Artikkeli – Siri Kolu, suurten leirinuotioiden tarinankertoja

Viime viikolla uutisoitiin, että Siri Kolun Alle aallon -romaani on yksi Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaista.
Tätä juhlistaaksemme päätimme pistää tänne bloginkin puolelle Anne Leinosen pitkän Siri Kolu -haastattelun, joka on alunperin julkaistu Tähtivaeltajassa 2/25.
Lukemisiin!

Siri Kolu
Suurten leirinuotioiden tarinankertoja

Siri Kolu on palkittu kirjailija, esiintymisdramaturgi ja sanataidekouluttaja. Hän vaikuttaa aktiivisesti kirjallisuuskentällä lukemiseen innostajana ja kirjailijan työn puolestapuhujana.

Vaikka Kolun kirjailijaprofiili ei kytkeydy suoraan tieteis-, fantasia- tai kauhukirjallisuuteen, hänen laaja tuotantonsa on aina ollut kiinnittyneenä spekulatiiviseen fiktioon. Ehkä osasyynä luokitteluharhaan on markkinavoimien toiminta tai se, että Kolun tuotannon ensimmäisenä kulmakivenä toiminut lastenkirjallisuus mielletään geneerisesti ”vain” lastenkirjallisuudeksi.

Kolu on kuitenkin uransa aikana kirjoittanut paljon dystooppisista maailmoista ja poikkeustilanteista. Entä jos? -kysymys on edelleen yksi hänen tärkeimmistä ajatuksellisista työkaluistaan.

Metsänpimeästä virusten maailmaan

On aivan normaalia, että luokitukset ohjaavat kirjailijan julkisuuskuvaa ja rakentavat tekijän reittiä kirjallisuuskentällä. Totuus on kuitenkin usein selkeitä määritelmiä monimutkaisempi.

− Esikoisromaanini Metsänpimeä vuodelta 2008 oli eräänlainen luokitteluvahinko. Silloin ei Suomessa vielä ollut Young Adult eli YA-kirjallisuuskategoriaa, ja siksi teos luokiteltiin aikuisten romaaniksi. Nykypäivänä Metsänpimeä saisi automaattisesti kaksoisluokituksen, sillä ainakin vastaanoton perusteella sitä luettiin molemmille kohderyhmille soveltuvana.

Metsänpimeä on intertekstuaalinen lukupaketti, joka vie metsästä inspiraationsa ammentavan kirjallisen salaseuran pariin. Teoksen kieltä ja psykologista syvyyttä kiiteltiin. Kirjoittamisen kohderyhmä muuttui kuitenkin pian toisenlaiseksi.

− Urani suurimpia käänteitä oli, kun eksyin lasten- ja nuortenkirjailijoiden joukkoon. Ymmärsin, että siellä on rennoimmat tyypit, joilla on parhaat keskustelut ja bileet. En keksinyt keinoa viestiä kustantajalle, että lähtisin tekemään lastenkirjoja, joten osallistuin anonyymisti kilpailuun. Sitä kautta ilmestyi sitten ensimmäinen Me Rosvolat -teos, ja lastenkirjat ryöstivät maailmani pitkäksi aikaa.

Kolu viittaa tällä Otavan ja Kinoproduction Oy:n kirjoituskilpailuun, jonka voittamisen myötä Me Rosvolat -sarjan ensimmäisestä osasta tehtiin menestyksekäs elokuva vuonna 2014. Road movie -henkinen humoristinen lastenkirja on käännetty yli 20 kielelle.

Tarinan premissi on mielikuvituksellinen: päähenkilö Vilja joutuu Suomea kiertävän rosvoperheen nappaamaksi ja päätyy huimiin seikkailuihin. Rosvoloiden ohella Kolu on tehnyt Taika Taksinen -sarjaa, jossa nuoret taistelevat vallanhaluista lähiönoitaa vastaan.

Kolu mainitsee, että ”lettukestit ja karkit ovat mahtavia”, mutta veri veti kirjoittamaan myös jotain tummempaa. Nuorten aikuisten kirjallisuus tuli luontevasti mukaan, kun häntä pyydettiin vuonna 2010 tuoreena Finlandia-voittajana sanomalehtiviikon tekijäksi.

− Kävi se kuuluisa romaanivahinko. Tein mukamas lyhytproosaa, mutta siitä tuli lopulta romaani, Kolu naurahtaa.

Sanomalehtiviikon jatkokertomus julkaistiin maakuntalehdissä, ja tarinaa hyödynnettiin myös äidinkielen opetuksessa. Nuoret kirjoittivat koulutöinä arvioita, jotka lähetettiin kirjepostina kirjailijan kotiin.

− Minulla oli yhtäkkiä kaksi matkalaukullista palautetta siitä, mitä nuoret olivat ajatelleet ja mistä he olisivat halunneet lisää tietoa. Sen myötä astuin nuortenkirjallisuuden puolelle, enkä ole tullut takaisin.

Jatkotarinasta syntyi Pelko ihmisessä -romaani (2013), joka on dystooppinen kuvaus viruksen runtelemasta yhteiskunnasta. Kolun tuotanto onkin aina ollut spekulatiivista: kirjoista löytyy fantastisen uhkaa sekä elementtejä dystopioista, yliluonnollisista tapahtumista ja roolipeleistä.

Kirjan ilmestymisvuonna maailma oli hyvin erilainen paikka kuin nykyisin. Vieläkö Kolu pystyisi tänä päivänä kirjoittamaan samanlaisesta aiheesta?

− Olemme tottuneet ajattelemaan, että kirjailijat esittävät teoksissaan Entä jos? -kysymyksen. Tämä aika haastaa kauttaaltaan spekulatiivista fiktiota, sillä elämme nyt maailmassa, jossa ”entä jos?” on tullut todella lähelle. Vaatii aikamoisia rajauksia tai etäännytystyökaluja, jos haluaa päästä alueelle, jossa ei tarvitse elää 200:n sykkeellä peläten, onko aihe jo huomisen uutisissa.

Romaanissa idästä peräisin oleva ilmavälitteinen tartuntatautivirus mullistaa koko maailman. Kun Kolu oli vierailulla Unkarissa, hänet esiteltiin ”pohjoisen noitana”, kirjailijana, joka oli ennustanut koronan.

− Se, että kirja ilmestyi juuri Unkarissa, jossa vapaus on kortilla, oli todella erikoinen tilanne. Heille tarinan merkitys oli sen tavassa katsoa, miten hyvinvointiyhteiskunta lähtee murtumaan.

P-viruksesta, siitä selviytymisestä ja selviytyneiden vainoamisesta kertovaan Pelko ihmisessä -sarjaan kuuluvat myös teokset Ihmisen puolella (2014) ja Iltasatuja maailmanpalosta (2021).

Spefin hiljaiset signaalit

Spekulatiivisen fiktion kirjoittajana Kolu havainnoi ja kirjaa asioita, jotka ovat vasta aluillaan tai pinnan alla näkymättämissä. Hän saattaa ajautua kirjoittamisprosessin aikana syvälle tulevaisuuden tutkimuksen pariin.

− Ajattelen, että ne asiat ovat hiljaisia signaaleja. Kutsun sitä häiriöksi: kun esimerkiksi luen jotain ulkomaan uutista ja siinä on joku tosi kiinnostava asia, alan seurata sitä poikkeamaa verikoiran vainulla. Mikä juttu tämä on, mitä siitä seuraa… Meitä spekulatiiviseen kallellaan olevia ei kiinnosta lähipeli vaan se, mitä tapahtuu viiden siirron päässä: mihin tämä maailma on kehkeytymässä.

