Tähtivaeltaja 1/24

Sarjakuvat – Floyd Gottfredson: Mikki Hiiri: Lain pitkä häntä

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Floyd Gottfredson
Mikki Hiiri: Lain pitkä häntä
Suom. Antti Hulkkonen & Aku Ankka -lehden toimitus. Egmont

Mikki Hiiri tillin tallin

Floyd Gottfredsonin vuosina 1930–1975 piirtämät Mikki Hiiri -stripit lukeutuvat Disney-sarjakuvien ikuisiin klassikoihin. Suomeksi niistä on julkaistu erilaisia koosteita useaan otteeseen.

Gottfredsonin uppoupeaa kynänjälkeä löytyy Mikki Hiiren kulta-aika -sarjasta (1971–1972), useista jättikirjoista (1974–1988), Mikin ja Hessun juhlakirjoista (2008 & 2012), Suurverolan varjokuningas -teoksesta (2013), sekalaisista albumeista, Aku Ankka -lehdistä, taskukirjoista ja ties mistä.

Viimeisin kokonaan Gottfredsonin tuotannolle omistettu teossarja käsitti neljä paksua opusta: Mikin oma sanomalehti (2014), Vaa­rallinen Mikki (2015), Mikki, konnien kauhu (2016) ja Cowboy Mikki (2017).

Nyt tätä samaista herkkua on jälleen saatavilla. Egmontin julkaisema Mikki Hiiri: Lain pitkä häntä sisältää neljä Floyd Gottfredsonin Mikki-seikkailua vuosilta 1930–1932. Muutamaa värillistä alku- ja loppusivua lukuunottamatta sarjat nähdään alkuperäisessä mustavalkoisessa asussaan.

Teoksen käynnistää pitkä ja polveileva Mikki Hiiri Autiolaaksossa -tarina. Siinä Minni perii vanhan Mortimer-setänsä kartanon, josta löytyy kartta, joka johtaa Autiolaaksossa sijaitsevalle salaiselle kultakaivokselle. Kartan ja kaivoksen haltuunotto on kuitenkin vaaroja täynnä, sillä aarretta havittelevat myös petollinen asianajaja Samu Suutari sekä julma rikollinen Jopi Jalkapuoli. Mikin ja Minnin onneksi heitä auttaa salaperäinen naamiomies Kettu.

Itse juonikuviota tärkeämpää sarjakuvassa ovat pähkähullu koheltaminen ja sinne tänne sinkoilevat sivujuonet. Jo ensimmäisellä sivulla kohdataan Heluna Ammu, joka on poistattanut nielurisansa, jotta voisi puhua tuntikaupalla yhteen pötköön: ”Mortimer oli kuulemma upporikas. Nyt voit hankkia vaikka juustolla silatun kylpyammeen.” Polle puolestaan varoittelee, kuinka perintö on suvulle kuin sokeri muurahaisille. Onneksi Mikki lohduttaa Minniä: ”Älä sure. Polle ei tiedä mitään. Hän käyttää hattuakin vain suojaksi tikoilta.”

Jatkossa möyhitään pelkoja aavemaisen kartanon pimeydessä, kurvaillaan polkupyörällä lätäköissä, lennetään hevosen selästä, ajetaan autolla rautatiekiskoilla, matkustetaan pummilla junassa, toimitaan tarjoilijana ja tiskaajana sekä tehdään temppu jos toinenkin. Anarkistisen villin lännen tarinan siivillä Mikki meinaa päätyä aina hirsipuuhun asti. Lisäksi Autiolaaksossa kohdattu Erasmus Rotta satuilee, kuinka hän aikoinaan piiritti aivan yksin sata intiaania.

Järkeä tästä on turha hakea, mutta kajahtanutta hubaa riittää senkin edestä.

Edellisen kerran Mikki Hiiri Autiolaaksossa on nähty suomeksi Cowboy Mikki -kokoelmassa sekä Aku Ankan taskukirja -sarjan Tiiliskivi-spesiaalissa (2023).

Lain hännän toinen pitkä seikkailu tottelee nimeä Mikki seilaa aarresaarelle. Sen edellinen suomenkielinen julkaisu löytyy Mikin oma sanomalehti -teoksesta.

