Elokuvat – Oddity – Sokea kauhu

Oddity-elokuva sai Suomen ennakkoensi-iltansa Night Visions -filmifestivaaleilla marraskuussa 2024. Perjantaina 25. heinäkuuta elokuva saapuu vihdoin myös normaaliin teatterilevitykseen. Ja hyvä niin, sillä näin outoja kauhuleffoja ei eteen tule ihan joka vuosi.

Oddity – Sokea kauhu

Irlantilainen ohjaaja-käsikirjoittaja Damian Mc Carthy todellakin tiesi, mitä teki, kun valitsi elokuvalleen nimeksi Oddityn (2024). Kyseessä näet on kierteinen outopallo, joka yllättää ja ihmetyttää yhdistelemällä samaan soppaan perinteistä aavekuvastoa ja todella erikoisia yksityiskohtia.

Jo filmin visuaalinen ulkoasu hämää: vaikka hahmoilla on käytössään älypuhelimia, viittaa yleisilmeen tarkoituksellinen ankeus ja harmaus enemmänkin 1970-luvulle. Puhumattakaan näyttelijöiden ihastuttavasta jäykkyydestä, joka synnyttää outoa laaksoa muistuttavan ilmiön. Epätavallista tunnelmaa korostaa riipivä ääniraita, joka vie arkisetkin kohtaukset kauhun partaalle.

Filmin keskeinen tapahtumapaikka on syrjäisessä metsässä sijaitseva vanha talo. Dani (Carolyn Bracken) remontoi paikkaa yhdessä Ted-miehensä (Gwilym Lee) kanssa. Yöt hän joutuu viettämään yksin, sillä Ted on paikallisen mielisairaalan yövuoroista vastaava tohtori.

Kuinka käy, kun illan pimetessä ovelle ilmestyy yksisilmäinen, sekopäältä vaikuttava mies (Tadhg Murphy), joka paljastuu Tedin entiseksi potilaaksi? Ja joka vaatii, että Danin tulee päästää hänet sisään, koska taloon on tunkeutunut tuntematon hahmo, jolla saattaa olla suunnitelma naisen pään menoksi?

Sitten hypätään vuosi eteenpäin. Dani on kuollut filmin prologissa nähdyn yön aikana, mutta Ted asuu yhä murhatalossa. Tällä kertaa hänen kumppaninaan elelee tyttöystävä Yana (Caroline Menton), jota kiusaavat aavemaiset näyt ex-vaimosta. Eräänä iltana paikalle änkeää myös Danin kaksoissisko, sokea antiikkikauppias Darcy (Bracken). Hänen mukanaan saapuu vanha puinen arkku, joka sisältää jotakin todella omalaatuista – mutta enpä paljasta mitä.

Darcy käyttäytyy epäkohteliaasti ja jopa uhkaavasti Yanaa kohtaan. Lisäksi hän väittää pystyvänsä psyykkisesti aistimaan ihmisten henkilöhistorian heidän käyttämiensä esineiden kautta. Hänen uusin hankintansa on kirottu soittokello, jonka kilauttaminen kutsuu paikalle pikkolopojan väkivaltaisen haamun.

Tästä käynnistyy tapahtumasarja, joka äityy sekä pelottavaksi, väkivaltaiseksi että ihanan hämmästyttäväksi. Samalla auki keriytyy Danin todellinen kohtalo.

Oddity kiehtoo erinomaisella kummallisuudellaan, joka saa ladattua tehoja jopa kohtauksiin, joissa ei tapahdu mitään erikoista. Kokonaisuus ryömii ihon alle ja jää sinne tekemään pesäänsä. Douppii shittii!

Toni Jerrman – 4 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Kirjat – Salman Rushdie: Voiton kaupunki

Salman Rushdie
Voiton kaupunki

Victory City
Suom. Maria Lyytinen. WSOY

Amerikanintialaisen Salman Rushdien uusin suomennos, Voiton kaupunki, on hänen 15. romaaninsa. Rushdie viimeisteli kirjan kuukausia ennen puukotustaan Chautauqua Institutionissa New Yorkin osavaltiossa. Romaani on tavallaan menneisyyden viimeinen kaiku ennen kammottavaa vammautumista. Maria Lyytisen hieno suomennos alleviivaa kirjailijan humoristisia painotuksia ja monipuolista henkilökuvausta.

Maaginen romaani vie lukijansa keskiaikaiseen Intiaan. Päähenkilönä on Pampa Kampana -niminen tyttö, joka jää romaanin alussa äidittömäksi. Orpotytöstä tulee myöhemmin moninaisten kummallisuuksien nainen, joka näyttää liittoutuneen jopa jumalten kanssa.

Pampa kasvattaa mahtavan kaupungin, Bisnagan, kourallisesta papuja ja okran siemenistä. Hän on elämän lähde Bisnagan asukkaille, valitsee kuninkaakseen lehmänpaimenen ja rakastajakseen portugalilaisen kauppiaan.

”Pampa Kampana keksi näille ihmisille elämäntarinat, kastin, uskomukset, sisarusten määrän, lapsuuden leikit, ja kuiski tarinat matkaan ja katuja pitkin korviin, joiden kuultaviksi ne oli tarkoitettu, kirjoitti kaupungin suuren kertomuksen, loi sen tarinan luotuaan ensin koko paikan tyhjästä.”