Kolu kuvaa ajattelumalliaan kokonaisvaltaisena elämäntapana. Hän saattaa esimerkiksi tutkia MOL:ista, millaisia ihmisiä Huoltovarmuuskeskus rekrytoi, ja napata työnkuvaukset talteen. Muodostuvan kartan pohjalta voi pohtia sitä, miksi juuri tiettyjä ihmisiä tarvitaan ja mitä tapahtuu tulevaisuudessa, jos kyseisiä ihmisiä palkataan virkoihin.

− Tämä on joko siunaus tai sairaus! Kolu naurahtaa.

Viime vuonna ilmestynyt Hohtavat on tiiviisti tässä ajassa kiinni oleva teos. Osa ihmisistä saa hohtavilta olennoilta tiedon, että maailmalla on enää viikko aikaa.

Teos on tyypillinen Kolun tuotannossa siksi, että vaikka hänellä on suunnitteilla sananaikaisesti useita teoksia, jonon keulille kiilautuu usein teemoja, jotka kumpuavat lähipiirin nuorten keskusteluista ja elämäntilanteista. Tällaisia aiheita voivat ovat nuorten elämä ylipäänsä, kaukorakkaus tai tässä tapauksessa maailman tuhoutuminen.

− Elämmekin aikaa, jossa odotamme maailmanloppua tavalla tai toisella. Joudun väkisin pohtimaan, minkälainen maailma on tässä ja nyt ja millainen on se tulevaisuusikkuna, jota vasten sitten kirjoitan. Mutta minulle Mitä jos? -kysymys on keskeinen riippumatta siitä, olenko kirjoittamassa lapsille, nuorille vai aikuisille.

Onko Kolu sitten pessimisti vai optimisti tulevaisuuden suhteen?

− Toivoisin, että olen nykyisin vähemmän pessimisti kuin aikaisemmin, Kolu vastaa. – Kun rupesin opettamaan kirjoittajille kurssia “utopioita ja dystopioita”, jossa mietittiin juuri maailman luomista sekä positiivisia ja negatiivisia todellisuusehtoja, tajusin, että utopioiden miettiminen tässä ajassa on mitä parhainta ajatuksellisen lihaksen harjoittamista.

Dystopioita löytyy meidänkin läheltä. Kolu toteaa, että jos yrittää luoda edes jollain tavalla reaalisen utopian, se on yllättävän haastavaa.

− Sellaisen täytyisi olla utooppinen tasku jossain muunlaisessa maailmassa. En ole siis ihan päässyt utopia-utopiaan tarinoissani, mutta olen harjaannuttanut sitä ajatusta korona-aikana.

Dystopiat ovat Kolun määritelmän mukaan tutkielmia vallan rakenteista. Ne kertovat yhteiskuntarakenteiden ja kansalaisyhteiskunnan hauraudesta ja romahtamisesta.

− Mutta utopiat haastavat meitä ajattelemaan toivon ja yhteisöllisyyden elementtejä. Jotain semmoisia “sitkaita”, ehkä ei vielä täysin havaittuja rakenteita, joiden varaan voisi rakentaa tulevan maailman. Niitä minä nyt luupilla etsin. Maailma on valoisampi kuin mitä se oli aiemmin.

Kirjallisuus on sisältöään suurempaa

Kolu näkee kirjallisuudella tässä ajassa erityisen merkityksen, mutta se ei ole sisältöön vaan muotoon liittyvää.

− Elämme aikaa, jossa uutisimperfektiä ei voida saavuttaa. Jos joku kertoo aamukahdeksalta uutisen, se on muuttunut kymmeneen mennessä. Me olemme koko ajan läsnä ja jaamme asioita. Mutta se jakaminen ei ole todellista yhteisöllisyyttä vaan pikemminkin päällemme kävellään.

Kolu kertoo rakastavansa kirjaa käyttöliittymänä siksi, että se on yksityinen, ajasta irrotettu. Kirjan voi ahmaista, ja siihen voi palata vaikka sivu kerrallaan. Kirjallisuus on tämän kaiken vuoksi Kolulle poliittista, mutta ei varsinaisesti sisällön vaan kirjallisuuden edustaman käyttötavan vuoksi.

− Saan syväajatella kirjaa lukemalla. Saan olla, eikä minun tarvitse vastata mihinkään. Kirjan merkitys on siis juuri nyt väkevämpi kuin koskaan, Kolu toteaa.

Kirjallisuus on sanoja ja sisältöjä suurempi entiteetti.

− Olen joskus sanonut, että tarina on ihmiskunnan sitkein virus. Haen omassa tuotannossani paikkaa ja yhteyttä suurten leirinuotioiden äärelle. Meillä on taito kerätä tarinoita, välittää niitä eteenpäin ja kuunnella toisiamme. Ajattelen sitä ensisijaisena taitona: tarinat ovat ihmiskunnan säilymisen kannalta oleellisia.

Paljon puhutaan nuorten lukemisen kriisistä. Kolu on ollut mukana monissa yhteiskunnallisissa kampanjoissa, joissa edistetään nuorten lukemista.

− Mielestäni lukeminen ei ole nuorten ongelma, vaan ongelma on rakenteissa. Teen lukutaitotyötä ihan turhaan, jos kirjastoissa on rahoituksen puutteen vuoksi tarjolla vain Valittuja Paloja. Aineistoja on oltava saatavilla, ja niin, että kaikki myös tietävät niiden olevan olemassa siellä kirjastossa.

Kolu korostaa, että kirjastolaiset kyllä tietävät laadun ja ostaisivat laatua hyllyihin, jos se mahdollistetaan. Hänen mielestään yhteiskunnan tehtävänä on avata erilaisia väyliä kirjan luo. Kasvattajien ei myöskään pidä tukahduttaa lukemisen intoa liian tiukilla säännöillä.

− Lukuinnon voi murhata hyvin pienillä asioilla. Lukuintoa taasen voi vahvistaa, kun räjäyttää näitä rakenteita.

Kolu kehuu nuorten tarinankerronnan ymmärrystä ja haastaa kyseenalaistamaan mielikuvaamme nuorista.

− Nuoret on rakenteiden mestareita: heillä on kaikki valmiudet! Teinit ovat tottuneet monimutkaisiin pelirakenteisiin ja peilimaailmoihin, joissa asiat ovat kausaliteetissa toisiinsa. He voivat väitellä Donnie Darkosta; siitä, ettei tarinaa voi vain palauttaa siihen, että päähenkilö on mielisairas. Nämä nuoret eivät sitten muka “kiinnostu kirjallisuudesta”, mutta tarinoista he kuitenkin tietävät hyvin paljon. Väitän, että tätä rakenteiden lukutaitoa ei välttämättä lainkaan tunnisteta opetuksessa.

Kolu kannustaakin spefi-kirjailijoita haastamaan omaa tekemistään ja kirjoittamaan tekstiä, joka kutkuttaa näiden rakenteiden mestarien mielikuvitusta.

− Tarvitsemme helposti lähestyttävää proosaa, mutta samaan aikaan myös monimutkaista kirjallisuutta. Voi miettiä vaikka sitä, mitä hyvää esimerkiksi Hayao Miyazakin elokuvat ovat tehneet suomalaiselle tarinankerronnalle.

Kolu analysoi, että me elämme aikaa, joka on täynnä puolivalheita ja yksinkertaistuksia. Toisista ihmisistä sanotaan vaikka niin, että ”he tekivät kaiken” tai ”he ovat syypäitä”. Samaan aikaan meillä kasvaa monimutkaisen ja oikukkaan kerronnan asiantuntijoita: on vain löydettävä tie tavoittaa nämä nuoret.

Lääkkeeksi Kolu tarjoaa esimerkiksi hybridiä, jossa nuoret pääsevät tavalla tai toisella osaksi teosta sekä rakentamaan kirjallisia yhteisöä esimerkiksi fanifiktion tai omien valintojensa kautta. Kolu on itsekin ollut aktiivinen kokeilujen suhteen. Hohtavissa on kuusi erilaista loppua, koska kirjailija ei halunnut valita asioita lukijan puolesta.

