elokuvat

Elokuvat – The Running Man

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , ,

The Running Man

Edgar Wrightin ohjaama The Running Man on huomattavasti uskollisempi tarinan pohjana toimivalle Stephen Kingin romaanille kuin Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä samanniminen elokuva vuodelta 1987. Se on myös noin miljoona kertaa mainiota edeltäjäänsä tyhmempi.

Dystopistisessa tulevaisuudessa köyhät elävät slummeissa ja kaduilla, eikä heillä ole asiaa rikkaiden asuinalueille. Yhdysvaltoja pyörittää Network-niminen suuryhtiö, jonka palkkalistoilla ovat niin poliitikot, poliisit kuin armeijakin. Firma vastaa myös maan suosituimman – ja ainoan – televisiokanavan pyörittämisestä. Pahuus, ahneus ja opportunismi aivan huokuvat kanavaa johtavan, itseään täynnä olevan Dan Killianin (Josh Brolin) jokaisesta ihohuokosesta.

Slummissa asuva Ben Richards (Glen Powell) on puolestaan hyvyyden suurmajakka. Hän on saanut potkut töistään, koska on kilttinä miehenä auttanut työtovereitaan. Hän rakastaa yli kaiken ihanaa vaimoaan ja sairasta tytärtään. Lisäksi hän kiehuu raivosta, koska hänellä ei ole varaa hankkia lääkettä lapselleen.

Moinen epäoikeudenmukaisuus synnyttää vihaa, jota Ben purskauttelee itsestään teinimäisin tavoin. Pökkelön alkukehittelyn jälkeen päästään itse asiaan, kun Ben suostuu osallistumaan The Running Man -tv-ohjelmaan. Juokse tai kuole -show’ssa kolme vapaaehtoista yrittää selvitä 30 päivää hengissä, samalla kun tavalliset kansalaiset, militiajoukot ja Metsästäjä-tiimi ajavat heitä takaa.

Elokuvan asetelma on huonosti perustellussa mustavalkoisuudessaan ärsyttävä. Hyvän ja pahan käsitteitä sekä yhteiskunnan eriarvoisuutta hierotaan katsojan naamaan sellaisella antaumuksella, ettei omien aivojen käytölle tai oivalluksilla jää elintilaa. Sen oheen, että ”sanomaa” väännetään tylsästä rautalangasta, ei toiminnasta tai juonenkuljetuksestakaan ole saatu mitään irti. Tarpeeton tarina vain löllertää eteenpäin ilman kunnon koukkuja tai kiinnostavia käänteitä. Lattea ja totinen epäuskottavuus onkin kokonaisuuden ainoa saavutus.

Aivottoman viihteen, tosi-tv-ohjelmien ja epätasa-arvoisen yhteiskunnan kritiikkinä The Running Man on samaa tasoa kuin lasten hiekkalaatikkoleikit. Kelloa tulee vilkuiltua tiuhaan, koska mitäänsanomattomuudelle ei näytä tulevan loppua niin millään. Niinpä nyt kannattaakin juosta henkensä edestä pakoon tätä tasapaksua humputusta ja pumputusta.

Se on plöts ja sillä selvä.

Toni Jerrman

Elokuvat – Onsen Shark

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , ,

Onsen Shark

Tappajahain evänjäljissä haielokuvista on kasvanut kokonainen genre. Aitojen jännäreiden lisäksi meriin ja niiden ulkopuolelle on kylvetty kaiken sortin kalkkunanruokaa, kuten kolmipäisiä haita, hiekassa uivia haita ja haitornadoja. Morihito Inouen japanilaisleffa Onsen Shark asettuu intohimoisella riemulla juurikin tähän hilipatihippa-kategoriaan.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat turismista elantonsa saavaan merenrantakaupunkiin. Eläkepäivistä ja kirjailijanurasta haaveksiva liipasinherkkä poliisipäällikkö Tsuka (Kiyobumi Kaneko) saa tutkittavakseen outoja kuolemantapauksia: rantaan ajautuu haiden tappamia alastomia ihmisiä, jotka ovat alunperin kadonneet kaupungin onsen-kylpylästä.

Tätä mahdotonta yhtälöä saapuu setvimään tohtori Kose (Yuu Nakanishi). Hän ymmärtää nopeasti, että ruumiiden takana ovat esihistorialliset hait, jotka ovat heränneet pitkästä unestaan pormestari Manganin (Takuya Fujimura) rakennusprojektien takia.

Mutta ei tässä vielä kaikki, ei tosiaankaan! Kose paljastaa myös, että muinaishait koostuvat niin pehmeästä materiaalista, että ne pystyvät uimaan putkia pitkin. Mutta ei tässäkään vielä kaikki, sillä hait eivät tyydy sinkoilemaan paikasta toiseen vain putkien kautta, vaan… No et uskoisi kuitenkaan, jos kertoisin. Nämä temput on nähtävä omin silmin. Ja kuultava, kuinka hait karjuvat ”shaaaaaarrrrkkk” ennen hyökkäystään.