Pampa ei ole kuningatar vaan puolijumalatar ja valtaistuimelle asettamiensa miesten armoilla. Pampa haaveilee valtakunnasta, jossa naiset ja miehet ovat samanarvoisia. Mutta haaveeksi se vain jää hänen omatekoisessakin valtakunnassa.

Voiton kaupungissa Rushdie tekee itselleen rakkainta sanataidetta. Muinainen Intia suunnattomine tarinakokoelmineen on hänelle liian iso, jotta sen voisi jättää koskemattomaksi.

Intian satumainen menneisyys on Rushdielle kuitenkin ennen kaikkea ikkuna nykyhetkeen. Bisnagan ympärille syntyy romaanissa Vijayanagara-imperiumi, joka oli oikeasti olemassa vuosina 1335–1565. Bisnagan hallinnoima maanpiiri näyttäytyy utopian sijasta reaalipolitiikan näyttämönä, johon voi verrata nykyajan imperiumeja Kiinasta ja Venäjästä lähtien.

Pampa Kampana elää ylipitkän elämän, 247 vuotta, joka vastaa suunnilleen Vijayanagara-imperiumin reilun 200 vuoden aikaa. Pampa kirjoittaa valtakuntansa vaiheista uskomattoman tarinan ja piilottaa sen ennen kuolemaansa ruukkuun.

Pampakin hyväksyy lopulta sen, että kaikki imperiumit romahtavat. ”Ainoat voittajat ovat sanat”, hän päättää ruukkuun suljetun kertomuksensa. Vain kuolematon tarina jää eloon ihmisten ja valtakuntien tuhouduttua.

Romaanin hengessä on paljon samaa kuin Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyydessä: vanha nainen näkee kotikaupunkinsa nousun ja tuhon ja kokee elämänsä aikana paljon ihmismielelle käsittämättömiä ihmeitä.

Jari Olavi Hiltunen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Elokuvat – The Laughing Dead

The Laughing Dead
(ABC-versio, blu-ray)

Ihmisistä on moneksi. Thaimaalainen Somtow Sucharitkul – eli S. P. Somtow – tuli alkujaan tunnetuksi kaakkoisaasialaisena avantgarde-säveltäjänä. Amerikkaan muutettuaan hänestä kuoriutui myös scifi-, kauhu- ja fantasiakirjailija, jonka bibliografiassa on kymmeniä teoksia ja lukuisia palkintoehdokkuuksia. Elokuva-alalle hän eksyi The Laughing Dead -filmin (1989) myötä.

Projekti sai alkunsa erään sf-conin aikana, kun Somtow ja filmin tuottajaksi lopulta päätynyt scifi-fani Lex Nakashima tulivat siihen tulokseen, että olisi varmaan hauskaa tehdä kauhuelokuva. Somtow laati tietenkin käsikirjoituksen, mutta päätyi lopulta myös ohjaamaan suurimman osan leffasta.

Koska filmin budjetti oli varsin pieni, kaveruksilla ei ollut varaa palkata oikeita näyttelijöitä. Niinpä esiintyjäkaartiin houkuteltiin Somtowin scifi-kirjailijaystäviä. Mukaan päätyivät mm. sellaiset nimet kuin Tim Sullivan, Gregory Frost, Edward Bryant, Bill Warren ja Forrest J. Ackerman. Somtow itse esittää pääpahista, ja löytyypä näyttelijöiden joukosta myös hänen pikkusiskonsa Premika Eaton. Musiikista vastaa tietenkin Somtow.

Yhdessä ja samassa elokuvassa on tuskin koskaan nähty yhtä monta tieteiskirjailijaa.

Soppaa sakeuttaa myös se, ettei tekijöillä ollut selvää yhteistä käsitystä siitä, mitä genreä leffa lopulta edustaisi. Hetkittäin käsillä on Indiana Jones -tyylinen koko perheen fantasiaseikkailu, toisinaan silkka komedia ja väliin yltiöpäiseksi splatteriksi yltävä kauhupila. Lopputulos on joka tapauksessa ratkiriemukkaan jakomielitautinen kulttikalkkuna, joka on naurettavimmillaan silloin, kun se ei yritä olla hauska.

Filmin keskushenkilö on uskonsa menettänyt pappi Ezekiel O’Sullivan (Sullivan). Hän on aikoinaan saattanut raskaaksi Tessie-nunnan (Wendy Webb), mutta ei ole koskaan nähnyt Ivan-poikaansa (Patrick Roskowick). O’Sullivan on seurakuntansa tuki ja turva, jolta teinityttö Laurie Shiganka (Eaton) hakee apua, kun ei uskalla kohdata isänsä tappavaa sairautta.

O’Sullivan on kuitenkin juuri lähdössä Meksikoon arkeologiselle ryhmämatkalle, joka huipentuu Nauravien kuolleiden päivän juhlallisuuksiin: ”Tämä on matka yhteiseen menneisyyteemme. Ihmissielun synkimpiin ulottuvuuksiin.”

