Viime viikolla uutisoitiin, että Siri Kolun Alle aallon -romaani on yksi Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaista.
Tätä juhlistaaksemme päätimme pistää tänne bloginkin puolelle Anne Leinosen pitkän Siri Kolu -haastattelun, joka on alunperin julkaistu Tähtivaeltajassa 2/25.
Lukemisiin!
Siri Kolu
Suurten leirinuotioiden tarinankertoja
Siri Kolu on palkittu kirjailija, esiintymisdramaturgi ja sanataidekouluttaja. Hän vaikuttaa aktiivisesti kirjallisuuskentällä lukemiseen innostajana ja kirjailijan työn puolestapuhujana.
Vaikka Kolun kirjailijaprofiili ei kytkeydy suoraan tieteis-, fantasia- tai kauhukirjallisuuteen, hänen laaja tuotantonsa on aina ollut kiinnittyneenä spekulatiiviseen fiktioon. Ehkä osasyynä luokitteluharhaan on markkinavoimien toiminta tai se, että Kolun tuotannon ensimmäisenä kulmakivenä toiminut lastenkirjallisuus mielletään geneerisesti ”vain” lastenkirjallisuudeksi.
Kolu on kuitenkin uransa aikana kirjoittanut paljon dystooppisista maailmoista ja poikkeustilanteista. Entä jos? -kysymys on edelleen yksi hänen tärkeimmistä ajatuksellisista työkaluistaan.
Metsänpimeästä virusten maailmaan
On aivan normaalia, että luokitukset ohjaavat kirjailijan julkisuuskuvaa ja rakentavat tekijän reittiä kirjallisuuskentällä. Totuus on kuitenkin usein selkeitä määritelmiä monimutkaisempi.
− Esikoisromaanini Metsänpimeä vuodelta 2008 oli eräänlainen luokitteluvahinko. Silloin ei Suomessa vielä ollut Young Adult eli YA-kirjallisuuskategoriaa, ja siksi teos luokiteltiin aikuisten romaaniksi. Nykypäivänä Metsänpimeä saisi automaattisesti kaksoisluokituksen, sillä ainakin vastaanoton perusteella sitä luettiin molemmille kohderyhmille soveltuvana.
Metsänpimeä on intertekstuaalinen lukupaketti, joka vie metsästä inspiraationsa ammentavan kirjallisen salaseuran pariin. Teoksen kieltä ja psykologista syvyyttä kiiteltiin. Kirjoittamisen kohderyhmä muuttui kuitenkin pian toisenlaiseksi.
− Urani suurimpia käänteitä oli, kun eksyin lasten- ja nuortenkirjailijoiden joukkoon. Ymmärsin, että siellä on rennoimmat tyypit, joilla on parhaat keskustelut ja bileet. En keksinyt keinoa viestiä kustantajalle, että lähtisin tekemään lastenkirjoja, joten osallistuin anonyymisti kilpailuun. Sitä kautta ilmestyi sitten ensimmäinen Me Rosvolat -teos, ja lastenkirjat ryöstivät maailmani pitkäksi aikaa.
Kolu viittaa tällä Otavan ja Kinoproduction Oy:n kirjoituskilpailuun, jonka voittamisen myötä Me Rosvolat -sarjan ensimmäisestä osasta tehtiin menestyksekäs elokuva vuonna 2014. Road movie -henkinen humoristinen lastenkirja on käännetty yli 20 kielelle.
Tarinan premissi on mielikuvituksellinen: päähenkilö Vilja joutuu Suomea kiertävän rosvoperheen nappaamaksi ja päätyy huimiin seikkailuihin. Rosvoloiden ohella Kolu on tehnyt Taika Taksinen -sarjaa, jossa nuoret taistelevat vallanhaluista lähiönoitaa vastaan.
Kolu mainitsee, että ”lettukestit ja karkit ovat mahtavia”, mutta veri veti kirjoittamaan myös jotain tummempaa. Nuorten aikuisten kirjallisuus tuli luontevasti mukaan, kun häntä pyydettiin vuonna 2010 tuoreena Finlandia-voittajana sanomalehtiviikon tekijäksi.