Jättimäisten kitojen lisäksi luvassa on myös metaanihönkäyksiä, 3D-printattuja taloja, lentäviä sukellusveneitä ja vaikka mitä muuta kajahtanutta. Päättömyyksien tulvan suurimpana sankarina häärii lihaksiaan pullisteleva kehonrakentaja Macho (Sumiya Shiina). Hänen nyrkkinsä ovat ainoa keino pysäyttää haihyökkäys sen jälkeen, kun Japanin armeijan erikoisyksikkö kokee karvaan tappion. Katsoja voi tässä vaiheessa vain ihmetellä, miksi ihmeessä Japanissa ylipäätään on sotilasosasto, joka on koulutettu iskemään kuumissa lähteissä uiskentelevien haiden kimppuun.

Kuten asiaan oleellisesti kuuluu, elokuvan lukuisat erikoistehosteet ovat ihastuttavan kehnoja ja kotikutoisen oloisia. Järjen tai logiikan evääkään ei vilahda missään vaiheessa pinnan yllä, ja kokonaisuuden syvintä olemusta edustaa pidäkkeetön haihalihulluus.

Suurella rakkaudella tehty Onsen Shark takaa, että meillä kakkelintuuran ystävillä on kerrankin hyvä syy marssia joukolla elokuvateattereihin. Nyt huudetaan yhteen ääneen: hai, hai, hai!

Toni Jerrman – 1 tai 5 tähteä

Onsen Shark – ensi-ilta elokuvateattereissa 7.11.

Elokuvat – Jigoku

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Osuuskumman vastikään julkaiseman mainion Pahoittelut rikinkatkun johdosta – Novelleja helvetistä -antologian esipuheessa mainitaan, että Toni suosittelee antologiaa täydentämään Nobuo Nakagawan japanilaiseen helvettiin sijoittuvaa Jigoku-elokuvaa (1960).
Kyseinen Toni en ole minä, vaan kyseessä on toinen teoksen toimittajista, Toni Saarinen (ja se toinenhan on Reetta Vuokko-Syrjänen). Tästä huolimatta myös tämä Toni suosittelee kyseistä elokuvaa, kuten oheisesta tekstistä voi huomata.

Jigoku

Japanilainen Shintoho-studio tunnetaan lähinnä halvalla tehdyistä genrefilmeistään, mutta joukkoon tummaan mahtuu myös taiteellisesti kunnianhimoisia tuotoksia. Kuten veteraaniohjaaja Nobuo Nakagawan vuonna 1960 valmistunut kokeellinen helvetti-kuvaus Jigoku.

Faustin tarinasta ammentava Jigoku kertoo Shiro Shimizusta (Shigey Amachi), jonka elämä ajautuu syvenevään umpikujaan hänen kohdattuaan palavasilmäisen Tamuran (Yoichi Numata). Tamura tupsahtaa tämän tästä kuin tyhjästä Shiron seuraan ja houkuttelee nuorukaisen sulkemaan korvansa omantunnon ääneltä. Hän ottaa myös aktiivisesti osaa Shiron synnin ja epätoivon syöksykierteeseen. Juuri hän ajaa autoa, joka törmää kadulla hoipertelevaan yakuza-pomoon. Juuri hän estää Shiroa ilmoittautumasta poliisille yliajon jälkeen. Ja juuri hän tapattaa tämän raskaana olevan morsiamen.

Lopulta Shiro pakenee kiusaajaansa – ja siten myös itseään – maaseudulle, vanhainkotiin, jossa hänen äitinsä makaa kuolonkielissä ja isänsä vehtaa jo uuden tyttöystävän kanssa. Tuppukylä on muutenkin oikea paheen tyyssija. Vanhainkodin johtaja varastaa ison osan asukkaiden sosiaaliavustuksista ja syöttää näille mädäntynyttä ruokaa. Lääkäri saa epäpätevyydellään aikaan lähinnä ruumiita. Poliisi yrittää saada vanhan maalarin kauniin tyttären kanssaan naimisiin vankilalla uhkailemalla.

Shiron irtiotto Tokion synkistä tapahtumista ei onnistu, sillä häntä seuraavat maalle niin tyttärensä menetyksen pahasti järkyttämät appivanhemmat, gangsteripäällikön kostonhimoinen äiti ja tyttöystävä kuin jokaisen hahmon pahat teot tunteva Tamura. Eikä tämä kurjuuden kurimus voi päättyä muuhun kuin kuolemaan.