Mikki ja Minni haluavat auttaa rouva Kirkonrottaa ja lähtevät aarrejahtiin, joka on täynnä sudenkuoppia ja hullunkurisia käänteitä. Jo purjelaivassa sankareitamme vaanivat niin kapinalliset merimiehet, pahantahtoiset huijarit kuin raivostunut gorilla. Perillä aarresaarella päänvaivaa aiheuttavat eksoottiset kannibaalialkuasukkaat, jotka viskaavat ensi töikseen Mikin pataan: ”Äläkä säästele suolaa ja ketsuppia. Ruoassa pitää olla makua.”

Meno ja meininki on jälleen ihastuttavan päätöntä – sekä nykypäivän standardien mukaan totaalisen sopimatonta. Tästä ei sarjakuvahulluus enää paljon riemastuttavammaksi muutu.

Teoksesta löytyy myös pari huomattavasti lyhyempää kokonaisuutta, joista ensimmäisessä herra Hiiri taittaa peistä hurjan ilkeän Katin kanssa. Toisessa Mikki yrittää puolestaan vältellä virkaintoista rankkuria, joka tahtoisi passittaa Pluton kaasukammioon. Makaaberit ainekset ja väkivaltaiset temput olivat 1930-luvun alussa selvästikin suosittu huumorin lähde.

Voihan paukkuvat päitset!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/24.

Kirjat – Elli Leppä: Hylänkö

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Elli Leppä
Hylänkö
Nysalor

”Hylängöt ovat menetettyjä maita, ne ovat luopuneet inhimillisestä projektista, muuttuneet ja kieltäytyneet kasvamasta meidän unelmiamme.”

Elli Lepän neljäs runokokoelma on raadollisen ekokriittinen tutkielma ajasta sen jälkeen, kun ihmiskunnan tuho on jo tullut ja mennyt. Runot antavat aivan uudenlaisen lintuperspektiivin Maan massiiviselle ja systemaattiselle hävitykselle, jonka ihmiset ovat aiheuttaneet.

Vaikka tuhomme onkin Hylängön mukaan väistämätön, runokokoelma on samalla toiveikas ja antaa varmasti myös eräänlaista lohtua planeettamme rappiotilasta huolestuneille lukijoille. Kokoelman sanoma on selvä: älkää huoliko, luonto kyllä selviää meistä ihmisistä. Ihmiskunnalla on virheellinen käsitys omasta tärkeydestään niin hyvässä kuin pahassakin. Meidän olemassaolomme on luonnolle vain silmänräpäys, hetken hurma, kuriositeetti, epäonnistunut evolutiivinen kokeilu, jonka on tarkoituskin päättyä aikanaan. Muutos on väistämätön.

Lepän tapa käyttää luonnontieteellistä terminologiaa on hyvin originellia. Hän kutoo kiehtovalla tavalla sen sekaan mytologiaa ja vaihtelee näkökulmia eliölajeista toisiin, osoittaen samalla ihmismielen itsekeskeisyyden ja pahimmillaan sen mielettömyyden: ”kaikki aine joka on väkisin työstetty toisenlaiseksi, tekee hidasta eroa luojastaan, molekyyli molekyyliltä pyrkii takaisin lähtötilaansa, tai seuraavaan olomuotoon, hajoava paperi kirjastojen kellareissa, lahoavien kirjojen työlästä hengitystä.”

Lepän esikoisteos Seisaukset, tasaukset teki minuun suuren vaikutuksen vuonna 2020. On ollut hienoa nähdä, miten hän on jatkanut kirjoittamista ylläpitäen samaa huikean kaunista ja älykästä kielellistä taituruutta: ”dyynien laidoilla kylissä, korumaiset hämähäkit kutovat seittipalatseja, keitaan kuivuneelle pohjalle, ne tietävät ettei läikehtivä vesi palaa, viileät laineet enää kangastuksia, aavikon valkeissa silkkikinoksissa.”

Hylänkö on täysin oikeutetusti ehdolla vuoden 2023 Kalevi Saxellin muistopalkinnon saajaksi.

Melina Marras

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/24.

Sarjakuvat – Petri Hiltunen: Harmaan jumalan hetki

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Petri Hiltunen
Harmaan jumalan hetki
Zum Teufel

Hitusen hämäävästi nimetty Harmaan jumalan hetki sisältää todellisuudessa kaksi Petri Hiltusen tekemää Robert E. Howard -sarjakuvaversiota. Nimikertomuksen ohessa mukana on Conan-tarina Mustan rannikon kuningatar – sekä laaja kattaus oheismateriaaleja. Alunperin nämä sarjakuvat ovat ilmestyneet albumimuodossa vuosina 1994 ja 1991, mutta nyt ne nähdään kovissa kansissa ja aiempaa isommassa koossa.