Bussin kyytiin hyppää myös neljä humoristiseksi tarkoitettua, mutta käytännössä ylettömän ärsyttävää tyyppiä. Riitainen new age -pariskunta Clarisse (Krista Keim) ja Wilbur (Larry Kagen) höpöttää jatkuvalla syötöllä kristalleista, spiritualismista, kosmisista värähtelyistä ja elämänvirran harmoniasta. Kovaääninen Dozois (Raymond Ridenour) kertoo puolestaan toinen toistaan tökerömpiä vitsejä, joita hänen tiukkapipoinen Frost-kaverinsa (Frost) häpeää suunnattomasti.

Jotta tarinan alkupuolen pojoilla olisi jotain merkitystä, joukkoon liittyvät myös Laurie, Tessie sekä jatkuvalla syötöllä kiukutteleva ja kiroileva, pappishameita vihaava Ivan – joka ei tiedä, että isä O’Sullivan on hänen todellinen isänsä.

O’Sullivania vaivaavat painajaiset iskuun kohotetusta uhriveitsestä, irvistelevästä pääkallosta sekä päättömästä torsosta, joka kieppuu tähdettömässä tyhjyydessä.

Filmin pahiskolmikon muodostaa kolme mayaintiaanien jälkeläistä, jotka haluavat palauttaa maailmaan uskonsa kulmakivet – eli ikuisen kauhun, nälänhädät, tulvat, veriuhrit, katastrofit ja kuoleman. Värikkäisiin tamineisiin pukeutunutta poppamieskolmikkoa johtaa jumaluusopin tohtori Um-tzec (Somtow), joka kerää ihan urakalla uhrattavien lapsien yhä sykkiviä sydämiä jumalten ruuaksi – ja laukoo siinä välissä todella huonoja vitsejä. Sitten kun tuhon aikakausi on saatu palautettua, tohtori aikoo ripustaa viittansa naulaan ja ryhtyä arvopaperimeklariksi.

Jossain välissä paljastuu, että mayojen Popol Vuh -kansalliseepoksen kadotetuilla sivuilla on ennustus, jonka mukaan veritähti nousee taivaalle ja kuoleman jumala astuu ihmisten keskuuteen, kun paikalle saapuu uskonsa menettänyt pappi, joka ei tunne jälkikasvuaan. Eli lasta, joka on tarkoitus uhrata uuden kuoleman hallitseman maailman tulemisen merkkinä.

Jotta homma toimisi, O’Sullivanin sydämen tilalle täytyy vielä vaihtaa mayajumalattaren sydän. Tämä käy yllättävän helposti, vaikka O’Sullivan tunnistaakin tohtori Um-tzecin untensa riivaajaksi. Riittiä ei voi myöskään suorittaa ennen kun on käyty jo muinaisilta ajoilta tuttu koripallo-ottelu elävien ja elävienkuolleiden välillä. Se järjestetään toisessa ulottuvuudessa sijaitsevalla kuoleman pelikentällä.

Tätä ennen O’Sullivan ehtii seota ja iskeä nyrkkinsä yhden matkatoverin pään läpi sekä repiä toiselta käden irti – ja sitten syöttää sen uhrilleen. Niin, ja jo aiemmin taisi yksi irtopää lentää koripallokorin sukkaan.

Koko hulluus huipentuu ”upeaan” kohtaukseen, jossa sankariemme apuun kutsuma, höyhenpukuista Godzillaa muistuttava valon jumala Quetzalcoatl – eli Kukulkan – ja matohirviöltä näyttävä kuoleman jumala Um-tzec yrittävät töniä toisiaan kumoon!

The Laughing Dead on kaikin puolin häikäisevän hauska kyhäelmä. Päättömyyksiä piisaa vaikka kalmoille jakaa, eikä filmin esittelemä käsitys mayojen kulttuurista tai uskonnosta voisi olla enää paljoakaan pahemmin pielessä. Mutta se nyt kuuluu tietenkin asiaan, kun lähdetään tekemään elokuvaa irtosilmä poskella roikkuen.

Ehkä hämmästyttävintä tässä kaikessa on, kuinka onnistuneilta leffan erikoistehosteet näyttävät. Ne ovat noin miljoona kertaa parempia kuin budjetti olisi todellisuudessa sallinut. Tämä käynee yhtenä osoituksena siitä, miten innoissaan tekijäkaartin jäsenet olivat tästä projektista. Täydellä sydämellä mentiin ja kaikki vippaskonstit käytettiin, jotta päättömästä kokonaisuudesta saatiin niinkin hyvännäköinen kuin se lopulta on.

The Laughing Dead on sen tason namikarkkia, ettei paremmasta väliä. Tulkoon tuho ja pimeys!

Leffa • tai •••••
Kuva •••
Lisät •••

Ohjaajan kommenttiraita on aika hajanainen ja tekodokumenttikin vain vähän päälle puolituntinen. Doku on kuitenkin täyttä asiaa. Siinä filmin tekemisestä kertovat Somtownin lisäksi mm. tuottaja Nakashima, kuvaaja David Boyd, tehostemaakarit sekä monet muut.

