Elokuvat – Nosferatu

Nosferatu

Bram Stokerin vuonna 1897 julkaistusta Dracula-romaanista on tehty lukuisia filmatisointeja. Kuuluisin niistä lienee F. W. Murnaun ohjaama Nosferatu vuodelta 1922. Murnau halusi alun perin ohjata romaanille uskollisen filmin, mutta elokuvayhtiö ei saanut oikeuksia tarinaan, joten hän joutui muuttamaan hahmojen nimiä ja paikkoja voidakseen toteuttaa visionsa. Lopputulosta pidettiin silti laittomana ja elokuva määrättiin tuhottavaksi. Osa kopiosta kuitenkin säilyi, ja loppu onkin elokuvahistoriaa. Robert Eggersin ohjaama Nosferatu on siis uudelleenfilmatisointi juurikin tästä Murnaun versiosta.

Nosferatu alkaa vuoden 1838 Wisborgista. Kiinteistövälittäjä Knock (Simon McBurney) lähettää tunnollisen työntekijänsä Hutterin (Nicholas Hoult) hakemaan salaperäisen asiakkaan, kreivi Orlokin (Bill Skarsgård), allekirjoitusta kaukaa Karpaateilta. Hutter on täysin tietämätön siitä, että hänen kaunis ja yliluonnolliselle herkkä morsiamensa Ellen (Lily Rose Depp) on ollut Orlokin himokkaan väijynnän kohteena jo vuosia. Tuhoisa henkinen side Ellenin ja Orlokin välillä vahvistuu, kunnes Wisborgin rannalle ajelehtii ruttolaiva kyydissään itse pahuus, ja Ellen ymmärtää, ettei voi paeta kohtaloaan.

Eggersin elokuville ominainen hiipivän painostava tunnelma ja synkkä estetiikka ovat vahvasti läsnä myös Nosferatussa. Ohjaajan aikaisempia, varsin erinomaisia töitä ovat mm. The Witch (2015), The Lighthouse (2019) ja The Northman (2022).

Heti Nosferatun alusta lähtien on vaikeaa olla tekemättä rinnastuksia Francis Ford Coppolan ohjaamaan Bram Stokerin Draculaan (1992), sillä Eggersin visiossa on hyvin paljon samaa henkeä ja maalauksellisuutta. Coppolan mestariteos on goottilaiseen tyyliin överipramea tarina täynnä verentahrimia krinoliinihameita ja valtameret ylittäviä tunteita. Eggersin tavoittelema eeppisyyden tuntu ja mahtipontisuus luodaan kuitenkin hieman eri tyylikeinoin. Hänen värimaailmansa on lähempänä Tim Burtonia ja leikkiminen valolla ja varjoilla hyvin taidokasta. Kaikista henkilöhahmoista löytyy alavireenä sama alkukantainen mielipuolisuus kuin The Witch -elokuvassa.

Nosferatu on visuaalisesti huumaava kokemus: järjettömän kaunis goottipainajainen, mutta Coppolaa tylymmällä ja pelkistetymmällä tavalla. Julma tarina on kerrottu enemmän Grimmin saduille ominaiseen tyyliin. Kreivi Orlokin turmeltunut ja ryönäinen hahmo ei ole Vlad Tepes -viiksissään mikään sliipattu neitoja likistelevä vampyyri. Hän muistuttaa enemmän romanialaisen kansanperinteen tuntemaa strigoi-olentoa, levotonta haudasta noussutta henkeä, joka ravitsee mätänevää ruumistaan elävillä.

Skarsgård vetää kreivinroolinsa todella rouheasti äänimaailma edellä. Eteerisen Lily Rose Deppin kyky heittäytyä yllättää iloisesti. Tarinaan on taktisesti sijoitettu mainioita karumman huumorin hetkiä, ja Simon McBurney on niin aidosti kammottava okkultisti/ötökänsyöjä Herr Knockina, että pieksee kaiken maailman Renfield-variaatiot mennen tullen. Willem Dafoe on tietenkin aivan liekeissä eksentrisenä professori Albin Eberhart Von Franzina. Tässä yhteydessä kannattaa myös muistaa Dafoen mieleenpainuva rooli ”aitona” vampyyrina Elias Merhigen ohjaamassa Shadow of the Vampire -elokuvassa (2000).