− Kävi se kuuluisa romaanivahinko. Tein mukamas lyhytproosaa, mutta siitä tuli lopulta romaani, Kolu naurahtaa.
Sanomalehtiviikon jatkokertomus julkaistiin maakuntalehdissä, ja tarinaa hyödynnettiin myös äidinkielen opetuksessa. Nuoret kirjoittivat koulutöinä arvioita, jotka lähetettiin kirjepostina kirjailijan kotiin.
− Minulla oli yhtäkkiä kaksi matkalaukullista palautetta siitä, mitä nuoret olivat ajatelleet ja mistä he olisivat halunneet lisää tietoa. Sen myötä astuin nuortenkirjallisuuden puolelle, enkä ole tullut takaisin.
Jatkotarinasta syntyi Pelko ihmisessä -romaani (2013), joka on dystooppinen kuvaus viruksen runtelemasta yhteiskunnasta. Kolun tuotanto onkin aina ollut spekulatiivista: kirjoista löytyy fantastisen uhkaa sekä elementtejä dystopioista, yliluonnollisista tapahtumista ja roolipeleistä.
Kirjan ilmestymisvuonna maailma oli hyvin erilainen paikka kuin nykyisin. Vieläkö Kolu pystyisi tänä päivänä kirjoittamaan samanlaisesta aiheesta?
− Olemme tottuneet ajattelemaan, että kirjailijat esittävät teoksissaan Entä jos? -kysymyksen. Tämä aika haastaa kauttaaltaan spekulatiivista fiktiota, sillä elämme nyt maailmassa, jossa ”entä jos?” on tullut todella lähelle. Vaatii aikamoisia rajauksia tai etäännytystyökaluja, jos haluaa päästä alueelle, jossa ei tarvitse elää 200:n sykkeellä peläten, onko aihe jo huomisen uutisissa.
Romaanissa idästä peräisin oleva ilmavälitteinen tartuntatautivirus mullistaa koko maailman. Kun Kolu oli vierailulla Unkarissa, hänet esiteltiin ”pohjoisen noitana”, kirjailijana, joka oli ennustanut koronan.
− Se, että kirja ilmestyi juuri Unkarissa, jossa vapaus on kortilla, oli todella erikoinen tilanne. Heille tarinan merkitys oli sen tavassa katsoa, miten hyvinvointiyhteiskunta lähtee murtumaan.
P-viruksesta, siitä selviytymisestä ja selviytyneiden vainoamisesta kertovaan Pelko ihmisessä -sarjaan kuuluvat myös teokset Ihmisen puolella (2014) ja Iltasatuja maailmanpalosta (2021).
Spefin hiljaiset signaalit
Spekulatiivisen fiktion kirjoittajana Kolu havainnoi ja kirjaa asioita, jotka ovat vasta aluillaan tai pinnan alla näkymättämissä. Hän saattaa ajautua kirjoittamisprosessin aikana syvälle tulevaisuuden tutkimuksen pariin.
− Ajattelen, että ne asiat ovat hiljaisia signaaleja. Kutsun sitä häiriöksi: kun esimerkiksi luen jotain ulkomaan uutista ja siinä on joku tosi kiinnostava asia, alan seurata sitä poikkeamaa verikoiran vainulla. Mikä juttu tämä on, mitä siitä seuraa… Meitä spekulatiiviseen kallellaan olevia ei kiinnosta lähipeli vaan se, mitä tapahtuu viiden siirron päässä: mihin tämä maailma on kehkeytymässä.
Kolu kuvaa ajattelumalliaan kokonaisvaltaisena elämäntapana. Hän saattaa esimerkiksi tutkia MOL:ista, millaisia ihmisiä Huoltovarmuuskeskus rekrytoi, ja napata työnkuvaukset talteen. Muodostuvan kartan pohjalta voi pohtia sitä, miksi juuri tiettyjä ihmisiä tarvitaan ja mitä tapahtuu tulevaisuudessa, jos kyseisiä ihmisiä palkataan virkoihin.
− Tämä on joko siunaus tai sairaus! Kolu naurahtaa.
Viime vuonna ilmestynyt Hohtavat on tiiviisti tässä ajassa kiinni oleva teos. Osa ihmisistä saa hohtavilta olennoilta tiedon, että maailmalla on enää viikko aikaa.