Dokumentista käy ilmi vaikka kuinka monta hauskaa ja selittävää seikkaa. Kuten vaikkapa se, miksi Somtow joutui siirtymään leffan ohjaajanpallille, jossa ehti hänen lisäkseen istua 4–5 muutakin henkilöä. Rahaa säästettiin myös sillä, että öiseen joukkokohtaukseen houkuteltiin paikallisia asukkaita omissa Dia de los Muertos -asuissaan lupaamalla, että aamulla yksi heistä voittaisi arvonnassa videonauhurin.

Silkkaa dadaa!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Kirjat – Haruki Murakami: Kaupunki ja sen epävakaa muuri

Haruki Murakami
Kaupunki ja sen epävakaa muuri

Machi to sono futashikana kabe
Suom. Antti Valkama. Tammi

Haruki Murakamin ystäviä hemmotellaan jälleen yhdellä kiehtovalla romaanilla, kun alkuteoksena vuonna 2023 ilmestynyt Kaupunki ja sen epävakaa muuri on nyt saatavilla suoraan japanista suomennettuna.

Romaanin keskushenkilö ja minäkertoja, nelikymppinen mies, alkaa keski-iän eksyneisyyttään muistella elämänsä rakkautta. 17-vuotiaana hän tutustui vuotta nuorempaan tyttöön, joka kertoi tarinaa muurin ympäröimästä kummallisesta kaupungista ja siellä asuvasta todellisesta minästään. Kaupunki alkoi elää omaa elämäänsä kahden nuoren yhteisenä kertomuksena, mutta lupaava rakkaustarina katkesi kesken, kun tyttö katosi jälkiä jättämättä. Sitä ennen tyttö ehti kuitenkin luvata, että poika pääsisi suljettuun kaupunkiin Unienlukijaksi ja tapaisi hänet sen kirjastossa.

Mieheksi varttunut poika ei tunne oloaan kodikkaaksi elämässään ja tässä todellisuudessa, ja niinpä hän alkaa pohtia tytön sanoja. Voisiko tytön todella vielä kohdata siellä salaisessa kaupungissa? Eräänä päivänä hän herää kuin herääkin sieltä. Mutta mitä hän löytää ja mikä on kaupunkiin pääsyn hinta? Eihän kaupunki ollut tarinoidenkaan perusteella mikään paratiisi, vaan monella tapaa ankara ympäristö. Arkitodellisuuden säännöistä vapautuminen merkitsee sopeutumista toisenlaisiin lainalaisuuksiin.

Murakami kuljettaa rinnakkain menneisyyttä ja nykyhetkeä, siirtyy kaupungin ja tosimaailman välillä. Käänteet ovat ihastuttavan soljuvia: mitä tahansa voi tapahtua, mutta kaikki on yllättävyydessäänkin luontevaa, ei lainkaan äkkiväärää. Miljööt ovat kiehtovia, niin tällä kuin tuolla puolen, ja sivuhenkilökaarti värikästä. Lukuilon täydentää Antti Valkaman hienovireinen suomennos.

Haikeankaunis, maagista realismia huokuva romaani ei pelkisty nuoruudenrakkauden nostalgisoinniksi, vaan tarjoaa muutakin pureksittavaa. Esiin nousevat esimerkiksi minän pysyvyys sekä toisen ja itsensä tunteminen ja ymmärtäminen. Murakami ei kuitenkaan tyrkytä teemojaan eikä myöskään patista lukijaa ratkomaan romaanin mysteerejä kuin ristisanatehtävää. Kirjaa voi ihan vain lukea – ja se onkin nappivalinta, kun kaipaa joutilasta, pohdiskelevaa harhailua.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Sarjakuvat – Ram V & Filipe Andrade: Rare Flavours

Ram V & Filipe Andrade
Rare Flavours

Boom!

”Haluan, että ymmärrätte, kuinka kauniita… kuinka herkullisia te olette.”

Kuten on tullut jo aiemminkin mainittua, intialaiskäsikirjoittaja Ram V teki lopullisen läpimurtonsa Filipe Andraden kuvittamalla The Many Deaths of Laila Starr -albumilla. Nyt parivaljakko on palannut yhteen ja työstänyt iloksemme Rare Flavours -helmen. Teos on filosofinen ja lyyrinen ylistys sekä ruualle että elämälle.

Sarjakuvan pääosaa esittää ylensyönnistään tunnettu hindudemoni Bakasura, joka joutui aikoinaan Bhima-sankarin päihittämäksi. Tätä käännettä seuranneet vuosisadat Baka on piilotellut väkijoukoissa sortuen vain silloin tällöin nauttimaan ihmislihasta. Viimeiset pari sataa vuotta ovat vierähtäneet pienen Somarah-kylän maisemissa.

Sanomalehdestä löytyvä maininta Bakan suosikkiohjelmaa juontaneen Anthony Bourdainin kuolemasta saa hänet kuitenkin taas liikkeelle. Tarkoituksena on kuvata ruokaan keskittyvä dokumentti, joka samalla puhdistaisi Bakasuran maineen ihmissyöjäahmattina ja osoittaisi, kuinka paljon hän ihmisiä arvostaa ja rakastaa – ihan aromeja myöten.