– Monilajisuus on äärimmäisen mielenkiintoista. Toiselle sama tarina voi olla kauhufiktiota ja toiselle suurta romantiikkaa. Lajityyppiajattelu on siksi mielestäni vähän vanhanaikaista. Kirjallisuuskin voisi olla yleisemmin immersiivistä, kuten Henry Salmenniemen teokset.

Yhtä lailla teoksen ei tarvitse olla vain yksi teos, vaan siihen voi olla useita sisäänkäyntejä. Esimerkiksi Kolu nostaa Taideyliopiston teatterikorkeakouluun tekemänsä esityksen, johon myytiin kaksia eri lippuja. Tila oli jaettu puoliksi: toisessa esitettiin kokeellista nykyteatteria ja toisella puolen oli tyystin erilainen näytös käynnissä. VIP-yleisö pääsi todistamaan molemmat esitykset.

– Se oli yleisöllinen koe. Olin todistamassa esityksiä, joissa seiniä kaadettiin ja palautettiin takaisin paikoilleen. Esiintyjät kävivät kalastamassa lisää yleisöä toiselta puolen aitaa. Monet ihmiset tulivat katsomaan kahdesti, jotta he saisivat kokea esityksen eri tavoin. Samalla syntyi toisentyyppistä kuluttajuutta. Katsojat olivat kuin pelaajia, jotka saivat käydä esityksen eri tavoin läpi.

Kolu uskookin, että monilajisuus sekä tarinoiden monet ovet ja lupaukset ovat tulevaisuuden kerrontaa.

Roolipelejä ja leikittelyä

Kolun lukeneisuus ja monipuolinen harrastuneisuus näkyy tuotannossa. Kolulla on itsellään roolipelitaustaa. Kun hän veti dramaturgian erikoisopintoja, sen yhteydessä ohjattiin larpin käsikirjoittajatiimiä niin, että kaikki langat olivat nähtävissä.

– Puolisoni vetää pöytäroolipelejä ja on tehnyt larppeja nuorten kanssa taiteen perusopetuksessa, itse olen tässäkin enemmän kirjoittaja. Saan kiksejä siitä, että luen tai tutkin pelimaailmaa, mutta en välttämättä lähde itse pelaamaan. Olen aika surkea bofferoija! Mutta minusta on ihana toisinaan pelata inhottavaa NPC-hahmoa, jolla on kaikki tarinan suojaukset päällä!

Kolun uusin teos Alla aallon (2025) aloittaa varhaisnuorille suunnatun Kaksoismaailmat-kirjasarjan. Se on omalla tavallaan tribuutti Susan Cooperille, jonka Pimeä nousee -sarjan myyttiset tapahtumat mullistivat aikoinaan kirjailijan elämän.

Tarinassa sukelletaan antiikista tuttuihin sankarimyytteihin ja katastrofitarinoihin, kuten Atlantiksen taruun. Kirjan päähenkilö El alkaa saada unimaailmassaan omituisia, todentuntuisia välähdyksiä elämästä Atlantiksessa ennen sen tuhoa. Atlantiksessa vuorostaan Elektra näkee unia oudoista korkeista rakennuksista. Selviää, ettei El(ektra) ole suinkaan ainoa nuori, jolla on tällaisia kokemuksia. Myöhemmissä osissa perataan Troijaan ja Minotaurukseen liittyviä myyttejä.

Kolu on aina ollut lukijana suurten tarinoiden äärellä – ja spefi on tehnyt vaikutuksen.

– Isäni oli todella kova scifin ystävä. Hänen kirjahyllystään poimin luettavaksi kaikkein lähestyttävintä sf-kirjallisuutta, kuten esimerkiksi Isaac Asimovia, Philip K. Dickiä sekä Arkadi ja Boris Strugatskin Stalkerin, jonka kielletyn alueen ajattelu oli erityisesti vaikuttava.

Dan Simmonsin Hyperion ja sen huikeat ideat hajottivat kirjailijan pään hyvällä tavalla, jopa niin, että kyky kirjoittaa katosi pariksi kuukaudeksi.

– Teoksen käänteinen aika ja Lepinkäisen jumaluus vaikuttivat niin, että hain samankaltaisia isoja avaruusodysseiamaisia juttuja myös omasta tekemisestäni. Kaikissa teoksissa, joista olen innostunut isosti, on aina ollut läsnä jokin vaikuttava konsepti.

Kolun lapsille suunnattua tuotantoa on syytä pitää spekulatiivisena fiktiona hänen muun tuotantonsa rinnalla, sillä niissäkin on mukana arkitodellisuuden vääntymiä. Tämän ohessa niiden maailma houkuttelee rakentamaan omia tarinoita.

– Ajattelen tarinoita lukijan leikkeinä. Lastenkirjani lukija voi innostua ja lähteä leikkimään vaikka Rosvoloita pihalle.

Kolu muistuttaa, että Roald Dahlin tuotantoa kutsuttiin aikoinaan yksinomaan lastenkirjallisuudeksi, mutta nykypäivänä sitä kutsuttaisiin vähintään kummaksi. Lisäksi Dahlin teokset ovat aina vedonneet myös aikuisiin.

Kirjallisuuden suurlähettiläs

Siri Kolu työskentelee tällä hetkellä puolet työajastaan ammattikirjailijana. Toisen puolikkaan aikana hän toimii kustannusosakeyhtiö Tammen kotikirjailijana. Käytännössä kotikirjailijuus tarkoittaa sitä, että seuraavat kolme vuotta Kolu sparraa Tammen lasten- ja nuortenkirjailijoita, järjestää sisäisiä koulutuksia ja antaa henkilökohtaista ohjausta kollegoilleen niin tarinoiden kuin urankin suhteen.

– Tällä hetkellä tärkeintä on, että mentoroin talossa olevia kirjailijoita. Esikoiskirjailijoille järjestetään esimerkiksi apurahakoulutusta. Erityisenä rakkauden kohteena ovat meidän toisinkoiset eli toisen kirjan kirjoittajat.

Talosta tehdään myös ulospäin kirja-alan vaikuttamistyötä, kuten lukutaitotyötä erilaisten kohderyhmien kanssa. Kaikista hankkeista ei voi vielä puhua, mutta jo syksyllä alkaa tapahtua.

– Ajatus on saada kirjan asemaa vahvemmaksi ja miettiä erilaisia toimenpiteitä lukutaidon vahvistamiseksi. Toivon, että tulevaisuudessa olisi enemmän myös tapahtuma-ajattelua ja tapahtumasuunnittelua, eli miettisimme, miten saamme nuoret lukijat oikeasti kohtaamaan tekijöitä ja tekijät kohtaamaan lukijoita.

Kolulla on tähän vaikuttamistyöhön erinomainen tausta, koska hän on ehtinyt toimia kirja-alalla valtakunnallisena vaikuttajana, mm. Taiken eli Taiteen edistämiskeskuksen kirjallisuuden apurahalautakunnan luottamustoimessa.

– Paitsi että tuntee tosi paljon ihmisiä, on tärkeää tutustua mahdollisimman moneen muuhunkin. Tämä on siis idea-ala, mutta pohjimmiltaan kuitenkin ihmisala. On eduksi tuntea avainihmiset ja tietää, mitä tapahtuu esimerkiksi kuntavaaleissa.

Myös kirjailijoiden hyvinvoinnista ja mentaalisesta sparraamisesta huolehtiminen on tärkeää.