Eggersin Nosferatu on klassikkoainesta, kunnioittava hatunnosto Bram Stokerin Draculalle ja elämys, josta ei kannata jäädä paitsi. Viisi tähteä ja verenpunainen ruusu!

Melina Marras

Elokuvat – The Lighthouse

TheLighthouseJulisteWEB

The Lighthouse

The Witch -elokuva (2015) todisti, että Robert Eggers osaa maalata valkokankaille koukuttavan omaperäisiä tunnelmia. Samalla linjalla jatkaa miehen uusin filmi, kiehtova The Lighthouse.

1890-luvulle sijoittuva mustavalkoinen elokuva kertoo kahdesta syrjäisen saaren majakanvartijasta. Thomas (Willem Dafoe) on parivaljakon vanha konkari, jonka uskomukset ja kertomukset ovat kuin suoraan ikiaikaisen synkistä merimiestaruista. Viinaan menevä vanhus pitää majakan lyhtyä yksityisomaisuutenaan ja kylpee yöt sen valossa.

Hiljainen Ephraim (Robert Pattison) on puolestaan nuori tulokas, joka etsii elämälleen uutta suuntaa – sekä irtiottoa menneisyydestä. Thomasin käskyttämänä hän joutuu vastaamaan majakkasaaren ikävimmistä ja raskaimmista työtehtävistä. Lyhdyn ääreen hänellä ei ole mitään asiaa.

TheLighthouse2WEB

Elokuvan ilmapiiri on alusta lähtien painostava. Kaksikon asunto on pimeä mörskä, ja saaren yölliseen mustuuteen tuo valoa vain majakkatornin huipussa säteilevä loisto. Ainoat äänet sateen piiskaamalla luodolla ovat sumutorven ulina, lokkien korvia särkevä kirkuna ja aallokon hakkaus rantakiviin.

Pikkuhiljaa kuvioihin ui myös entistä oudompia yksityiskohtia. Ephraim uneksii rantaan ajautuneesta alastomasta merenneidosta (Valeriia Karaman), ajan käsite karkaa käsistä ja lopulta todellisuus hajoaa viinan ja hulluuden ruoskimaksi surrealistiseksi keitokseksi. Kumpi miehistä riehui kirveen kanssa ja hajotti pelastusveneen? Miksei huoltolaivaa näy eikä kuulu? Mitä salaisuuksia kätkeytyy lyhdyn loisteeseen?

Mielialat ailahtelevat ja heilahtelevat ääripäästä toiseen, kun parivaljakko uppoaa yhä syvemmälle epätoivon alhoon. Väliin miehet ovat toistensa kurkussa, toisinaan purkavat syntiensä taakkaa. Pelastusta kiirastulesta on kuitenkin turha odottaa.

TheLighthouse1WEB

The Lighthouse on kuumeisen eksistentiaalinen elokuvakokemus. Hypnoottinen filmi kuljettaa katsojan harmaaseen välitilaan, joka on kuin yhdistelmä limboa, helvettiä ja Ahdin valtakuntaa. Molemmat pääosanesittäjät tekevät uransa vimmaisimmat roolisuoritukset, joita tukevat Eggersin taitava ohjaus sekä Mark Korvenin tunnelmaa syventävä musiikkiraita.

Mestarillinen elokuva. Ja nyt täytyy aivan erikseen kiittää leffan Suomeen tuonutta Finnkinoa. Näin eksentrisiä taidefilmejä nähdään normaalissa elokuvateatterilevityksessä aivan liian harvoin.

Toni Jerrman

TheLighthouse3WEB