Harmaan jumalan hetki on taiteellisesti yksi Hiltusen läpimurtoteoksista. Esiin vyöryy huolellisesti toteutettuja kuvia, joissa ihmiset ja erityisesti heidän asunsa on kuvitettu pikkutarkalla pieteetillä. Kelttien ja viikinkien Irlannissa käymästä viimeisestä suurtaistelusta kertova tarina hakee pohjansa historiasta, mutta sekoittaa mukaan fantastisia elementtejä.

Jumalten ja haltioiden silmien alla käydään eeppistä, veristä sotaa, joka on päätepiste useammallekin ajanjaksolle. Suuresta henkilökaartista ja hetkittäisestä tekstipainotteisuudesta huolimatta taistelukenttien yllä leijuvan kuoleman voi lähes haistaa – samoin kuin sodan mielettömyyden, joka ei tunne voittajia tai sankareita.

Mustan rannikon kuningatar on kuvituksensa puolesta harjaantumattomampaa Hiltusta. Ihmishahmojen kuvauksessa on paikoin ongelmia, eikä yksityiskohtiin ole panostettu yhtä paljon kuin Harmaan jumalan hetkessä. Huonoksi ei tätäkään jälkeä kutsuisi silti edes metallipiru.

Itse tarina on karua fantasiaa, jossa tappamista ja ryöväämistä ei kaunistella. Kun mässäilystä, väkijuomista ja väkivallasta nauttiva rautainen barbaari lyö hynttyyt yhteen naispaholaiseksi kutsutun jääkylmän Belit-merirosvon kanssa, ovat rannikkoseudut helisemässä. Myyttistä ihmeen tuntua tarinaan tuovat muinaisen suurkaupungin rauniot, sen mysteerien täyteinen historia ja siellä yhä asustava paholaishirviö.

Jos yhtä neljän sivun tekstimättöistä kohtausta ei oteta huomioon, niin jo pelkät kuvat kuljettavat kerrontaa harvinaisen onnistuneesti. Väliin edetään yli kymmenen sivua ilman sanoja, mikä on vahva osoitus Hiltusen kyvyistä sarjakuvataiteilijana.

Oheismateriaaleina kirjasta löytyy Hiltusen uusi esipuhe, selvitys hänen ja Howardin yhteisestä matkasta sekä kunnon rupeama Hiltusen mustavalkoisia ja värillisiä Conan-kuvituksia. Jostain syystä settiin ei ole kelpuutettu yhtään näytettä Tähtivaeltajasta 4/91, jossa sekä kansi että useat kokosivun mustavalkografiikat kuvittavat samaisessa lehdessä julkaistua Conan-novellia Rautapaholainen. Toisaalta tämä tarkoittaa sitä, että jos haluaa kattavan valikoiman Hiltusen Howard-tuotantoa, niin kyseinen lehti kuuluu pakkometsästettäviin kohteisiin Harmaan jumalan hetki -kokoelman lisäksi.

Crom vieköön!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/24.

Kirjat – Amal El-Mohtar & Max Gladstone: Tällä tavalla hävitään aikasota

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , ,

Amal El-Mohtar & Max Gladstone
Tällä tavalla hävitään aikasota
This Is How You Lose the Time War
Suom. Kaisa Ranta. Hertta

Tähtivaeltajassa 4/19 julkaistussa haastattelussa Amal El-Mohtar kertoi laajalti mm. Max Gladstonen kanssa kirjoittamastaan This Is How You Lose the Time War -pienoisromaanista. Sittemmin teos voitti niin Hugo-, Nebula- kuin Locus-palkinnon. Nyt kirja on saatu myös suomeksi nimellä Tällä tavalla hävitään aikasota.

Romaani kertoo kahdesta aika-agentista, Punaisesta ja Sinisestä, jotka ovat kiihkeän aikasodan eri puolilla. Toinen heistä palvelee teknologiakeskeistä Virastoa ja toinen luonnonläheistä Puutarhaa. Molempien tehtävänä on muovata historiaa matkaamalla ajassa, jotta heidän kannattamansa maailmanjärjestys käy toteen. Tässä pelissä murhat ja kokonaisten kulttuurien hävittämiset ovat arkipäivää.