– Elämme näkyvyysaikaa. Se, mistä ryhdytään puhumaan, kohoaa isoksi ilmiöksi. Tekijää täytyy valmistaa siihen, että kirjasta voi yhtäkkiä tulla tosi hurjat kierrokset, mutta toisaalta joskus kritiikkejä on vähän. Kirjan ympärillä voi jopa olla täysi hiljaisuus, koska areenoita keskustelulle ei ole samalla tavalla olemassa kuin ennen. Rakastan bloggareita ja blogien arvioita, mutta vilpitön huoleni on, että lasten ja nuorten kirjoille palstatilaa on enää vain pieniä millejä jaossa.

Kolu on huolissaan siitä, mitä taidehallinnossa tapahtuu parhaillaan. Ennen kaikkea hän pohtii, miten hyvin tulevassa kulttuurivirastossa nähdään eri alueiden tarpeet tai miten tasapuolinen sukupuolijakauma ja eri vähemmistöt huomioidaan.

– Minua huolestuttaa ennen kaikkea se, jos uuteen kulttuurivirastoon valitaan ihmisiä päättämään rahoituksesta poliittisin perustein. Kirjallisuustoimikunnassa oli tärkeää, että tiesimme meidän päätöksiemme olevan sitovia. Miten tilanne muuttuu, jos muutaman hengen asiantuntijajoukko vain tekee ehdotuksia ja joku muu päättää? Miten taiteilijajärjestöt voivat olla luottavaisin mielin, että päätökset perustuvat osaamiseen?

Kolu kehottaa olemaan valppaana sen suhteen, mitä rakenteiden murros tuo tullessaan, ja miettimään myös, millaista taidetta edistämme ja miten. Jos päätöksiin vaikuttaa ajankohtaisuus tai se, mikä kuohuu näyttävästi pinnalla, jääkö jotain huomiotta?

– Taide on aina vähän vikuri hevonen. Ei pitäisi pelata varman päälle, vaan muistaa myös, että nuorten taiteilijoiden räväkkä taide voi näyttää nyt aivan hullulta, mutta siinä voi olla koolla tulevaisuuden Tulenkantajat. Taiteen pitää muutoinkin asettua ketterästi paikkoihin, joissa se ei nyt ole. Meidän tulisikin rahoittaa välillä jotain villiä, josta voi nousta jotain hyvää.

Apurahalautakunnassa Kolu piti tärkeimpänä ominaisuutenaan halua lukea laajalti toisten tuotantoa. Hän halusi tietää, millaista työtä kollega tekee ja mihin kokonaisuuteen tai kehitysvaiheeseen apurahoitusta kaipaava hanke liittyi.

– Minulla oli eturivin paikka nähdä, mitä kirjailijat tekevät juuri nyt.

Luottamustoimi ei vaikuttanut omaan tuotantoon negatiivisesti, päinvastoin. Kolu kokee, että oma tekijäkäsiala vahvistui, vaikka luettavana olikin parhaimmillaan yli 700 hakemusta.

– En koskaan löytänyt samaa ideaa eri papereista. Kirjailijoilla voi olla sama prisma ja valoikkuna, mutta se heijastuu aina ihmisen itsensä, hänen DNA:nsa läpi. Me kerromme tarinoita oman kielen ja alitajuisten kuvien kautta. En siis ollut ollenkaan huolissani, vaan aloin juhlia omaa ajatteluani. Minulta poistui pelko, että tämä on jo kerrottu tai tehty muualla. Sen sijaan ajattelin, että jos minä en kerro tätä, kukaan muu ei tätä kerro.

Toki Kolu näki aiheita, joissa kirjailijat olivat menneet yhteisellä limbisellä aivolla samaan paikkaan.

– Muodostuu samojen aiheiden klustereita ja ihmisillä voi olla samoja rakennuspuita, mutta silti jokaisella on oma tapansa olla olemassa sanojen kautta. Jos siis joku aihe tulee akuutiksi ja näet siitä jutun paikallislehdessä, niin älä ainakaan sen vuoksi luovuta.

Kotimainen spekulatiivinen fiktio on Kolun mielestä ”jäätävän tasokasta”. Se on kansainvälistä, ja kun joku teos käännetään yhdelle kielelle, se käännetään saman tien useammalle. Pieni kielialue aiheuttaa valitettavasti sen, ettei meistä pidetä muualla maailmassa jumalatonta meteliä.

– Toivoisin, että me kaikki pysyisimme leppymättömän uteliaina sille, mitä ympärillämme tapahtuu. Olemme erinomaisessa koelabrassa. Meidän ylitsemme pyyhkii niin itäisiä, eteläisiä, pohjoisia kuin läntisiäkin vaikutteita.

Kolu luonnehtii kirjallista maailmaa isoksi perheyhteisöksi ja kollegojen piiriä spefi-pöydäksi, jossa kaikki ovat tehneet erilaisia asioita. Yhteinen intohimo rakentaa yhteyksiä: löytyy ihmisiä, joille voi puhua kirjallisista rakkauksista ja inhokeista. Silti ”maailman paras kirja” on helposti ”maailman salaisin kirja”.

Kolu kannustaakin ihmisiä jakamaan lukukokemuksiaan ja havaintojaan.

– Meille kirjoittaville ihmisille antaisin toiveeksi sen, että kun löydät hyvän kirjan, niin metelöi siitä. Kun olet vierailulla, vaikka kuinka pienellä, mainitse kollega tai kaksi. Me luemme, jotta saamme ajattelumme liikkeelle. Näytetään siis muille, mistä ajatuksemme kumpuaa. Tai jos mainitsemme lehtijutussa jonkun, voi olla että seuraava juttu tehdään hänestä. Verkostot syntyvät ja rakentuvat joskus puolivahingossa, kun ihmiset suosittelevat teoksia toisilleen tai puhuvat yhteisistä asioita. Puhutaan siis kirjallisuudesta enemmän, muustakin kuin siitä, mitä itse teemme!

Anne Leinonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Elokuvat – Lesbian Space Princess

Viime huhtikuussa järjestetyillä Night Visions -festivaaleilla elokuvakansaa innosti erityisesti Lesbian Space Princess -animaatio. Mikäli leffa jäi silloin epähuomiossa välistä, niin nyt sen voi tsekata Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla – peräti kolmeen kertaan!

Lesbian Space Princess

Emma Hough Hobbsin ja Leela Varghesen Lesbian Space Princess -animaatio mussuttaa aivoja aivan erinomaisin tavoin. Näin hauskaa on elokuvateatterissa ihan liian harvoin.

Clitopolis-planeetan avaruusprinsessa Saira rämpii itsesäälissä ja epävarmuudessa, sillä hänestä ei tunnu olevan yhtään mihinkään. Jopa uusi tyttöystävä, galaktinen palkkionmetsästäjä Kiki Tuhoaja dumppaa hänet alta aikayksikön. Äitikuningattarillakaan ei ole koskaan aikaa tyttärelleen, sillä juhlituilla majesteeteilla on jatkuvasti menoja. Onko Sairan kohtalona siis jäädä lesbobileiden ikuiseksi seinäruusuksi?

Sairalle tarjoutuu kuitenkin tilaisuus näyttää kykynsä, kun suorakulmaisia paperilappuja muistuttavat yksiulotteiset incel-miehet kaappaavat Kikin. Heidän toiveenaan on oppia iskemään naisia tai ainakin pyydystämään heitä Ruotsista ostetulla pimumagneetilla.

Naurettavat idiootit kuvittelevat, että he tietävät parhaat iskulauseet tyyliin: ”Tarjosin sinulle drinkin, nyt sinun on pakko suostua seksiin kanssani.” Jostain kumman syystä kukaan nainen ei ole koskaan suostunut astumaan heidän miesluolaansa. Niinpä kundit ovat sitä mieltä, että he ovat universumin sorretuin kansanosa – toisin kuin vaikkapa värilliset lesbot, jotka saavat vaivatta ihan kaiken haluamansa.