Tarina seuraa Bakan ja dokumenttia kuvaavan Mon matkaa halki Intian. Esiin vyöryy todellinen makujen sinfonia ja huolella valmistettujen aterioiden kavalkadi. Siinä samalla Baka yrittää auttaa Mota löytämään olemassaolonsa kiintopisteen, ymmärtämään sekä itseään että elämän loputtomia ulottuvuuksia. Kerrontaa juoksuttavat eteenpäin myös kaksi hirviönmetsästäjää, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen ihmissyöjädemonin saattamisen tuonpuoleiseen.

Kokonaisuudesta heijastuu haikeus muutoksesta ja siitä, kuinka ihmisillä ei enää riitä aikaa ruoanlaiton syvälliseen sisäistämiseen. Sivutarinoissa kohdataan hahmoja, jotka ovat omistaneet koko elämänsä makujen magialle ja sitä kautta myös oman sydämensä ja minuutensa ymmärtämiselle. Näitä kertomuksia siivittävät aidot reseptit, joiden kuvailemia ruokia ei ihan tunnissa tai kahdessa valmistetakaan.

Rare Flavours on omintakeisesti kuvitettu, nyanssien täyteinen sarjakuva, joka herättää aromit, ateriat, maut, torit ja kahvilat henkiin – hylkäämättä koskaan historiaa ja niitä ihmisiä, joita kerronta koskettaa. Lumoava lukukokemus!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25 osana laajaa Sarjakuvavuosi 2024 Amerikassa -artikkelia

Kirjat – Alastair Reynolds: Aurora ja Kellomestari

Alastair Reynolds
Aurora ja Kellomestari

Machine Vendetta
Suom. Hannu Tervaharju. Like

Alastair Reynoldsin Aurora ja Kellomestari on kolmas osa romaanisarjaa, joka kertoo prefekti Dreyfusin edesottamuksista. Kirjasta saa eniten irti, jos edelliset mestariteokset Prefekti (2009) ja Elysionin tuli (2018) ovat hanskassa, mutta tästä huolimatta uutuudesta on helppo nauttia, vaikka muistikuvat aiemmista käänteistä olisivatkin hapertuneet.

Kirjasarjan tapahtumat sijoittuvat Yellowstone-planeettaa kiertävälle Timanttivyölle. Se koostuu kymmenestätuhannesta erilaisesta habitaatista, joissa asuu kymmeniä miljoonia ihmisiä ja hypersikoja – joista osa on muovannut itsensä hyvinkin perinteistä poikkeaviin muotoihin.

Timanttivyön demokratian toimivuudesta sekä järjestyksen ylläpidosta vastaavat prefektit, joiden tukikohta on nimeltään Sotisopa. Työsarkaan nähden prefekteistä on aina pula, sillä mukaan hyväksytään vain idealisteja, jotka ovat valmiita uhraamaan oman henkensä suojellakseen Timanttivyön asukkaita ja heidän oikeuksiaan.

Romaanin käynnistyessä Sotisopa on ongelmien riepoteltavana. Hypersikaprefekti Mizler Cranack on tehnyt provosoimattoman hyökkäyksen rauhanomaiseen habitaattiin ja kylvänyt rutkasti tuhoa ja kuolemaa. Tämä synnyttää ihmisten ja hypersikojen välisiä levottomuuksia ja sabotaasi-iskuja, jotka vaativat lukuisia kuolonuhreja.

Kaiken muun hyvän lisäksi arvostettu prefekti Ingvar Tench matkaa aivan yllättäen lähestymiskiellossa olevaan habitaattiin, eikä ota kuuleviin korviinsa Sotisovan pysähtymiskäskyjä. Miksi näin, on kysymys, joka kiusaa Dreyfusia vielä pitkään.

Ja aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, Timanttivyön tietoverkoissa häärii kaksi toisiaan vastaan taistelevaa häijyä tekoälyä. Jos jompikumpi niistä voittaa kädenväännön, saattaa Timanttivyön aika olla ohi.

Monipolvisen konfliktin keskellä Dreyfusin huomiosta kamppailevat myös hänen vakavasti sairas vaimonsa sekä hämmentävän utelias prefektikandidaatti.

Kirjassa seurataan Dreyfusin ohessa kahden muun prefektin tekemisiä. Heidän yhteinen tavoitteensa on hillitä ihmisten ja hypersikojen välisiä yhteenottoja sekä selvittää, miksi Mizler ja Ingvar toimivat niin jyrkästi Sotisovan eetosta ja ohjeistusta vastaan.

Näistä lähtökohdista esiin kehräytyy lukuisten kutkuttavien arvoitusten, kiehtovien visioiden ja väkivahvan toiminnan kuljettama jännitysnäytelmä, joka pitää lukijan tiukasti otteessaan. Lähes 600-sivuisen romaanin tahtoisi ahmia kerralla läpi – ja tarinan päättyessä välittömästi palata takaisin tähän vangitsevaan maailmaan.

