28 Years Later
– 28 vuotta myöhemmin

Zombi-kauhulle on aina ollut sijaa majatalossa sen jälkeen, kun George A. Romeron yhteiskunnallisesti kantaaottavat Living Dead -filmit modernisoivat koko genren. Viimeisen viidentoista vuoden aikana zombit ovat vyöryneet televisiosarjoihin ja elokuvateattereihin sellaisella volyymilla, että aihe on alkanut vaikuttaa jo loppuunkalutulta. Voiko tässä kontekstissa luoda enää mitään uutta ja omaperäistä?

Kun asialla ovat käsikirjoittaja Alex Garland ja ohjaaja Danny Boyle, vastaus on kyllä.

28 Years Later on itsenäinen jatko-osa elokuville 28 Days Later (2002) ja 28 Weeks Later (2007). Ihmiset zombeiksi muuttanut raivovirus on pyyhkäissyt halki Britannian. Koko saarivaltio on julistettu karanteenialueeksi, ja kolmisenkymmentä vuotta epidemian puhkeamisen jälkeen hengissä on enää kourallinen ihmisiä. Yksi selviytyjäryhmistä asuttaa pientä saarta Englannin koillisrannikolla. Resurssit ovat vähissä, mutta elämä sujuu vanhanaikaiseen maatalousmalliin.

12-vuotiaan Spike-pojan (Alfie Williams) Isla-äiti (Jodie Comer) on vakavasti sairas, eikä saarelta löydy lääkkeitä tai lääkäriä. Toisaalta nyt on koittanut myös Spiken aikuistumisriitin hetki. Hän matkaa mantereen puolelle Jamie-isänsä (Aaron Taylor-Johnson) kanssa zombeja tappamaan. Aseinaan kaksikolla ovat vain itse tehdyt jousipyssyt ja nuolet.

Elokuvan keskeisenä moottorina toimii Spiken rakkaus äitiinsä. Se saa hänet tekemään temppuja, jotka vaikuttavat järjenvastaisille. Samalla suhde isään asettuu koetukselle. Kuinka tässä kuoleman täyteisessä maailmassa voi hyväksyä oman ja rakkaidensa kuolevaisuuden?

Keskeinen henkilö ja teemojen tiivistäjä on menehtyneille makaaberia muistomerkkiä pystyttävä tohtori Kelson (Ralph Fiennes).

Filmi käynnistyy saariyhteisön kuvauksena, mutta laajenee pian kauhun saralle. Isän ja pojan retki mantereelle on vaarojen täyteinen, kun kimppuun konttaavat ja rynnivät elävätkuolleet haistavat tuoretta lihaa. Jännitys tiivistyy äärimmilleen, ja henkikulta on jatkuvasti vaarassa.

Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti elokuvan zombit ovat monessa mielessä omintakeisia luomuksia. Maata pitkin ryömivät hitaat ovat limaisia lihasäkkejä, joiden liikkeissä on pelottavaa vierautta. Vikkelästi liikkuvat, omalaatuisesti heiluvat nopeat taasen kuin pystyyn nostettuja luisevia kauhuraatoja. Pahimpia vastustajia ovat kuitenkin lihaksikkaat ja isokokoiset alfat, joilla on yhä vaistomaista älyä pääkopassaan ja joiden konemainen eteneminen ei muutamaan nuoleen pysähdy.

Elokuvan sisällöllisen onnistumisen ja tarinan upean rytmityksen ohessa täydessä terässä ovat myös ääniraita ja visuaalinen anti. Hyvin sommitelluissa ja leikatuissa kuvissa on sekä kauneutta että verisenä purskahtavaa väkivaltaa. Vahvana soiva musiikki tehostaa kohtauksia ja tunnelmia taitavasti.

Erityishuomion ansaitsevat filmin alkupuolelle poljentoa tuova Rudyard Kiplingin sodanvastainen Boots-runo sekä tapahtumien väleihin leikatut jaksot vanhoista taistelujen täyteisistä uutisfilmeistä ja elokuvista. Mukana myös Teletapit!

Ja kuten viimeisestä kohtauksesta voi päätellä, jatkoa on luvassa.

Toni Jerrman – 4 tähteä