Teos on tyypillinen Kolun tuotannossa siksi, että vaikka hänellä on suunnitteilla sananaikaisesti useita teoksia, jonon keulille kiilautuu usein teemoja, jotka kumpuavat lähipiirin nuorten keskusteluista ja elämäntilanteista. Tällaisia aiheita voivat ovat nuorten elämä ylipäänsä, kaukorakkaus tai tässä tapauksessa maailman tuhoutuminen.
− Elämmekin aikaa, jossa odotamme maailmanloppua tavalla tai toisella. Joudun väkisin pohtimaan, minkälainen maailma on tässä ja nyt ja millainen on se tulevaisuusikkuna, jota vasten sitten kirjoitan. Mutta minulle Mitä jos? -kysymys on keskeinen riippumatta siitä, olenko kirjoittamassa lapsille, nuorille vai aikuisille.
Onko Kolu sitten pessimisti vai optimisti tulevaisuuden suhteen?
− Toivoisin, että olen nykyisin vähemmän pessimisti kuin aikaisemmin, Kolu vastaa. – Kun rupesin opettamaan kirjoittajille kurssia “utopioita ja dystopioita”, jossa mietittiin juuri maailman luomista sekä positiivisia ja negatiivisia todellisuusehtoja, tajusin, että utopioiden miettiminen tässä ajassa on mitä parhainta ajatuksellisen lihaksen harjoittamista.
Dystopioita löytyy meidänkin läheltä. Kolu toteaa, että jos yrittää luoda edes jollain tavalla reaalisen utopian, se on yllättävän haastavaa.
− Sellaisen täytyisi olla utooppinen tasku jossain muunlaisessa maailmassa. En ole siis ihan päässyt utopia-utopiaan tarinoissani, mutta olen harjaannuttanut sitä ajatusta korona-aikana.
Dystopiat ovat Kolun määritelmän mukaan tutkielmia vallan rakenteista. Ne kertovat yhteiskuntarakenteiden ja kansalaisyhteiskunnan hauraudesta ja romahtamisesta.
− Mutta utopiat haastavat meitä ajattelemaan toivon ja yhteisöllisyyden elementtejä. Jotain semmoisia “sitkaita”, ehkä ei vielä täysin havaittuja rakenteita, joiden varaan voisi rakentaa tulevan maailman. Niitä minä nyt luupilla etsin. Maailma on valoisampi kuin mitä se oli aiemmin.
Kirjallisuus on sisältöään suurempaa
Kolu näkee kirjallisuudella tässä ajassa erityisen merkityksen, mutta se ei ole sisältöön vaan muotoon liittyvää.
− Elämme aikaa, jossa uutisimperfektiä ei voida saavuttaa. Jos joku kertoo aamukahdeksalta uutisen, se on muuttunut kymmeneen mennessä. Me olemme koko ajan läsnä ja jaamme asioita. Mutta se jakaminen ei ole todellista yhteisöllisyyttä vaan pikemminkin päällemme kävellään.
Kolu kertoo rakastavansa kirjaa käyttöliittymänä siksi, että se on yksityinen, ajasta irrotettu. Kirjan voi ahmaista, ja siihen voi palata vaikka sivu kerrallaan. Kirjallisuus on tämän kaiken vuoksi Kolulle poliittista, mutta ei varsinaisesti sisällön vaan kirjallisuuden edustaman käyttötavan vuoksi.
− Saan syväajatella kirjaa lukemalla. Saan olla, eikä minun tarvitse vastata mihinkään. Kirjan merkitys on siis juuri nyt väkevämpi kuin koskaan, Kolu toteaa.
Kirjallisuus on sanoja ja sisältöjä suurempi entiteetti.
− Olen joskus sanonut, että tarina on ihmiskunnan sitkein virus. Haen omassa tuotannossani paikkaa ja yhteyttä suurten leirinuotioiden äärelle. Meillä on taito kerätä tarinoita, välittää niitä eteenpäin ja kuunnella toisiamme. Ajattelen sitä ensisijaisena taitona: tarinat ovat ihmiskunnan säilymisen kannalta oleellisia.