Entä kuinka käy, kun Saira poistuu vaaleanpunaisesta gay-avaruudesta sovinistisia iskulauseita suoltavalla avaruusaluksella. Onko hän valmis kohtaamaan normaaliavaruuden oudot olennot, kuten avaruushait, komeettalehmät ja asteroidikatusoittajat? Löytyisikö tukea ja turvaa goottiasuisesta Willow’sta, joka on lähtenyt gay-pop-bändistä ja yrittää nyt säveltää omaa indie-musiikkiaan? Vai löytyykö itsevarmuus, rohkeus ja oma identiteetti sittenkin kunkin sisimmästä?

Omintakeisella visuaalisella räväkkyydellä siunattu Lesbian Space Princess on älyttömän hilpeä LGBTQ+-henkinen elokuvahelmi. Vitsejä, ironisia iskuja ja populaarikulttuuriviitteitä tykitetään kankaalle sellaista tahtia, että äkätäkseen niistä edes puolet, leffa täytyy katsoa vähintään kolme kertaa putkeen. Ja toisin kuin yleensä, filmin tahtoisikin tsekata heti perään uusiksi, sillä tämän sateenkaarenkirjavan rainan rinnalla todellisuus on ankea ja harmaa.

Lesbian Space Princess rulaa ikuisesti!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Sarjakuvat – Tuoni Myllylä & Tuuli Hypén: Jumala koneesta

Tuoni Myllylä & Tuuli Hypén:
Jumala koneesta

Zum Teufel

Joitain vuosia sitten veikeästä fantasiasta innostunutta kansanosaa ilahdutettiin mainiolla Kuoleman pidot -albumilla (2021). Nyt teos on saanut itsenäisen jatko-osan Jumala koneesta. Tuoni (ent. Tuomas) Myllylän kuvakäsikirjoittamassa ja Tuuli Hypénin lopulliseen muotoon saattamassa teoksessa on sivuja peräti 160. Siihen määrään mahtuu paljon hupia, toimintaa sekä mielikuvitusta kutkuttavia fantasiavisioita.

Garaxin kaupunkia hallitsee Valon veljeskunnan mahtava temppeli. Jo kolmentuhannen vuoden ajan siellä on järjestetty valon jumalalle omistettu vuosittainen kisa, jossa järvimaan parhaat soturit taistelevat voitosta ja kunniasta. Monikulttuurisena valtakuntana paikalla on peikkoja, haltijoita, petomiehiä, kissaihmisiä, manaajia, velhoja sekä mitä ihmeellisimpiä magian luomuksia.

Lopunajat ovat kuitenkin käsillä, sillä pyhän äidin näyt ennustavat tuhoa, kuolemaa ja turmiota. Niiden airueina toimii kenties Azmuthin papisto, joka yrittää herättää henkiin lonkerojumalansa. Tai sitten tiedon ja taikuuden taitaja Zandramas, joka halajaa uinuvasta valon jumalasta oman käsikassaransa.

Tämän kaiken keskelle heitetään tarinamme sankarit, djinni Ripkin ja manaaja Darrol. Ripkin kamppailee pakottavan palvelualttiuden kanssa, kun kuvioihin kurvaa hänen ensimmäinen isäntänsä. Darrol taasen kasaa haudasta kaivetuista ruumiinosista monipäistä ja -kätistä taistelijaa soutajien killalle. Joukkoon tummaan liittyy myös muita aiemmista tarinoista tuttuja hahmoja, kuten aina yhtä rakastettava berserkkipeikko Thurinn.

Myyttisten fantasiakertomusteen kunniakkaaseen tapaan juoniaineksiin lukeutuu muun hyvän lisäksi muinaisia jumalia, salaperäisiä käsikirjoituksia, temppelinraunioita, hautaholveja, taikakristalleja, magiaa sekä kirotun armeijan katkeria luurankosotureita.

Jumala koneesta rokkaa kuin ilokaasu tyrmässä. Albumi hauskuuttaa, ihastuttaa, naurattaa ja innostaa. Veijarimaiset hahmot ovat symppiksiä, käänteet usein vähemmän sankarillisia ja väkivalta veristä. Hypénin selkeän siisti piirrosjälki toimii sekin erinomaisesti. Tarjolla siis namia fantsua koko navan täydeltä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Kirjat – Jari Koponen ja Vesa Sisättö: Kuviteltu tulevaisuus – Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944

Jari Koponen ja Vesa Sisättö
Kuviteltu tulevaisuus – Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944
Avain

Pitkän linjan tieteiskirjallisuuden asiantuntija Jari Koponen ja nuorehkompi Vesa Sisättö ovat jälleen yhdistäneet voimansa. Kuviteltu tulevaisuus -teoksessa käydään läpi Suomessa julkaistua scifi-kirjallisuutta lähes puolentoista vuosisadan ajalta. Mukana on myös otteita aikalaisarvioista ja artikkeleista. Lisäksi tieteiskirjallisuuden tarina on liitetty historiallisiin tapahtumiin sekä yhteiskunnalliseen ja tekniseen kehitykseen.

Kirjassa on kaksi osaa, ja jakolinjana toimii luontevasti Suomen itsenäistyminen.

Suomalaisen tieteiskirjallisuuden alkupisteeksi annetaan Koposen aiemman Utopia- ja tieteiskirjallisuus Suomessa: bibliografia 1803–2013 -teoksen (2014) mukainen vuosiluku 1803. Tuolloin Åbo Tidningissä julkaistiin Gabriel Hartmanin tarina En Dröm. Siinä tutkitaan mikrokosmosta vuoden 1899 Pariisissa. Tarina on elementeiltään tyylipuhdasta tieteiskirjallisuutta, jossa ekstrapoloidaan sen hetkisen tietämyksen kehitystä.

Aika ennen itsenäisyyttä -osuus on pirstaleinen jo ihan kulttuurin kehittymisen ja sitä seuranneiden muutosten takia. Monet kyseisen ajanjakson suomalaiset tieteistarinat ovat yhdellä idealla ratsastavia kertomuksia, joissa edesautetaan jotain poliittista näkemystä tai varoitellaan yhteiskunnallisista muutoksista – kuten naisten vapautusliikkeestä.

Hauska kuriositeetti on paikallisten tulevaisuuksien alagenre, jossa kuvataan omaa kotikaupunkia muutaman vuosikymmenen päästä.

Kirjan loppupuoli on jäntevämpi ja paremmin jäsentynyt. Mukana on helpommin yhteen koottavia teemoja ja kohteita, kuten Suur-Suomi-tarinat, lukemistokirjoittajat sekä Volter ”Alastalon salissa’” Kilven postuumi ja keskenjäänyt romaani Gulliverin matka Fantomimian mantereelle (1944). Tällä ajanjaksolla tieteiskirjallisuus alkaa myös muodostua selkeämmin omaksi genrekseen.

Kirja on täynnä mielenkiintoisia anekdootteja, sitaatteja ja yksityiskohtia niin tunnetuista kuin syystäkin unohdetuista askeleista genren syntyhistoriassa. Osa niistä käsitellään pelkällä maininnalla, kun toiset saavat esseemäisen esittelyn. Painotukset ja valinnat eivät kuitenkaan tunnu sattumanvaraisilta, vaan käsittelyn laajuus on harkittu sekä historiallisen ja/tai kulttuurillisen merkittävyyden kannalta. Loppuun on vielä laitettu tiivistelmä kirjan havainnoista, termiluettelo, lähdelista ja hakemisto.

Huolimatta välillä haasteellisesta lukukokemuksesta käsissä on todellinen rakkaudenosoitus tieteiskirjallisuudelle. Tämän mittakaavan tutkimuksia tulee harvoin vastaan. Ilahduttavasti luvassa on myös jatko-osa, jossa kerrotaan tieteiskirjallisuuden historiasta Suomessa vuosina 1945–1982.

