Linnea Kuuluvainen
Metsän peitto
Gummerus

Linnea Kuuluvaisen esikoisromaani sijoittuu tulevaisuuden Turkuun, joka on tuhoutunut ihmisen ja luonnon välille syttyneen sodan seurauksena. Kaupungin raunioille on rakennettu totalitaristinen kaupunkivaltio, ekofasistinen diktatuuri, jossa noudatetaan hirmuvallan klassisimpia perinteitä. Elämän edellytyksiä, kuten ruokaa ja vettä, säännöstellään ankarasti, ja lasten hankkiminen on tiukasti luvanvaraista. Kansalaisten kontrolli ulottuu kehtolaulujen sanojen tasolle asti.

Kirja alkaa pikkutarkalla ekspositiolla siitä, mikä kaikki tuhon jälkeen on muuttunut ja eri lailla kuin nykyään. Dystopiakuvasto ei ole erityisen omintakeista, mutta siitä kyllä hahmottuu seikkaperäisesti, miten ahtaalle Valtion asukkaat on ajettu sekä henkisesti että fyysisesti.

Lyhyisiin, parin sivun mittaisiin lukuihin jaetun tekstin kieliasussa horjutaan omaäänisyyden ja tekotaiteellisuuden välimaastossa. Paikoin kikkailu eksyy rasittavuuden puolelle, välillä kuvailu on lyyrisen kaunista. Tapahtumat ja niiden herättämät tuntemukset tulevat ansiokkaasti iholle, sanankäyttö on aistivoimaista. Ilmastonmuutoksen kuumentama säätila noruu hikipisaroina hahmojen selkäpiissä.

Eri aikatasoissa kuljetettua tarinaa kerrotaan kahden näkökulmahenkilön suulla. Edla on tavallinen teini, jonka ensiromanssi keskeytyy katastrofaalisiin tapahtumiin metsän hyökätessä kaupunkiin. Kontrollivaltion siemenet kylvetään tuhon ja kuoleman keskelle, kun mahdollisimman monia ihmishenkiä yritetään pelastaa. Tytön arkaluonteinen salaisuus limittyy radikaalisti muuttuneiden olojen kanssa.

Toisessa juonikaaressa Ingrid lähetetään Valtion muurien ulkopuolelle osana tutkimusretkikuntaa selvittämään, voisiko sinne perustaa ihmisasutusta. Hieman Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogiaa kaikuen seurue joutuu metsän oudon vaikutuksen alaiseksi. Tehtävän suorittaminen loppuun alkaa näyttää yhä epätoivoisemmalta. Aistihavaintojen vääristyessä on vaikea enää erottaa ulkopuolista maailmaa päänsisäisestä.

Päähenkilöt haluaisivat elää pieniä, turvallisia elämiään tutussa ympäristössä, tuttujen ihmisten kanssa, mutta heidän tempaistaan väkisin mukaan muutoksiin. Edla on viettänyt lapsuutensa tuhoa edeltävässä yhteiskunnassa ja muistelee sitä kaihoten. Ingridille vanhaa maailmanjärjestystä edustavat puolestaan isoäidin tarinat, vanhat laulut ja lohdulliset perunakaramellit. Totalitarismi koulii yksilöt toimimaan toisiaan vastaan, ja arjen pikkumaisuudet kasvavat nopeasti vaarallisiin mittasuhteisiin.

Teemoja on paljon, jopa liikaa. Joko metsän uhka tai ekototalitarismi olisi yksinäänkin riittänyt romaanin kehykseksi. Kun mukaan tuodaan vielä kansantaruista tuttu metsänpeitto, johon Valtion asukkaita on välillä kadonnut vahingossa tai tahallaan, juonen fokus uhkaa kadota ja painotukset muuttua epäselviksi. Totalitarismin kuvaus ei esitä genrestään uusia puolia, ja nyansseja puuttuu.

Valittu positio, jossa sen paremmin metsä kuin kaupunkikaan ei ole ihmiselle vieraanvarainen elinympäristö, on sinänsä kiehtova. Laiminlyötyään luonnon hyvinvoinnin ihmiset ovat saaneet ansionsa mukaan, eikä metsän vihamielisyyttä välttämättä saada enää laantumaan. Ekologinen viesti on vahva.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/24.