Paljon puhutaan nuorten lukemisen kriisistä. Kolu on ollut mukana monissa yhteiskunnallisissa kampanjoissa, joissa edistetään nuorten lukemista.
− Mielestäni lukeminen ei ole nuorten ongelma, vaan ongelma on rakenteissa. Teen lukutaitotyötä ihan turhaan, jos kirjastoissa on rahoituksen puutteen vuoksi tarjolla vain Valittuja Paloja. Aineistoja on oltava saatavilla, ja niin, että kaikki myös tietävät niiden olevan olemassa siellä kirjastossa.
Kolu korostaa, että kirjastolaiset kyllä tietävät laadun ja ostaisivat laatua hyllyihin, jos se mahdollistetaan. Hänen mielestään yhteiskunnan tehtävänä on avata erilaisia väyliä kirjan luo. Kasvattajien ei myöskään pidä tukahduttaa lukemisen intoa liian tiukilla säännöillä.
− Lukuinnon voi murhata hyvin pienillä asioilla. Lukuintoa taasen voi vahvistaa, kun räjäyttää näitä rakenteita.
Kolu kehuu nuorten tarinankerronnan ymmärrystä ja haastaa kyseenalaistamaan mielikuvaamme nuorista.
− Nuoret on rakenteiden mestareita: heillä on kaikki valmiudet! Teinit ovat tottuneet monimutkaisiin pelirakenteisiin ja peilimaailmoihin, joissa asiat ovat kausaliteetissa toisiinsa. He voivat väitellä Donnie Darkosta; siitä, ettei tarinaa voi vain palauttaa siihen, että päähenkilö on mielisairas. Nämä nuoret eivät sitten muka “kiinnostu kirjallisuudesta”, mutta tarinoista he kuitenkin tietävät hyvin paljon. Väitän, että tätä rakenteiden lukutaitoa ei välttämättä lainkaan tunnisteta opetuksessa.
Kolu kannustaakin spefi-kirjailijoita haastamaan omaa tekemistään ja kirjoittamaan tekstiä, joka kutkuttaa näiden rakenteiden mestarien mielikuvitusta.
− Tarvitsemme helposti lähestyttävää proosaa, mutta samaan aikaan myös monimutkaista kirjallisuutta. Voi miettiä vaikka sitä, mitä hyvää esimerkiksi Hayao Miyazakin elokuvat ovat tehneet suomalaiselle tarinankerronnalle.
Kolu analysoi, että me elämme aikaa, joka on täynnä puolivalheita ja yksinkertaistuksia. Toisista ihmisistä sanotaan vaikka niin, että ”he tekivät kaiken” tai ”he ovat syypäitä”. Samaan aikaan meillä kasvaa monimutkaisen ja oikukkaan kerronnan asiantuntijoita: on vain löydettävä tie tavoittaa nämä nuoret.
Lääkkeeksi Kolu tarjoaa esimerkiksi hybridiä, jossa nuoret pääsevät tavalla tai toisella osaksi teosta sekä rakentamaan kirjallisia yhteisöä esimerkiksi fanifiktion tai omien valintojensa kautta. Kolu on itsekin ollut aktiivinen kokeilujen suhteen. Hohtavissa on kuusi erilaista loppua, koska kirjailija ei halunnut valita asioita lukijan puolesta.
– Monilajisuus on äärimmäisen mielenkiintoista. Toiselle sama tarina voi olla kauhufiktiota ja toiselle suurta romantiikkaa. Lajityyppiajattelu on siksi mielestäni vähän vanhanaikaista. Kirjallisuuskin voisi olla yleisemmin immersiivistä, kuten Henry Salmenniemen teokset.
Yhtä lailla teoksen ei tarvitse olla vain yksi teos, vaan siihen voi olla useita sisäänkäyntejä. Esimerkiksi Kolu nostaa Taideyliopiston teatterikorkeakouluun tekemänsä esityksen, johon myytiin kaksia eri lippuja. Tila oli jaettu puoliksi: toisessa esitettiin kokeellista nykyteatteria ja toisella puolen oli tyystin erilainen näytös käynnissä. VIP-yleisö pääsi todistamaan molemmat esitykset.