Antti Oikarinen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Sarjakuvat – Frank Miller & Roger McKenzie: Daredevil – Tekijänä Frank Miller 1

Frank Miller & Roger McKenzie:
Daredevil: Tekijänä Frank Miller

Suom. Mail-Man & Jouko Ruokosenmäki. Egmont

Daredevil: Kiirastuli -albumin arvostelun lopussa esitin hartaan pyynnön, että loputkin Frank Millerin Daredevil-tarinat saataisiin ulos suomalaisina kokoelmateoksina. Nyt tuo toive käy toteen, sillä Egmont on laukaissut liikkeelle Daredevil: Tekijänä Frank Miller -kirjasarjan.

Ykkösalbumi sisältää yhdeksän ensimmäistä Millerin kuvittamaa Daredevil-lehteä 1970- ja 1980-lukujen taitteesta. Tässä vaiheessa käsikirjoituksista vastasi vielä Roger McKenzie, mutta taisi Millerilläkin olla tarinoihin sanansa sanottavana. Albumin esipuheessa hän näet kertoo, kuinka vietti monet iltapäivät McKenzien kanssa pohtien, miten he voisivat Comics Coden rajoitusten puitteissa kertoa mahdollisimman rankkoja tarinoita. Ja jo tällöin kelkkaan hyppäsi myös tussaaja Klaus Janson, joka teki jatkossakin runsaasti yhteistyötä Millerin kanssa.

Suomeksi näistä tarinoista on aiemmin julkaistu osa vuoden 1995 Sarjakuvalehdessä.

Albumi käynnistyy keskeltä toimintaa, kun Epäpyhä kolmikko iskee Matt Murdochin toimistoon ja vie miehen mennessään. Taustalla häärii kylmäverinen tappaja, Kalmankoura, jolla on kana kynittävänään Daredevilin kanssa. Synkkä tarina saa odotettuakin synkemmän päätöksen.

Jatkossa sokea asianajaja Matt Murdoch joutuu tämän tästä vetämään ylleen puna-asuisen Daredevilin vermeet ja käymään rikollisia päin yli-inhimillisten aistiensa ja moniin tarpeisiin taittuvan taistelusauvansa tuella. Vastaan tulee mm. Napakymppi, jonka käsissä mikä tahansa esine on ase, lonkeroitaan säälittä heiluttava Mustekala sekä lähes lapsenmielinen mutta silti äärettömän väkivaltainen Gladiaattori.

Muistelujaksossa kerrotaan Murdochin nyrkkeilijäisän karusta kohtalosta ja Daredevilin ensiaskelista tuolloin vielä keltaruskeaan asuun sonnustautuneena kostajana.

Vuosikymmenten vierimisestä huolimatta näiden sarjakuvien voima on ja pysyy. Jo tässä vaiheessa Millerin kuvakerronnassa on dynamiikkaa ja realistista rosoisuutta. Tyyli sopii täydellisesti Hell’s Kitchenin pimeillä kujilla ja katoilla käytäviin matseihin, joissa pirunsarvinen huimapää ottaa mittaa alamaailman pahimmista rikollisista. Tämä on kuin kovaksikeitettyä rikoskirjallisuutta supersankarimaustein, ja hyvä niin.

Kokonaisuutta sävyttää myös tunteiden koko kirjo, josta löytyy niin rakkautta, mustasukkaisuutta kuin pettymystäkin. Vihasta, vallanjanosta ja kostonhimosta nyt puhumattakaan. Monen hahmon kohdalla on helppo puhua jopa klassisesta tragedian kaaresta.

Tahtoo heti lisää tätä suurenmoista herkkua!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Kirjat – Kristian Blomberg: Sukupolvialus

Kristian Blomberg
Sukupolvialus

Poesia

Kristian Blombergin kuudennessa runoteoksessa hyödynnetään scifin ja tieteen kuvastoa. Jo komea kansitaide kuljettaa tunnelman tähtienvälisen matkustuksen tematiikkaan.

Runoissa puhutaan aallonpituuksista ja havaitsemisen mahdollisuudesta, puntaroidaan orgaanisen ihmisyyden ja teknologioiden rajapintoja. Sanankäyttö on fragmentaarista ja assosiatiivista, säkeet ovat vaihtelevassa suhteessa toisiinsa, välillä irtonaisia ja välillä tiiviisti yhteen lomittuvia. Tekstissä ei pääosin pyritä tarkkarajaisesti hahmoteltuun puhujaan tai miljöön ja tapahtumapaikan määrittelyyn ennen kokoelman viimeistä osiota.

Teoksen osiot ovat keskenään virkistävän erilaisia. Välillä leikitellään sonettimuodolla tai muulla säännönmukaisella mitalla, välillä teksti ryöpsähtää kursivoiduksi proosarunoksi. Katkelmittain ollaan selvästi jo matkan päällä, kryoarkussa, jonka kerran avautuessa aukenee myös määränpään outous. Toistuvasti iteroidaan ihmismielen komponentteja: minuus on konstruoitua, sen rakenneosat vaihdettavissa uusiin ja korvattavissa paremmilla. Mitä meistä lopulta tulee, jos annamme asentaa itseemme yhä uusia kyberpunkista tuttuja implantteja ja liitännäisiä?

Monessa runossa viitataan videopelien maailmoihin. Hahmot suorittavat sivutehtäviä, hyppelevät tasoilta toisille ja kohtaavat epäinhimillisiä vastuksia. Kuin sähköisen tiedonkäsittelyn syövereissä, ihmismielessäkin lienee komentosarjoja, jotka ovat alisteisia kooderien suunnitelmille. Koneita ne ovat orgaanisetkin koneet. Kaikista viittauksista ei saa kiinni, ja tällöin lukiessa voi keskittyä nauttimaan kiinnostavista sirpaleista ja välähdyksistä koosteisen kokonaisrakennelman sijasta.

Varsinkin Valon keskipiste -osiossa on paljon oivaltavia säkeen katkomisia, jotka mahdollistavat monenlaisia hahmotuksia ja toisiaan täydentäviä lukutapoja:

”Myöhemmin
on tulevaisuuden vuoro

hylätä meidät:
kellumaan jäävät ääniaallot

kertovat maailman jatkumisesta
mutta peittävät mitä täydentävät”

Ajoittain ajattelu on aforistisen niukkaa ja silloin ylletään yleisinhimilliseen syvällisyyteen:

”sillä raastavaa on kuulua ihmisten joukkoon
saamatta tukea
mutta kuitenkin puristua”

Yöpilvet-osiossa typografia on lipuvaa ja tekstin ilmiasu myötäilee ihastuttavasti teemoja. Kokoelman mahdollisesti kaunein ilmaisu on:

”valoa vuotaa
painovoiman särkyneestä ruukusta”

Nimiosio Sukupolvialus hyödyntää pystysuoria katkoviivoja tekstin jäsentämisessä. Viivat erottavat sanoja toisistaan kuin laipiot, joiden sisällä merkitykset muodostuvat – ja välillä kurkottavat seinien läpi luomaan toisenlaisia kokonaisuuksia. Aiemmin abstrakti teksti tiivistyy nyt paikaksi, matkanteoksi aluksen sisällä. On maisemahuone ja ulpukoita, taaksepäin katsomista, ehkä katumustakin, tai ainakin kaipausta. Tekstin esteettinen kiinnostavuus sivuille aseteltuna käy yksiin mahdollisen perillepääsyn aprikoinnin kanssa.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Sarjakuvat – Stan Sakai: Usagi Yojimbo 5 – Elämän rajoilla

Stan Sakai:
Usagi Yojimbo 5: Elämän rajoilla

Suom. Vesa Heino, Zum Teufel

Stan Sakain Usagi Yojimbo 5: Elämän rajoilla tarjoilee yli 400-sivuisen kattauksen samuraijänis Miyamoto Usagin seikkailuja. Hän kiertää isännättömänä roninina 1500-luvun loppupuolen kuohuvaa Japania rauhaa ja tasapainoa etsien. Rauha on näinä vuosina kuitenkin kaukainen asia, sillä shogunin vallan alla moni samurai on jäänyt omilleen ja hankkii nykyisin elantonsa veren maku suussa – muista rikollisista ja maantierosvoista nyt puhumattakaan.