Reynolds on suuren kokoluokan tieteisseikkailujen virtuoosi, ja tästä Aurora ja Kellomestari on oivallinen osoitus. Silkkaa timanttia!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Kirjat – Hannu Rajaniemi: Varjomi

Hannu Rajaniemi
Varjomi

Darkome
Suom. Juha Ahokas. Gummerus

Vuonna 1978 syntynyt Hannu Rajaniemi on Suomen suuri scifi-nimi maailmalla. Englanniksi kirjoittavan Rajaniemen näpit eivät kuitenkaan ole vain fiktiivisessä tulevaisuudessa, vaan teoreettisesta fysiikasta väitellyt tohtori kuuluu oikeastikin siihen ryhmään ihmisiä, jotka todella muokkaavat keksinnöillään ihmiskunnan tulevaisuutta. Tai miksei ihmiskuntaa itseäänkin.

Rajaniemen yritys työstää Piilaaksossa uuden sukupolven mRNA-rokotteita. Tieteiskirjallisuudessa ja startup-yrittämisessä on perustava yhtäläisyys, sillä molemmissa rakennetaan uutta maailmaa, Rajaniemi totesi Helsingin Sanomien haastattelussa heinäkuussa 2024. Samalla hän kysyi, kuka saa päättää, kuinka ihmiseen kajotaan. Tätä hän pohtii myös Varjomi-romaanissaan.

Uskaltaisin väittää, että Varjomi on syntynyt nimenomaan tieteellisen kehityksen herättämistä kysymyksistä. Mihin kaikkeen uudet DNA- ja RNA-tekniikat taipuvat? Miten niiden kaupallisia sovelluksia voisi integroida ihmisen pysyviksi osiksi, ja onko teknologiayrityksillä silloin jotain oikeuksia ihmiseen itseensä? Onko yritysten geneettiselle vallalle vaihtoehtoa? Entä kuka todella omistaa DNA:n, joka on samaan aikaan henkilökohtaista ja yhteistä, softwarea ja hardwarea? Kaunokirjallisuus antaa mahdollisuuden spekuloida, kun taas tieteen julkaisumuodot eivät sellaiseen kunnolla taivu.

Varjomin tapahtumat sijoittuvat viidentoista vuoden päähän tulevaisuuteen. Ihmiskunta on kyllästynyt paitsi kaikkialla sikiäviin pandemioihin myös omaan biologiseen todellisuuteensa. Ihmisgenomihan on täynnä virheitä, jotka aiheuttavat syöpää ja muuta ikävää. Vanhenemisen tuoma rapistuminenkin tuntuu luonnon tekemältä möhläykseltä.

Aspis-suuryrityksen tarjoama RNA-siru lupaa parannuskeinon tähän kaikkeen. Kirjan päähenkilö Inara suostuu vain vastentahtoisesti turvautumaan firman palveluihin, vaikka hänellä on synnynnäinen alttius erilaisiin syöpäsairauksiin. Aspisin vastavoima kirjan maailmassa on Varjomi, eräänlainen kansanliike tai valkohattubiohakkereiden yhteenliittymä, joka yrittää pitää biologisen parantelun ihmisten omissa käsissä.

Inara on koko ihmiskunnan symboli: kiistämättä viallinen mutta samaan aikaan ainutlaatuinen ja itsenäisyyttä kaipaava yksilö, jonka hallinnasta taistelee moni taho läheisistä ihmisistä suuryritykseen. Juonesta on vaikea kertoa yksityiskohtia syyllistymättä spoilereihin, sillä luvassa on trillerimäistä menoa yllättävine käänteineen. Yhdistelmä toimii. Kun kyse on ihmisten ja ihmiskunnan elämästä ja kuolemasta, niin miksi juonenkaan pitäisi edetä tylsästi tai hitaasti. On kyse valtavista asioista. Romaanin lopussa Rajaniemi lupaa, että tarina saa jatkoa.

Täytyy myöntää, että kirja oli minulle melko raskasta luettavaa. Tieteellinen tausta on läsnä tekstissä koko ajan, ja yksittäinen kappalekin voi kurottaa lukuisiin tieteen ilmiöihin ja yksityiskohtiin. Voi olla, että lukija, jolla ei ole samaa taustaa molekyylibiologian parissa kuin itselläni, lukee kirjan keveämmin eikä tietosisältö samalla tavalla houkuttele painavaa tavaraa esiin tämän muistista.

Nautin silti romaanin lukemisesta. Varjomi on ajatuskoe, spekulaatio siitä, mikä on mahdollista tulevaisuudessa. Sen lukeminen vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja antautumista sille, että asiat ovat monimutkaisia.

Fiktion suhde tieteen kehitykseen on moninainen ja tärkeä. Ei ole niin, että tiede vain innoittaisi kirjailijoita kirjoittamaan, vaan suhde on kaksisuuntainen: jonkun pitää kuvitella ensimmäisenä suunta, johon voimme lähteä. Maailmasta löytyy paljon esimerkkejä, kuinka kirjailijan mielikuvitus on piirtänyt tieteelle suuntaviivoja. Toisaalta tieteen kehitykseen liittyvät pelot tarjoavat syötettä dystooppisiin tieteis- tai kauhukuvitelmiin.

Kolmanneksi fiktiota voi ajatella tieteen vahtikoirana. Romaani on hyvä alusta käsitellä vaikkapa molekyylibiologiaan tai rokotetutkimukseen liittyviä epävarmuuksia ja eettisiä ongelmakohtia. Juuri sitä Rajaniemi tekee Varjomissa, ja se on tärkeää.

