiset hahmot kuvataan vakuuttavasti oli kyse sitten huumehuuruisen Karen Pagen elämän lohduttomasta sopasta tai toimittaja Ben Urichin kipuilusta ammattietiikan ja kuolemanpelon ristivedossa. Nuke-hahmon yhteiskuntakriittisestä ja kirkkaana loistavasta mielenvikaisuudesta nyt puhumattakaan. Tilaa saa myös tapahtumia ympäröivä New York ja erityisesti sen rähjäisin slummi, Hell’s Kitchen. Millerin kaupunkikuvaus antaa jo hyvää osviittaa siitä, mihin hän yltää myöhemmissä Sin City -sarjakuvissaan.

Mazzucchellin piirrosjälki istuu hurmeisen synkkään tarinaan kuin poskelle hakattu nenä, joten ei ihmekään, että tekijäkaksikko teki myöhemmin yhteistyötä myös Batman: Ensimmäinen vuosi -sarjakuvan parissa.

Kun pää on nyt avattu, niin seuraavaksi olisi ilo nähdä suomalaisina kokoelmina myös kaikki muut Millerin Daredevil-tarinat.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.