Sekä Punainen että Sininen ovat agentteina eliittiluokkaa ja syvästi omistautuneita asialleen. Usko omien toimien oikeutukseen alkaa kuitenkin murentua, kun he ryhtyvät kiellettyyn kirjeenvaihtoon. Alkuun kyse on vastustajan härnäämisestä ja oman erinomaisuuden korostamisesta, mutta vähitellen kirjeiden sävy pehmenee, kun hahmot alkavat ymmärtää toisiaan. Päädytäänkö lopulta mahdottomaan toveruuteen tai jopa rakkauteen, vai onko kyseessä hienovaraisesti kudottu petosten verkko? Nämä kysymykset sävyttävät koko teosta.

Tällä tavalla hävitään aikasota on kauniisti kirjoitettu ja suomennettu kertomus kilpakumppaneista aikasodan pyörteissä. Asetelma mahdollistaa kiehtovat väläykset historian eri kehitysvaiheista, joiden käänteissä agenteilla on omat tärkeät roolinsa. Vuosien myötä pienetkin muutokset kertautuvat ja ohjaavat maailman kehityksen uuteen muottiin. Meille tutun menneisyyden ohessa tarinassa vieraillaan myös kaukaisilla planeetoilla ja tulevaisuuden tähtikentillä. Tästä on aito ihmeen tuntu tehty.

Kiehtovaa kerrontaa on saatu aikaan myös tavoista, joilla Punainen ja Sininen viestivät keskenään. Koska kyseessä on salainen kirjeenvaihto, voi teksti olla piilotettuna vaikkapa kuolleeseen sudenkorentoon, puun vuosirenkaisiin tai teenlehtien liikkeisiin.

Teoksen sydämenä sykkivät kulissien ohessa sen lämminhenkisesti kuvatut päähenkilöt, heidän tunteensa, ajatuksensa ja suhteensa. Tälläkin saralla romaani toimii erinomaisesti. Lisäjännitettä kokonaisuuteen tuo salaperäinen etsijä. Varjo, joka ilmestyy aina paikalle, kun Punainen uskoo tuhonneensa saamansa viestin fyysisen ilmentymän…

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/24.

Kolumni – Pääkirjoitus 1/24

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , ,

Käynnistämme vuoden tällä kertaa siinä mielessä poikkeuksellisella numerolla, että mukana ei ole yhtään kirjailija-artikkelia. Sen sijaan katseet on käännetty musiikkiin ja sarjakuviin. Yleisestä suunnanmuutoksesta ei ole kyse, sillä tuleviin numeroihin on sovittu jo iso tukku kirjailijaesittelyitä. Mutta aina on hyvä tutkailla spefi-maisemia myös erikoisemmista kulmista.

Herra Mannisen spekulatiivinen levykokoelma -artikkelissa Pekka Manninen ruotii scifiin, fantasiaan ja sarjakuviin kytkeytyviä levyjä ja biisejä. Mukana on sekä harvinaisia kuriositeetteja, rakettimaisia ralleja että poskettomia kokeiluja. Musiikillisesti kuljetaan aina rockista sinfoniaan, folkista oopperaan ja musikaaleista jazziin. Kokonaisuus hämmästyttää ja kummastuttaa takuuvarmasti jokaista pientä kulkijaa. Ja mikäs sen mukavampaa!

Kuvaa ja tekstejä yhdistävien spefi-kertomusten puolelle kurkistetaan perinteisessä Sarjakuvavuosi Amerikassa -katsauksessa. Siinä perataan esiin vuoden 2023 parhaat uudet yhdysvaltalaissarjakuvat. Joukkoon mahtuu lukuisia teoksia, jotka ilahduttavat, herättävät ajatuksia ja saavat aivot sykkimään kuin pirteä peipponen pelihallissa.

Kotimaisena novellina tarjolla on Inkeri Kontron vaikuttava Kuusyndrooma. Tulevaisuusasetelmasta ja vahvasta psykologisesta otteesta huolimatta se on myös maailmanpoliittisesti ajankohtainen. ”Silloin ei vielä tiedetty, että Kuukin on mielentila.”

Kaiken muun hyvän lisäksi tässä numerossa käynnistyy taiteilijamaestro Pertti Jarlan Unilähetyksiä Kuusta -sarjakuva. Mielikuvitusta kutkuttava omintakeinen tarina jatkuu Tähtivaeltajan tulevissa numeroissa. Jessöör ja jepulis!

Vanhaan tuttuun tapaan mukana on myös rutkasti kirja-, sarjakuva- ja elokuva-arvosteluja. Sekä tietenkin viime numerossa ensimmäistä kertaa nähty Elisa Wiikin ja Mikko Seppäsen Katsomisen arvoista? -palsta, jossa kirjoittajat käyvät läpi striimauspalveluiden tuoreimpia spefi-sarjoja.