– Se oli yleisöllinen koe. Olin todistamassa esityksiä, joissa seiniä kaadettiin ja palautettiin takaisin paikoilleen. Esiintyjät kävivät kalastamassa lisää yleisöä toiselta puolen aitaa. Monet ihmiset tulivat katsomaan kahdesti, jotta he saisivat kokea esityksen eri tavoin. Samalla syntyi toisentyyppistä kuluttajuutta. Katsojat olivat kuin pelaajia, jotka saivat käydä esityksen eri tavoin läpi.
Kolu uskookin, että monilajisuus sekä tarinoiden monet ovet ja lupaukset ovat tulevaisuuden kerrontaa.
Roolipelejä ja leikittelyä
Kolun lukeneisuus ja monipuolinen harrastuneisuus näkyy tuotannossa. Kolulla on itsellään roolipelitaustaa. Kun hän veti dramaturgian erikoisopintoja, sen yhteydessä ohjattiin larpin käsikirjoittajatiimiä niin, että kaikki langat olivat nähtävissä.
– Puolisoni vetää pöytäroolipelejä ja on tehnyt larppeja nuorten kanssa taiteen perusopetuksessa, itse olen tässäkin enemmän kirjoittaja. Saan kiksejä siitä, että luen tai tutkin pelimaailmaa, mutta en välttämättä lähde itse pelaamaan. Olen aika surkea bofferoija! Mutta minusta on ihana toisinaan pelata inhottavaa NPC-hahmoa, jolla on kaikki tarinan suojaukset päällä!
Kolun uusin teos Alla aallon (2025) aloittaa varhaisnuorille suunnatun Kaksoismaailmat-kirjasarjan. Se on omalla tavallaan tribuutti Susan Cooperille, jonka Pimeä nousee -sarjan myyttiset tapahtumat mullistivat aikoinaan kirjailijan elämän.
Tarinassa sukelletaan antiikista tuttuihin sankarimyytteihin ja katastrofitarinoihin, kuten Atlantiksen taruun. Kirjan päähenkilö El alkaa saada unimaailmassaan omituisia, todentuntuisia välähdyksiä elämästä Atlantiksessa ennen sen tuhoa. Atlantiksessa vuorostaan Elektra näkee unia oudoista korkeista rakennuksista. Selviää, ettei El(ektra) ole suinkaan ainoa nuori, jolla on tällaisia kokemuksia. Myöhemmissä osissa perataan Troijaan ja Minotaurukseen liittyviä myyttejä.
Kolu on aina ollut lukijana suurten tarinoiden äärellä – ja spefi on tehnyt vaikutuksen.
– Isäni oli todella kova scifin ystävä. Hänen kirjahyllystään poimin luettavaksi kaikkein lähestyttävintä sf-kirjallisuutta, kuten esimerkiksi Isaac Asimovia, Philip K. Dickiä sekä Arkadi ja Boris Strugatskin Stalkerin, jonka kielletyn alueen ajattelu oli erityisesti vaikuttava.
Dan Simmonsin Hyperion ja sen huikeat ideat hajottivat kirjailijan pään hyvällä tavalla, jopa niin, että kyky kirjoittaa katosi pariksi kuukaudeksi.
– Teoksen käänteinen aika ja Lepinkäisen jumaluus vaikuttivat niin, että hain samankaltaisia isoja avaruusodysseiamaisia juttuja myös omasta tekemisestäni. Kaikissa teoksissa, joista olen innostunut isosti, on aina ollut läsnä jokin vaikuttava konsepti.
Kolun lapsille suunnattua tuotantoa on syytä pitää spekulatiivisena fiktiona hänen muun tuotantonsa rinnalla, sillä niissäkin on mukana arkitodellisuuden vääntymiä. Tämän ohessa niiden maailma houkuttelee rakentamaan omia tarinoita.
– Ajattelen tarinoita lukijan leikkeinä. Lastenkirjani lukija voi innostua ja lähteä leikkimään vaikka Rosvoloita pihalle.
Kolu muistuttaa, että Roald Dahlin tuotantoa kutsuttiin aikoinaan yksinomaan lastenkirjallisuudeksi, mutta nykypäivänä sitä kutsuttaisiin vähintään kummaksi. Lisäksi Dahlin teokset ovat aina vedonneet myös aikuisiin.