Usagi ei ole moiseen alennustilaan sortunut, vaan on aina valmis auttamaan ja puolustamaan heikompiaan. Hyvin usein tämä tarkoittaa suurten vihulaislaumojen saattamista manan majoille – vaikka tappaminen ei yleensä olekaan Usagin ensimmäinen valinta.

Kirja käynnistyy rauhallisella Kaiso-viipaleella. Siinä merituulen henkäyksistä nauttiva Usagi tutustuu merilevänviljelijöiden jo sukupolvia samanlaisena jatkuneeseen elämään. Hallitsijat tulevat ja menevät, mutta täällä arki pyörii niin kuin aina ennenkin.

Seuraavassa tarinassa miekoille riittää töitä, kun sekä Usagi että naissamurai Inazuma joutuvat niittämään peräänsä lähetettyjä palkkatappajia kuin heinää. Kokonaisuuden yleistunnelma on silti jossain määrin auvoisa ja arvoituksellinen.

Teos koostuu lyhyistä ja pidemmistä tarinanviipaleista, joista osa kytkeytyy toisiinsa. Niinpä Inazumaan törmätään myöhemmin uudelleen, ja silloin saamme tietää enemmän hänen menneisyydestään. Toinen pari kertaa esiintyvä hahmo on salaperäinen Jei, jonka jumalat ovat lähettäneet surmaamaan Usagin. Matkansa kuluessa hän puhdistaa maailmaa syntisistä ja pahansuovista sieluista – ja niitähän riittää.

Väliin tarinat ovat hyvinkin traagisia ja koskettavia, sillä hyvyys ja ystävällisyys eivät ole tässä ympäristössä mikään tae, että elämästä selviäisi hengissä edes seuraavaan aamuun asti. Joidenkin ihmisten julmuus koskettaa kaikkia. Useimmiten näiden tekojen taustalla kuumottaa silmitön pahuus, ahneus ja vallanhimo.

Sakain luonteva kerronta, tarinoiden harkitut käänteet ja vahvasti ihmisläheinen ote saavat sarjakuvan soittamaan tunteita. Hahmojen kohtaloiden pyöritykseen ja historiallisen Japanin kuvaukseen uppoaa silloinkin, kun mukaan tuodaan demoneja ja muita yliluonnollisia olentoja.

Myös Sakain viiva soljuu kauniisti. Piirrosten selkeys, kuvakuljetuksen rentous ja tyylin tarunomainen luonne takaavat sen, että väkivaltaisimmistakin kohtauksista selvitään ilman ylenpalttista verenlennätystä.

Elämän rajoilla on täyttä nautintoa ilman ensimmäistäkään heikompaa lenkkiä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Kirjat – Sarah Brooks: Harkitsevaisen kulkijan matkaopas Takamaille

Sarah Brooks
Harkitsevaisen kulkijan matkaopas Takamaille

The Cautious Traveller’s Guide to the Wastelands
Suom. Terhi Leskinen. Gummerus

Eletään vuotta 1899. Kiinan ja Venäjän välillä levittäytyvät Takamaat, vaarallinen seutu täynnä fantastisia kasveja ja olentoja. Suljetulle alueelle ei ole menemistä – paitsi Trans-Siperian Yhtiön huippuluokan junalla, joka kuljettaa urheita ja maksukykyisiä Suur-Siperian halki.

Uhkarohkea junayhtiö on operoinut reittiä jo muutamia kymmeniä vuosia. Junan kulkuun on kuitenkin tullut useamman kuukauden tauko, kun edellisen matkan aikana sattui jotain, mistä kukaan ei puhu. Huhutaan, että mystinen Takamaiden tauti on matkustajille yhä suurempi uhka. Yhtiö vakuuttaa, että kaikki on turvallista, ja vuoro Pekingistä Moskovaan voi lähteä.

Ykkösluokkaan astuu myös salanimeä käyttävä Marija. Lukijalle on alusta alkaen selvää, että nuorella naisella on syynsä varovaisuuteen ja kiihkeä halu selvittää, mistä edellisen matkan ongelmat johtuivat. Toinen selkeä keskushenkilö on Weiwei, junassa syntynyt ja 16-vuotiaaksi siinä kasvanut orpotyttö, jota kutsutaan junan lapseksi.

Mukana on myös epäonnistunut tiedemies, liikematkustajia, aatelisia ja kolmannen luokan köyhempää väkeä, joilla kullakin on omat toiveensa matkalle. Eikä pidä unohtaa kaikkien tuntemaa matkakertomusta nimeltään Harkitsevaisen kulkijan matkaopas Takamaille, jonka kirjoittaja katosi jäljettömiin.

Brooks kuljettaa kertomusta etenkin Marijan ja Weiwein näkökulmista. Tunnelma tiivistyy, kun asutut alueet jäävät taakse ja päästään muurin ympäröimille Takamaille. Asetelman kontrasti on upea: juna, joka liikkuu mutta pyrkii edustamaan tuttuutta ja stabiiliutta; mystiset Takamaat, valtavan laaja alue, joka muuttuu alati.

Romaani asettuu historiallisen fantasian tai eräänlaisten aikuisten satujen genreen – ulkoasun ja kansitekstien luomiin odotuksiin nähden se myös osoittautuu ilahduttavan fantastiseksi. Vierauden tunne on kutkuttava, maailma kiehtovan surrealistinen. Kirja on yksistään Takamaiden kuvauksen takia lukemisen arvoinen.

Teoksen suurin heikkous ovat henkilöt, jotka jäävät hiukan paperisiksi. Brooks kyllä kuvaa heidän motiivejaan ja tunteitaan, mutta kenties osin lyhyiden lukujenkin vuoksi jännite herpaantuu, kun lukija ei sitoudu hahmojen päämääriin. Tematiikkaa on rahtusen liikaa, niin että vaikutelma on hetkittäin osoitteleva: jako meihin ja toisiin, muutoksen pelko, pahan yhtiön jalkoihin jäävät yksilöt.

Itse juna ja Takamaat varastavat kuitenkin show’n. Miljöön kuvailussa kerronta on ihastuttavaa ja saa toivomaan, että tarinan voisi joskus nähdä taitavana piirroselokuvana. Terhi Leskisen suomennos luo osaltaan viehättävän vanhanaikaista tunnelmaa. Vaikka teoksen sanoma onkin hieman ratakiskosta väännetty, näillä raiteilla matkustaa mielikseen.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Elokuvat – Prey (2022)

Prey
(Suomi-versio, blu-ray)

John McTiernanin vuonna 1987 ohjaama Predator on scifististen hirviöleffojen aatelia. Myös vuonna 1990 valmistunut jatko-osa Predator 2 tykittää täysillä. Tämän jälkeen on saatu aikaiseksi vain kehnoja floppeja, eli elokuvat Alien vs. Predator, Aliens vs. Predator: Requiem, Predators ja The Predator.

Dan Trachtenbergin ohjaama Prey (2022) kuitenkin osoittaa, ettei predatoreita ole syytä hylätä historian roskakoriin. Siinä vaiheessa, kun filmi pääsee kunnolla vauhtiin, luvassa on messevää saalistusta. Valitettavasti elokuvaa ei kuitenkaan aikoinaan päästetty elokuvateatterikierrokselle, vaan se sai ensi-iltansa Hulu-palvelussa.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Amerikan Suurten tasankojen pohjoisosiin ja vuoteen 1719. Päähenkilöiksi on nostettu comanche-heimon jäseniä.