Viime vuoden lopulla spefi-faneja ilahdutti tieto, että Magdalena Hain Sarvijumala-romaani (2/23) voitti lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Palaamme tähän merkkihetkeen julkaisemalla Hain kiitospuheen kokonaisuudessaan sivulla kuusi.

”Kuinka monta sydämenlyöntiä sinulla on jäljellä? Läpäisisitkö Voight-Kampff-testin tunnekuohuissa? Tunnetko Roy Batty -metodin?”, kysyy Clutch-bändi Red Alert (Boss Metal Zone) -kappaleessa, joka on julkaistu Sunrise on Slaughter Beach -levyllä vuonna 2022.

Lukemisiin ja kokemisiin!

Toni Jerrman

Kirjat – R. F. Kuang: Babel – Mystinen kertomus

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

R. F. Kuang
Babel – Mystinen kertomus
Babel: Or the Necessity of Violence: An Arcane History of the Oxford Translators’ Revolution
Suom. Helene Bützow. Teos

Tähtivaeltajassa 1/22 esitellyn R. F. Kuangin Babel-romaani on vaihtoehtohistoriallinen fantasiajärkäle. Teoksessa tavoitellaan kunnianhimoisia teemoja: rasismin, seksismin, kolonialismin ja luokkajaon kokonaisselitystä sekä pienen opiskelijajoukon epätoivoista yritystä ratkaista ongelmista jokainen.

1800-luvun lopun Oxfordiin sijoitettu tarina mallintaa rakastavasti yliopistokaupungin miljöötä. Englanti on ylin maailmanvalta, joka todellisen historian tapaan murskaa jalkoihinsa siirtomaavaltioita, kun tavoittelee etuja resurssikilpailussa muiden maailmanmahtien, kuten Ranskan ja Saksan kanssa.

Vaihtoehtohistoriassa Englannin etulyöntiasema perustuu paljolti hopeaan, maagisia ominaisuuksia omaavaan metalliin, joka toimii kielitieteilijöiden erikoiskykyjen raaka-aineena. Pitkälle koulutetut kielitieteilijät pystyvät laatimaan hopeasta arkea helpottavia ja teollisuuden prosesseja sujuvoittavia työkaluja. He kaivertavat hopeatankoihin vastinpari-sanoja, joiden hienoiset merkityserot kielestä toiseen toimivat taikuuden käyttövoimana.

Hopeaa voi pitää kirjassa analogiana esimerkiksi sähkölle tai kapitalismille, tai yleisesti ottaen niille mekanismeille, jotka pitävät talouden ja yhteiskunnan rattaat pyörimässä – mutta jotka ovat niin jokapäiväisiä, ettemme osaa kuvitella elämää ilman niitä.

Kirjan idea kielen merkityksestä yhteiskunnalle ja Babelin tiedekunnan kielitieteilijöiden ratkaisevasta asemasta on kekseliäs, ja se on punottu taitavasti viktoriaanisen aikakauden maailmanpolitiikkaan. Kielitieteen opiskelijoiden Robinin, Ramyn, Victoiren ja Lettyn kautta kuvattu syrjittyjen ystävyys ja sen rikkoutuminen kantavat juonen kaarta ja nostavat sen aidosti traagisiin ulottuvuuksiin. Magiaviritteinen yliopistomaailma muistuttaa hieman velhokoulukirjojen vastaavia, mutta juonen pääpaino on epäkohtia vastaan taistelussa. Vääryydet osoitellaan ja tuomitaan suorasanaisesti. Näin niille toisaalta annetaan tarvittavaa painoa. Mieleen hiipii silti ajatus, että Kuang olisi voinut luottaa enemmän kirjallisiin ansioihinsa ja antaa kuvausten puhua puolestaan – nyt sorrutaan paikoin paasaamiseen.

Suomenkielisessä tekstissä on harmillisen, jopa tolkuttoman paljon huolimattomuusvirheitä. Lisäksi runsaiden alaviitteiden viittausmerkki on lukukelvottoman huomaamaton ja piiloutuu usein lainausmerkkien sekaan, mikä raskauttaa lukemista.