Kirjallisuuden suurlähettiläs
Siri Kolu työskentelee tällä hetkellä puolet työajastaan ammattikirjailijana. Toisen puolikkaan aikana hän toimii kustannusosakeyhtiö Tammen kotikirjailijana. Käytännössä kotikirjailijuus tarkoittaa sitä, että seuraavat kolme vuotta Kolu sparraa Tammen lasten- ja nuortenkirjailijoita, järjestää sisäisiä koulutuksia ja antaa henkilökohtaista ohjausta kollegoilleen niin tarinoiden kuin urankin suhteen.
– Tällä hetkellä tärkeintä on, että mentoroin talossa olevia kirjailijoita. Esikoiskirjailijoille järjestetään esimerkiksi apurahakoulutusta. Erityisenä rakkauden kohteena ovat meidän toisinkoiset eli toisen kirjan kirjoittajat.
Talosta tehdään myös ulospäin kirja-alan vaikuttamistyötä, kuten lukutaitotyötä erilaisten kohderyhmien kanssa. Kaikista hankkeista ei voi vielä puhua, mutta jo syksyllä alkaa tapahtua.
– Ajatus on saada kirjan asemaa vahvemmaksi ja miettiä erilaisia toimenpiteitä lukutaidon vahvistamiseksi. Toivon, että tulevaisuudessa olisi enemmän myös tapahtuma-ajattelua ja tapahtumasuunnittelua, eli miettisimme, miten saamme nuoret lukijat oikeasti kohtaamaan tekijöitä ja tekijät kohtaamaan lukijoita.
Kolulla on tähän vaikuttamistyöhön erinomainen tausta, koska hän on ehtinyt toimia kirja-alalla valtakunnallisena vaikuttajana, mm. Taiken eli Taiteen edistämiskeskuksen kirjallisuuden apurahalautakunnan luottamustoimessa.
– Paitsi että tuntee tosi paljon ihmisiä, on tärkeää tutustua mahdollisimman moneen muuhunkin. Tämä on siis idea-ala, mutta pohjimmiltaan kuitenkin ihmisala. On eduksi tuntea avainihmiset ja tietää, mitä tapahtuu esimerkiksi kuntavaaleissa.
Myös kirjailijoiden hyvinvoinnista ja mentaalisesta sparraamisesta huolehtiminen on tärkeää.
– Elämme näkyvyysaikaa. Se, mistä ryhdytään puhumaan, kohoaa isoksi ilmiöksi. Tekijää täytyy valmistaa siihen, että kirjasta voi yhtäkkiä tulla tosi hurjat kierrokset, mutta toisaalta joskus kritiikkejä on vähän. Kirjan ympärillä voi jopa olla täysi hiljaisuus, koska areenoita keskustelulle ei ole samalla tavalla olemassa kuin ennen. Rakastan bloggareita ja blogien arvioita, mutta vilpitön huoleni on, että lasten ja nuorten kirjoille palstatilaa on enää vain pieniä millejä jaossa.
Kolu on huolissaan siitä, mitä taidehallinnossa tapahtuu parhaillaan. Ennen kaikkea hän pohtii, miten hyvin tulevassa kulttuurivirastossa nähdään eri alueiden tarpeet tai miten tasapuolinen sukupuolijakauma ja eri vähemmistöt huomioidaan.
– Minua huolestuttaa ennen kaikkea se, jos uuteen kulttuurivirastoon valitaan ihmisiä päättämään rahoituksesta poliittisin perustein. Kirjallisuustoimikunnassa oli tärkeää, että tiesimme meidän päätöksiemme olevan sitovia. Miten tilanne muuttuu, jos muutaman hengen asiantuntijajoukko vain tekee ehdotuksia ja joku muu päättää? Miten taiteilijajärjestöt voivat olla luottavaisin mielin, että päätökset perustuvat osaamiseen?
Kolu kehottaa olemaan valppaana sen suhteen, mitä rakenteiden murros tuo tullessaan, ja miettimään myös, millaista taidetta edistämme ja miten. Jos päätöksiin vaikuttaa ajankohtaisuus tai se, mikä kuohuu näyttävästi pinnalla, jääkö jotain huomiotta?
