The Running Man

Edgar Wrightin ohjaama The Running Man on huomattavasti uskollisempi tarinan pohjana toimivalle Stephen Kingin romaanille kuin Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä samanniminen elokuva vuodelta 1987. Se on myös noin miljoona kertaa mainiota edeltäjäänsä tyhmempi.

Dystopistisessa tulevaisuudessa köyhät elävät slummeissa ja kaduilla, eikä heillä ole asiaa rikkaiden asuinalueille. Yhdysvaltoja pyörittää Network-niminen suuryhtiö, jonka palkkalistoilla ovat niin poliitikot, poliisit kuin armeijakin. Firma vastaa myös maan suosituimman – ja ainoan – televisiokanavan pyörittämisestä. Pahuus, ahneus ja opportunismi aivan huokuvat kanavaa johtavan, itseään täynnä olevan Dan Killianin (Josh Brolin) jokaisesta ihohuokosesta.

Slummissa asuva Ben Richards (Glen Powell) on puolestaan hyvyyden suurmajakka. Hän on saanut potkut töistään, koska on kilttinä miehenä auttanut työtovereitaan. Hän rakastaa yli kaiken ihanaa vaimoaan ja sairasta tytärtään. Lisäksi hän kiehuu raivosta, koska hänellä ei ole varaa hankkia lääkettä lapselleen.

Moinen epäoikeudenmukaisuus synnyttää vihaa, jota Ben purskauttelee itsestään teinimäisin tavoin. Pökkelön alkukehittelyn jälkeen päästään itse asiaan, kun Ben suostuu osallistumaan The Running Man -tv-ohjelmaan. Juokse tai kuole -show’ssa kolme vapaaehtoista yrittää selvitä 30 päivää hengissä, samalla kun tavalliset kansalaiset, militiajoukot ja Metsästäjä-tiimi ajavat heitä takaa.

Elokuvan asetelma on huonosti perustellussa mustavalkoisuudessaan ärsyttävä. Hyvän ja pahan käsitteitä sekä yhteiskunnan eriarvoisuutta hierotaan katsojan naamaan sellaisella antaumuksella, ettei omien aivojen käytölle tai oivalluksilla jää elintilaa. Sen oheen, että ”sanomaa” väännetään tylsästä rautalangasta, ei toiminnasta tai juonenkuljetuksestakaan ole saatu mitään irti. Tarpeeton tarina vain löllertää eteenpäin ilman kunnon koukkuja tai kiinnostavia käänteitä. Lattea ja totinen epäuskottavuus onkin kokonaisuuden ainoa saavutus.

Aivottoman viihteen, tosi-tv-ohjelmien ja epätasa-arvoisen yhteiskunnan kritiikkinä The Running Man on samaa tasoa kuin lasten hiekkalaatikkoleikit. Kelloa tulee vilkuiltua tiuhaan, koska mitäänsanomattomuudelle ei näytä tulevan loppua niin millään. Niinpä nyt kannattaakin juosta henkensä edestä pakoon tätä tasapaksua humputusta ja pumputusta.

Se on plöts ja sillä selvä.

Toni Jerrman