Analogioita ja yhtäläisyyksiä todelliseen maailmaan on viljalti, eikä helppoja ratkaisuja ole tarjolla kirjassakaan. Babelin kielitieteilijät ylläpitävät omalla työllään sortavia rakenteita. Varsinkin päähenkilö räytyy ymmärtäessään osallisuutensa vääryyksiin: Oxfordin opiskelijat ovat etuoikeutetussa asemassa lähes koko muuhun maailmaan nähden, vaikka sitten olisivatkin omassa yhteisössään syrjittyjä etnisyytensä tai sukupuolensa takia. Siirtomaakansojen niska kannattelee yläluokan mukavuuksien rautasaapasta.

Vastarinnan käynnistyttyä päästään pohtimaan aktivismin keinoja. Mitkä niistä ovat tehokkaita, mitä oikeastaan tavoitellaan ja kuinka pitkälle kukin suostuu menemään?

Kokonaisuutena Babel on ansiokas yhteensovitus hyvää hahmokuvausta, poliittis-historiallisia kehitelmiä ja aitojen epäkohtien käsittelyä.

Elli Leppä

Elokuvat – There’s Something in the Barn

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , ,

There’s Something in the Barn

There’s Something in the Barn on Magnus Martensin ohjaama norjalainen kauhukomedia, jonka tekijäkaartista löytyy myös suomalaisväriä.

Kun koko ikänsä Yhdysvalloissa asuneen Billin (Martin Starr) norjalaiseno kuolee, hän päättää muuttaa perheensä kanssa vuonojen täplittämään pohjolaan. Perillä Nordheimeja odottaa pikkukylän lähistöllä sijaitseva tila, johon kuuluu mökki ja aitta. Vuodenaika on tietysti talvi tunnelmallisine lumihankineen.

Bill itse intoilee muutosta eniten, sillä onhan Norja tunnetusti maailman onnellisin maa, jossa kaikki on aivan täydellistä. Positiivisuuskursseja vetävä Carol-vaimo (Amrita Acharia) suhtautuu hänkin uuteen alkuun aurinkoisen myönteisesti. Nora-tytär (Zoe Winther-Hansen) mököttää, koska joutui jättämään Kaliforniaan ystävänsä ja harrastuksensa. Lucas-poika (Townes Bunner) kiinnostuu puolestaan välittömästi vanhoista kansantaruista, jotka kertovat kirkkaita valoja, kovia ääniä ja kaikenlaista muutosta vihaavista tallitontuista.

Kuten elokuvan nimestä arvata saattaa, perheen uuden kodin aitassa asustelee ikiaikaisen kärttyinen tallitonttu (Kiran Shah). Jos sitä kohtelee hyvin, se auttaa tilan asioissa. Jos taas pistää pihan täyteen välkkyviä jouluvaloja ja järjestää aitassa äänekkään kosteat tupaantuliaisjuhlat, voi olla varma, että tonttu-ukko näyttää ihmisille kaapin paikan.

Elokuva käynnistyy hitaanlaisesti, vaikka tekeekin jatkuvalla syötöllä hyvää pilaa sekä yhdysvaltalaisesta että norjalaisesta mielenlaadusta. Kun sosiaalisesti aktiiviset amerikkalaiset heitetään keskelle jäyhästi jököttäviä pohjoismaalaisia, on selvää, että juttuun tullaan vasta kun useampikin viinapullo on korkattu. Asetelma, jossa ydinperhe joutuu uhan edessä löytämään yhtenäisyytensä, on tietenkin vanhaa kauraa, mutta tällä kertaa teemaa käsitellään vinkeän itsetietoinen pilke silmäkulmassa.

Siinä vaiheessa, kun homma pääsee käyntiin ja ruumiita alkaa kertyä, elokuva räjähtää riemastuttavan komedialliseksi kauhumätöksi. Alkukantainen tonttuilu yltyy hektiseksi, ja aseiksi kelpaavat kirveiden, nuijien ja puukkojen ohessa jääpuikot ja lumilapiot. Lisää kotipolttoista kehiin! Kiihkeä pakomatka potkukelkalla on sekin paljon velmumpaa seurattavaa kuin Bond-leffojen iänikuiset syöksylaskut.

Hieno yksityiskohta on, että juuri norjalaisille itselleen on vaikeinta vakuuttaa, että tallitontut ovatkin totta. Tallitontut, joiden repliikit ovat useimmiten silkkaa legendaa.

Kun idyllinen talvimaisema muuttuu vitsejä tykittäväksi muinaisten kauhujen tyyssijaksi, on maailmassa vihdoin kaikki hyvin.

Toni Jerrman