The Substance
(Huom: juonikuvaus saattaa sisältää spoilereita)

Syksyn kohutuin elokuva on hyvin suurella todennäköisyydellä myös syksyn paras. Ranskalaisen Coralie Fargeatin ohjaama ja käsikirjoittama The Substance käynnistyy ikuisen nuoruuden tavoitteluna, muuntuu hyvinkin fyysiseksi, cronenbergiläiseksi kehokauhuksi ja vetää sitten siitäkin makaaberin riemastuttavasti yli.

Demi Mooren näyttelemä Elisabeth Sparkle on entinen supertähti, jonka maine on himmentynyt vuosien saatossa. Elokuvaroolien sijaan hän vetää televisiossa kasarimaista jumppaohjelmaa. Tällekin uhkaa tulla loppu, kun inhorealistisen irvokkaasti kuvattu vanhempi tv-pomo Harvey (Dennis Quaid) haluaa korvata ”ikälopun ämmän” nuorella ja kiinteällä lihalla.

Epätoivoissaan Elisabeth tarttuu viimeiseen oljenkorteen, pimeiltä markkinoilta saatavaan Substance-aineeseen. Sen luvataan tekevän ihmisestä tämän paras mahdollinen versio: ”Nuoremman, kauniimman, täydellisemmän.” Kuinka itse muodonmuutos tapahtuu, jääköön tässä paljastamatta. Joka tapauksesta, kun Elisabeth on tykittänyt ainetta suoniinsa, hänestä kuoriutuu Margaret Qualleyn esittämä Sue, joka on kaikkea sitä, mitä Substancen mainospuhe lupasikin: nuori, seksikäs ja säteilevän virheetön kaunotar.

Aineen käyttö ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertaista. Seitsemän päivän välein Suen on sujahdettava takaisin Elisabethin nahkoihin ja elettävä näin toisen seitsemän päivän ajan ennen kuin voi taas muuttua uudeksi ihmeelliseksi itsekseen. Mitä kauemmin tätä kestää ja mitä suositummaksi Sue-versio muuttuu, sitä katkerammaksi itseinhon syövereissä rypevä Elisabeth käy.

Jossain vaiheessa mieli tekee lopullisen tepposen, eikä Elisabeth enää ymmärrä, että hän ja Sue ovat yhtä, yksi ja sama ihminen. Kun omaan loisteeseensa rakastunut Sue-versio ei samaan aikaan halua enää palata Elisabethin vanhaan kehoon, on syöksy kohti lopullista rappiota alkanut.

Fargeat tykittää kankaille huikean ääniraidan tukemaa vahvaa visuaalista kuvastoa, jossa kliinisyys kohtaa verisen lihallisuuden. Luontevaa alastomuutta ei karsasteta, mutta samalla tuodaan selkeästi esiin yhteiskunnallinen vinouma, jossa nuoret naiset alistetaan vanhojen setien persoonattomiksi seksisymboleiksi. ”Kauniiden tyttöjen pitäisi aina hymyillä”, ohjeistaa Harvey palkollisiaan.

Satiirissa ryöpätty korskea tarina ei säästele myöskään jalustalle korotettuja tähtiä, jotka eivät saa tarpeekseen yleisön palvonnasta ja rakkaudesta.

The Substance on röyhkeä, nerokas ja vimmaisella voimalla iskevä elokuvallinen pommikonelaivue, joka ei jätä yhtäkään katsojaa kylmäksi.

Toni Jerrman – 5 tähteä