John Byrne:
Ihmeneloset: Kun kutsuu… Galactus!
Suom. Jouko Ruokosenmäki. Egmont

”Joskus Galactuskin oli ihminen, kuolevainen kuten sinäkin. Mutta muistot siitä ajasta ovat vaisu, hiipuva kipu sydämeni uumenissa.”

John Byrne oli aikoinaan kovista kovin. Oma supersankari-innostukseni sai aivan uutta puhtia, kun tutustuin Byrnen piirtämiin ja Terry Austinin tussaamiin X-Men-sarjakuviin 1970-luvun lopussa. Sen jälkeen seurasin Byrneä kaikkialle, minne hän meni: Fantastic Four, Alpha Flight, She-Hulk, Namor, Next Men jne.

Kesän superelokuvien vanavedessä suomeksi on nyt saatu rautaisannos Byrnen sarjakuvia.

Hänen kirjoittama ja kuvittama Ihmeneloset: Kun kutsuu… Galactus! on yli 150-sivuinen kattaus fantastisia, jopa kosmisia tarinoita. Sisältö on kotoisin 1980-luvun alkupuolelta, ja osa jaksoista on julkaistu Suomessa Ihmeneloset- ja Hämähäkkimies-lehdissä vuosina 1982 ja 1985.

Albumin käynnistää Kunnia keisarille -tarina, jossa Ihmeneloset päätyvät muinaiseen afrikkalaiskaupunkiin, joka muistuttaa menneisyyden Roomaa. Idea on niin poskettoman upea, että se tuo elävästi mieleen Tarzanin parhaat seikkailut kadonneissa valtakunnissa. Samalla Reed Richards joutuu pohtimaan liiallisen itsevarmuutensa aiheuttamia ongelmia.

Seuraavaksi vuorossa on pidempi kertomus, joka alkaa avaruuden ääristä ja sykkii vahvaa ihmeen tuntua – samalla kun se seuraa sankarinelikon arkista elämää. Juuri tämänkaltaiset yhdistelmät tekevät Byrnen Ihmeneloset-tarinoista niin koukuttavia.

Tällä kertaa vaikeuksia aiheuttaa Galactuksen mahtava palvelija Terrax, jolla on ylivertaiset voimat jopa Ihmenelosiin verrattuna. Inhimillisiä tragedioita ja suurta oopperaa soittelevassa kertomuksessa esiintyvät luontevasti myös mm. Hämähäkkimies, Daredevil, Thor, Tohtori Outo ja Rautamies. Ja kyllähän planeettoja syövä Galactuskin ilmestyy mukaan kuvioihin – eikä yksikään tarina, jossa hän näyttäytyy, voi olla huono. Nyt päästään jopa pohtimaan sankarien syvempää etiikkaa ja moraalisia valintoja.

Hieman maanläheisemmässä Lapsuuden loppu -tarinassa valokeilaan nostetaan sekä Näkymätön tyttö Sue että hänen ja Reedin pieni Franklin-poika. Sue osoittaa epäilijöille, että hän on yhtä vahva ja tärkeä osa Ihmenelosia kuin Liekki, Möykky ja Herra Fantastinen yhteensä.

Albumin viimeisessä rupeamassa pahiksen roolin ottaa Tohtori Doom – vai ottaako sittenkään? Tarina käsittelee yksinvaltiutta ja diktaattorien tuhoisia vainoharhoja. Sekä sitä, että edes Ihmeneloset eivät ole erehtymättömiä.

Kun kutsuu… Galactus! on supersankarisarjakuvan parhaimmistoa. Touhu ei tyydy pelkkään aivottomaan mätkintään, vaan mukaan on ujutettu sekä tieteishenkistä visiointia, elämän pieniä iloja ja suruja, vahvaa draamaa että yhteiskunnallista kritiikkiä. Kaikki tämä tekee sarjakuvan hahmoista eläviä ja hengittäviä yksilöitä, jotka eivät jää trikoidensa vangeiksi.

Myös sarjakuvan taide on erinomaista, huolellista ja pikkutarkkaa, Byrneä lähes parhaimmillaan.

”Ilmaantuuko tänne jonakin päivänä haurasta elämää, joka pohtii kaiken tarkoitusta? Vai onko täällä vain kuolleita maailmoja, jotka tuijottavat kuihtuvaa aurinkoa sokein silmin? Vai kuolevatko ne jo syntyessään… Jättäen jälkeensä loputtoman yön läpi kiitäviä jäänteitä maailmasta, joka ei koskaan ollut.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/25.