Tiina Raevaara

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Sarjakuvat – Tim Probert: Lightfall 2: Linnun varjo

Tim Probert
Lightfall 2: Linnun varjo

Suom. Kati Valli. WSOY

Tim Probertin Lightfall-fantasiasaagan ensimmäinen osa, Viimeinen liekki, oli kaikin puolin lumoava kokemus. Niinpä onkin aikamoinen järkytys huomata, että sarjan kakkosalbumi, Linnun varjo, on joka saralla huomattavasti kehnompaa jälkeä. Jo yksistään piirros on selvästi hutaistumpaa ja kuvien taustat turhan usein tyhjää täynnä. Jopa väritys toimii huonommin kuin edellisessä kirjassa.

Myös käsikirjoituksen taso on lössähtänyt. Aiemman lämminhenkisen, sympaattisen ja huumorilla silatun kerronnan tilalle on tullut sinne tänne säntäilyä ja pitkiä, suurta tuhoa kylväviä taistelukohtauksia. Samalla tuntuu kuin hahmoista olisi puhallettu kaikki henki pois. Jäljelle on jäänyt lähinnä yksiulotteisia hahmoja: Bea kuvastaa nyt ainoastaan epävarmuutta ja hetkellistä urheutta, Cad yksinomaan pohjatonta itsevarmuutta. Herkemmät nyanssit ovat kadonneet kuin lanta viemäriin.

Itse tarinassa Rauhaton nukkuja, jumallintu Kest, on herännyt ja ryhtynyt ahmimaan Irpaa valaisevia Valoja. Kokonaiset kaupungit tuhoutuvat Kestin ja tämän pimeyden olentojen marssiessa halki valojen mereksi kutsutun valtakunnan. Bean ja Cadin tehtävänä on etsiä myyttinen Vetten herra ja pyytää tältä apua Kestin pysäyttämiseksi. Väliin seurataan myös sivuhahmojen seikkailuja myllerrysten keskellä.

Kertomuksen ainoa aidosti toimiva aspekti on Bean tapa kyseenalaistaa ennakkoluuloja ja varmoina pidettyjä totuuksia. Onko valoja syövä jumallintu sittenkään paha? Voisiko vaikeudet selvittää ilman väkivaltaisia yhteenottoja?

Sivuhenkilöistä parhaat pisteet ansaitsee nimetön mirna-otus, jonka lakonisissa toteamuksissa piilee aina vissi totuus.

Mutta eipä näillä yksityiskohdilla pelasteta lähes 250-sivuista tiiliskiveä.

PS. Onneksi tämä tason aleneminen jäi nyt vain yhden albumin mittaiseksi, sillä vast’ikään suomeksi ilmestynyt kolmas kirja, Synkkiä aikoja, on jälleen kaikin puolin erinomainen teos.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Kirjat – Naomi Alderman: Tuleva

Naomi Alderman
Tuleva

The Future
Suom. Taina Helkamo. Gummerus

Naomi Aldermanin uusin romaani on terävästi ajassa kiinni. Maailmanmenoa kontrolloi kolme suuryritystä, jotka muovaavat some-viestintää, logistiikkaa ja taloutta voimakkaammin kuin valtiomahdit. Kunkin yrityksen johdossa tönöttää visionäärinen huippuyksilö, jonka monomaanisen laskelmoinnin avulla yritykset rohmuavat alati kasvavia markkinaosuuksia. Ihmisinä nämä johtajat ovat epämiellyttäviä egoisteja, joille kanssaihmisten hyvinvointi, ekologiset näkökulmat tai maailman kohtalo eivät paina yhtään mitään. Tutulta siis kuulostaa. Alderman saa hyvin kiinni nykyisen länsimaisen kulttuuriympäristön kipukohdista.

Näkökulmahenkilöiksi on valittu näiden johtajien lisäksi kaksi naista, joiden tulokulma maailmaan on trauma ja survivalismi. Uskonnollisessa maailmanlopun kultissa kasvanut Martha on jättänyt kultin teini-iässä, mutta sen raamatullinen kuvasto ja erityisesti sanoma ihmisen luonnosta vieraantumisesta värittää edelleen hänen ajatusmaailmaansa.

Lai Zhen on puolestaan selviytynyt Hongkongin romahduksen jälkeisiltä pakolaisleireiltä ja on omistanut some-työuransa survivalismille. Kun he törmäävät sattumalta, heidän välilleen kehkeytyy yhteys, joka toimii onnistuneesti kirjan yhteensitovana juonellisena lankana. Tapahtumaympäristössä pyöritään niin Kalifornian luksuskodeissa, Singaporen kauppakeskuksissa kuin asumattomilla viidakkosaarilla.

Aldermanin osuva teksti tihkuu ironiaa ja sarkasmia vuoroin kepeässä, vuoroin vakavassa rekisterissä. Suorasanaisen kerronnan lomaan on pujotettu kulttijohtajan saarnakatkelmia ja kulutuskulttuurin filosofista kritiikkiä kuvitteelliselta nettifoorumilta. Kyynisten ja nihilististen hahmojen vastapainoksi tuodaan ihmisiä yhdistävää aitoa rakkautta, mikä paikoin istuu hieman hankalasti muun materiaalin sekaan.