– Taide on aina vähän vikuri hevonen. Ei pitäisi pelata varman päälle, vaan muistaa myös, että nuorten taiteilijoiden räväkkä taide voi näyttää nyt aivan hullulta, mutta siinä voi olla koolla tulevaisuuden Tulenkantajat. Taiteen pitää muutoinkin asettua ketterästi paikkoihin, joissa se ei nyt ole. Meidän tulisikin rahoittaa välillä jotain villiä, josta voi nousta jotain hyvää.
Apurahalautakunnassa Kolu piti tärkeimpänä ominaisuutenaan halua lukea laajalti toisten tuotantoa. Hän halusi tietää, millaista työtä kollega tekee ja mihin kokonaisuuteen tai kehitysvaiheeseen apurahoitusta kaipaava hanke liittyi.
– Minulla oli eturivin paikka nähdä, mitä kirjailijat tekevät juuri nyt.
Luottamustoimi ei vaikuttanut omaan tuotantoon negatiivisesti, päinvastoin. Kolu kokee, että oma tekijäkäsiala vahvistui, vaikka luettavana olikin parhaimmillaan yli 700 hakemusta.
– En koskaan löytänyt samaa ideaa eri papereista. Kirjailijoilla voi olla sama prisma ja valoikkuna, mutta se heijastuu aina ihmisen itsensä, hänen DNA:nsa läpi. Me kerromme tarinoita oman kielen ja alitajuisten kuvien kautta. En siis ollut ollenkaan huolissani, vaan aloin juhlia omaa ajatteluani. Minulta poistui pelko, että tämä on jo kerrottu tai tehty muualla. Sen sijaan ajattelin, että jos minä en kerro tätä, kukaan muu ei tätä kerro.
Toki Kolu näki aiheita, joissa kirjailijat olivat menneet yhteisellä limbisellä aivolla samaan paikkaan.
– Muodostuu samojen aiheiden klustereita ja ihmisillä voi olla samoja rakennuspuita, mutta silti jokaisella on oma tapansa olla olemassa sanojen kautta. Jos siis joku aihe tulee akuutiksi ja näet siitä jutun paikallislehdessä, niin älä ainakaan sen vuoksi luovuta.
Kotimainen spekulatiivinen fiktio on Kolun mielestä ”jäätävän tasokasta”. Se on kansainvälistä, ja kun joku teos käännetään yhdelle kielelle, se käännetään saman tien useammalle. Pieni kielialue aiheuttaa valitettavasti sen, ettei meistä pidetä muualla maailmassa jumalatonta meteliä.
– Toivoisin, että me kaikki pysyisimme leppymättömän uteliaina sille, mitä ympärillämme tapahtuu. Olemme erinomaisessa koelabrassa. Meidän ylitsemme pyyhkii niin itäisiä, eteläisiä, pohjoisia kuin läntisiäkin vaikutteita.
Kolu luonnehtii kirjallista maailmaa isoksi perheyhteisöksi ja kollegojen piiriä spefi-pöydäksi, jossa kaikki ovat tehneet erilaisia asioita. Yhteinen intohimo rakentaa yhteyksiä: löytyy ihmisiä, joille voi puhua kirjallisista rakkauksista ja inhokeista. Silti ”maailman paras kirja” on helposti ”maailman salaisin kirja”.
Kolu kannustaakin ihmisiä jakamaan lukukokemuksiaan ja havaintojaan.
– Meille kirjoittaville ihmisille antaisin toiveeksi sen, että kun löydät hyvän kirjan, niin metelöi siitä. Kun olet vierailulla, vaikka kuinka pienellä, mainitse kollega tai kaksi. Me luemme, jotta saamme ajattelumme liikkeelle. Näytetään siis muille, mistä ajatuksemme kumpuaa. Tai jos mainitsemme lehtijutussa jonkun, voi olla että seuraava juttu tehdään hänestä. Verkostot syntyvät ja rakentuvat joskus puolivahingossa, kun ihmiset suosittelevat teoksia toisilleen tai puhuvat yhteisistä asioita. Puhutaan siis kirjallisuudesta enemmän, muustakin kuin siitä, mitä itse teemme!
Anne Leinonen
Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.