Naru (Amber Midthunder) on nuori comanche-nainen, joka haaveilee metsästäjän urasta. Heimon muut jäsenet velipoika Taabe (Dakota Beavers) mukaanlukien eivät innostu ajatuksesta naisesta saalistajana. Tämä ei kuitenkaan käännä Narun päätä, ja hän harjoittelee jatkuvasti metsästykseen vaadittavia taitoja. Kun hän näkee pilvissä jyrisevän ukkoslinnun, hän pitää sitä merkkinä, että nyt on hänen hetkensä lähteä metsälle. Paha vain, että kyseessä ei ollut myyttinen ukkoslintu, vaan predatorien alus, joka jätti seudulle yhden omistaan.

Tarina käynnistyy suhteellisen verkkaisesti, kun Naru yrittää varoittaa heimotovereitaan, että metsissä vaanii nyt jokin paljon karhua isompi ja voimallisempi saalistaja. Kun predator lopulta astuu esiin ilman näkymättömyyskenttäänsä, on veljen ja muiden pakko myöntää, että Naru on ollut koko ajan oikeassa. Tosin siitä ei ole enää tässä vaiheessa kauheasti hyötyä, koska parilla nuolella ja keihäällä ei tätä hirmua pysäytetä. Luvassa on siis verta ja irtojäseniä. Myöhemmin verenluovuttajiksi kelpaavat myös valkoiset turkismetsästäjät, jotka kuvittelevat, että heidän piilukkoaseensa päihittäisivät ulkoavaruudesta saapuneen superpedon.

Metsästäjä-saalis-asetelmaa korostetaan elokuvassa monin tavoin. Susi ajaa takaa jänistä, mutta joutuu itse predatorin saaliiksi. Karhu metsästää hirveä ja päätyy predatorin kokoelmiin. Ihminen iskee silmänsä puumaan ja… Koko touhua kyllä hupsuttaa vähän se, että leffan suomentaja on kääntänyt puuman (”mountain lion”) aina leijonaksi. Juu, leijoniahan Pohjois-Amerikan metsissä ihan kuhiseekin.

Upeiden maisemien ohessa elokuvan parasta antia on pääosaa näyttelevä Amber Midthunder, joka pystyy pelkällä katseellaan kertomaan jo paljon. Myös taistelukohtauksiin on panostettu. Tarjolla ei ole nopeiden leikkausten kakofoniaa, vaan kunnolla koreografioituja yhteenottoja, joita on helppo seurata.

Itse predator (Dane DiLiegro) on kiitettävän kestävää laatua, eikä pahemmin hätkähdä edes ottaessaan osumaa. Hän on hirviö, jonka päihittämiseen tarvitaan voiman lisäksi älyä ja oveluutta – luonteenpiirteitä, joita Narulta löytyy roppakaupalla.

Toimii!

Lisukkeista, eli tekodokumentista (12 min.), lavahaastattelusta (29 min.) ja kommenttiraidalta, käy hyvin ilmi, kuinka tekijät yrittivät parhaansa mukaan kunnioittaa comanche-kulttuuria. Mukaan kutsuttiin aihepiirin tunteva konsultti, suurin osa näyttelijöistä kuuluu alkuperäiskansoihin ja heitä löytyy myös kuvaustiimistä. Muutenkin bonusten sisältö on vallan mielenkiintoista.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Sarjakuvat – Petri Hiltunen: Praedor – Varjo menneisyydestä

Petri Hiltunen:
Praedor: Varjo menneisyydestä

Zum Teufel

Nyt on tarjolla niin kovan luokan historiallinen merkkiteos, ettei paremmasta väliä.

Petri Hiltusen ensimmäinen lyhyt Praedor-tarina valmistui vuonna 1985. Se ilmestyi Conan-lehdessä 2/86. Sarjakuva esitteli Ferron-nimisen praedorin, josta oli tuleva Hiltusen Praedor-kertomusten keskeisin hahmo. Hänen synnyin- ja kuolintarinansa valmistuivat jo niinkin varhain kuin vuonna 1988. Loput kertomukset asettuvat luonnollisestikin näiden kahden väliseen ajanjaksoon.

Isokokoinen, lähes 100-sivuinen Praedor: Varjo menneisyydestä -albumi on Hiltusen itsensä mukaan viimeinen pitkä Ferron-tarina – ja samalla hahmon 40-vuotisjuhla. Tapahtuman kunniaksi kertomus sisältää viitteitä Ferronin aiempiin seikkailuihin, mutta albumin voi helposti lukea vaikkei niitä tunnistaisikaan.

Teokseen alkuun on liitetty tekstiosio, joka avaa Jaconian ja sitä ympäröivän Borvarian historiaa. Erityistä huomiota saavat Jaconiaa pitkään hallinneet velhokuninkaat, joista vaikutusvaltaisin oli Warthin kaupungin valtias Kirel Curarim. Hän vähät välitti magian pyhimmistä säännöistä ja avasi kiellettyjä portaaleja toisiin todellisuuksiin.

Lopulta demoniritarit kukistivat Kirelin, mutta hänen ruumistaan ei koskaan löydetty. Taistelujen seurauksena Warth romahti rauniokaupungiksi, jonka yliluonnollisten vaarojen keskelle kenelläkään ei ole asiaa.

Yli 500 vuotta myöhemmin Ferron ja hänen praedor-toverinsa ovat jälleen tunkeutuneet Borvarian kirotuille maille aarteita etsimään. Moni Ferronin kumppaneista heittää retkellä henkensä, kuten on käynyt jo liiankin usein. Onneksi saalis on kuitenkin sen verran mittava, että sen turvin Ferron ja Tina voivat asettua aloilleen ja luopua praedorin urasta.

Rauhallinen elämä päättyy, kun Farrignian kaupunkiin saapuu aavemainen ilmestys, jonka luonteesta edes kirkon inkvisitio tai velhojen neuvosto ei saa selvää. Ja kirkollehan moinen pyhäinhäväistys ei käy, joten he haluavat pyyhkiä olemattomiin sekä kumman kuvajaisen että Ferronin, jonka seuraan manifestaatio on hakeutunut.

Ferron itse uskoo, että haamuhahmo on hyväntahtoinen ja haluaa hänen matkaavan Warthin muurien sisäpuolelle. Tästä käynnistyy pitkä vaarojen ja vaikeuksien sävyttämä matka kohti mystisen kaupungin sydäntä.

Kaikki se, mitä Ferron kohtaa Kirelin entisessä valtakunnassa, saa lukijan haukkomaan henkeään. Kertomus tykittää eteen ihmeen tuntua säteileviä visioita sekä syvälle aivokudokseen pureutuvia juonenkäänteitä. Näin huikeaa mielikuvituksen lentoa on harvoin tarjolla yhtään missään.

Praedor: Varjo menneisyydestä on silkkaa timanttia kuvituksenkin osalta. Hiltusen piirrosjälki on huolellista, yksityiskohtaista ja pikkutarkkaa. Se herättää eloon niin moninaiset ihmishahmot, poikkeukselliset maisemat kuin Warthin kukoistuksen ajasta kertovat loisteliaat rauniot.

Tapahtumien tuoksinassa Ferron saa eteensä myös moraalisia dilemmoja sekä päätyy kyseenalaistamaan aiemman praedor-ammattinsa etiikan. Tämä tuo kokonaisuuteen lisätason, joka syventää lukukokemusta.

Varjo menneisyydestä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä vuoden 2025 paras kotimainen sarjakuva-albumi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.