Kirjassa on kovasti aietta kaikenkattavaksi maailmanselitykseksi ja myös maailmanpelastusyritykseksi. Juopaa harvalukuisten superrikkaiden ja tavallisten kansalaisten välillä havainnollistetaan bunkkereilla, joita hyväosaiset kaivauttavat syrjäisiin kolkkiin apokalypsin varalle – ja tämä varautuminen vähentää heidän kiinnostustaan osallistua maailmanpelastustalkoisiin.

Survivalismi, erilaiset globaalin romahduksen tavat ja varautumistoimenpiteet kiedotaan näppärästi yhteen hahmojen muodostaman keskiön ympärille. Eheä kokonaisvisio paradoksaalisesti kampittaa juonen uskottavuutta; jos planeetan ongelmat olisi mahdollista ratkaista muutaman poikkeusyksilön kautta, se olisi varmaankin jo tehty. Vaikka maailmanselitys pyrkii mallintamaan olemassa olevaa todellisuutta, politiikan ja valtiokonfliktien rooli jätetään suotta sivuun. Loppua kohti juoni kiihdyttää huikeille kierroksille ja alkeellisissa oloissa selviytyminen nousee uudelleen keskeiseksi teemaksi.

Aldermania tituleerataan kirjan kansiliepeessä Margaret Atwoodin manttelinperijäksi. Näillä eväillä ei vielä ole asiaa samanlaiseen tuhosta varoittelevaan profeetallisuuteen, mutta kieltämättä kirjoitustyylin nasevuudessa ja visioiden maalailussa on jotain samankaltaisuutta.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Kolumni – Pääkirjoitus 1/25

Sarjakuvat ovat aina näytelleet merkittävää roolia Tähtivaeltajan sisältöpaletissa. Tämä näkyy myös juuri nyt käsissäsi pitelemässä lehdessä. Numeron suurin panostus on 16-sivuinen sarjakuvavuosiartikkeli, joka nostaa framille vuoden 2024 parhaat amerikkalaiset sarjakuvauutuudet. Hyvää luettavaa on jälleen tarjolla enemmän kuin kirjahylly kestää.

Kyseisen artikkelijatkumon ensimmäinen jakso julkaistiin jo Tähtivaeltajassa 2/92. Sen jälkeen katsauksia on tehty käytännössä vuosittain.

Sarjakuva-aiheisten artikkelien ohessa Tähtivaeltajan sivuilla on tietysti nähty myös lukuisia sarjakuvia. Tässä lehdessä jatkuvat sekä Pertti Jarlan Unilähetyksiä Kuusta että Kari Sihvosen Funtzie.

Jarlan luomus on niin kiehtova, että aina uuden jakson ilmestyessä kannattaa aiemmatkin osat lukea uudelleen läpi. Näin sarjakuvan syvemmästä tarinasta ja omintakeisista kerronnallisista ratkaisuista saa paljon enemmän irti. Koukuttavaa herkkua!

Numerossa 3/24 käynnistynyttä Funtzieta voi toki kutsua supersankariparodiaksi, mutta se on paljon muutakin. Tämä käy hyvin ilmi nyt käynnistyvästä kolmiosaisesta tarinasta. Siinä salskea sankarimme saa vastaansa tekoälypohjaisen robotin, joka tottelee nimeä Kansalainen Kone – ja on aivan kaikessa parempi kuin kukaan muu.

Pekka Mannisen Teräslilja-sarjakuvia on julkaistu Tähtivaeltajassa säännöllisen epäsäännöllisesti vuodesta 1990 asti. Tällä kertaa Maailmankaupungissa vaikuttava lutuinen poliisirobotti puuttuu kauppakeskuksen vartijoiden toimintaan – kylmäverisen tehokkaasti. Entistäkin ajankohtaisemmalla tekoälyllä on sijansa myös tässä sarjakuvassa.

Vastikään linnassakin vierailleen Mannisen ensimmäiset Tähtivaeltajaan tekemät sarjakuvat ilmestyivät jo silloin, kun lehden nimi oli vielä Time and Space.

Kun Tähtivaeltajasta puhutaan, ei musiikkiakaan sovi unohtaa. Aihepiiri ilmaantui lehden sivuille vuonna 1984 – ja pian sen jälkeen teemaan tarttui myös Pekka Manninen. Samalla tiellä ollaan edelleen, sillä tämän numeron ykkösjuttuna loistaa kaiken sortin kauhumusiikkiin keskittyvä Herra Mannisen levyhyllyistä tunkee ulos hirviöitä! -artikkeli. Enok rulaa!

Vuoden aloittavaan lehteen mahtuu toki paljon muutakin. Kuten kirja-, sarjakuva- ja elokuva-arvosteluja. Sekä dvd-palsta, jossa esiin vyörytetään mm. kauhua, kummajaisia, mayoja, inkoja, noitia sekä universumin tylsin tieteiselokuva. Ja jos heität edes vitsillä, että viimeiseksi mainittu olisi Xtro, saat satikutia ja kutisatia.

Ja sitten rokataan sarjakuvien, robottien ja hirviöiden tahtiin!

Toni Jerrman