Elokuva ei siihen kuitenkaan pääty, sillä 40 viimeistä minuuttia sijoittuvat Manalaan! Tänä aikana ehditään esitellä kaikki helvetin piirit ja niiden tarjoilemat ikuiset kärsimykset. Ja ne ovatkin vallan päheitä, vaikka pieni budjetti on pakottanut tekijät käyttämään enemmän mielikuvitustaan kuin erikoistehosteita.

Pimeitä hiekka-aavoja, joista nousee jalkojen, käsien tai päiden armadoita. Pulppuavia eritelammikoita, joissa syntiset kylpevät. Autius, jossa kirkuvat kärsijät juoksevat loputonta ympyrää. Demoneita, jotka leikkaavat jäsenesi irti kerta toisensa jälkeen. Kaukaisuuteen katoavia ruumisrivistöjä. Verijärviä, liekkipyöriä, piikkipeltoja. Ja kaiken tämän keskellä vaeltaa Shiro, joka kuulee syntymättömänä kuolleen vauvansa epätoivoisen itkun.

Tarinan psykologista draamaa korostaa toteutustapa, joka käyttää hyväkseen teatterimaisia, maalauksellisia tehokeinoja. Asetelmat ovat usein pysähtyneitä ja kuvakulmat erikoisia. Ihmishahmot nostetaan esiin taustattomasta pimeydestä valospoteilla. Väriskaala on aika ajoin pelkkää punaista tai vihreää. Mustassa kuvassa saattaa näkyä valkoisena virtaava kuoleman joki, jonka rannalla kyyhöttää juuri ja juuri erottuva pieni ihminen. Samalla ääniraidalla soi kakofoninen jazz tai oopperalaulu. Kokonaisuus on kaukana kepeästä kauhuviihteestä.

Jigoku on kiitettävän yritteliäs ja erilainen elokuva. Merkkiteos, jota ei kannata jättää väliin, vaikka kerronnan verkkaisuus tuokin mukanaan omat ongelmansa.

Elämäsi aikana voit livahtaa lain kourista, mutta kuolemaa ja sen jälkeistä rangaistusta et voi koskaan paeta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/07.

Elokuvat – Rakkautta & Anarkiaa 2025 -tärpit

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , ,

Rakkautta & Anarkiaa 2025 -tärpit

Elokuvafanien taivas laskeutuu Helsinkiin 18.–28. syyskuuta, kun Rakkautta & Anarkiaa -filmifestivaali täyttää teatterit laajalla kattauksella uusia elokuvahelmiä. Suurin osa niistä on nähtävissä suomalaissa elokuvateattereissa vain festarien ajan, joten ensimmäistäkään kiinnostavaa leffaa ei kannata missata mistään hinnasta.

Tosin tarjonta on tälläkin kertaa niin massiivinen, että karsintaa lienee pakko harkita. Henkilökohtaisesti löysin listalta pitkälti yli 50 filmiä, jotka tahtoisin välttämättä nähdä. Valitettavasti aika ja todellisuus eivät moiseen taivu. Niinpä päädyin karsimaan pois kaikki ne filmit, jotka eivät edusta Tähtivaeltajan käsittelemiä aihepiirejä.

Ohessa siis luettelo 20 pitkästä elokuvasta, jotka pyrin ottamaan festareiden aikana haltuuni.

Scifi

The Black Hole (2024)
Scifiä, arkirealismia ja satiiria yhdistelevä virolaisleffa, jolle Tähtivaeltajan arvostelija Jukka Laajarinne antoi 4 tähteä ja totesi, että vaikea tästä on olla pitämättä.

The End (2024)
Post-apokalyptinen satiiri bunkkerista, jonne rikkaat ovat paenneet maailman tuhoa. Pääosassa aina yhtä lumoava Tilda Swinton. Nakkipakko!

Resurrection (2025)
Kiinalaisen Bi Ganin elokuvassa kuolemattomuus on saavutettu luopumalla unista. Todellisuuden rakenteet hajoavat kokeellisessa filmirunossa.

She Loved Blossoms More (2024)
Kreikkalaisleffassa kosminen kauhu ja scifi yhtyvät psykedeelisiin ulottuvuuksiin. Homma vaikuttaa niin kiehtovalta, että pakkohan tämä on tsekata!

Kauhu

Fréwaka (2024)
Irlantilaista folk horrorria kauhukartanossa. Mukana näyttäisi olevan kaikki aihepiiriin oleellisesti kuuluvat elementit, joten jösses sentään!

Her Will Be Done (2025)
Jos jotain filmiä kehdataan verrata Dario Argenton parhaimpaan tuotantoon, niin täytettävänä on isot saappaat. Toivotaan, että ne myös täytetään.

Mr. K (2024)
Kafkamaisen surrealistisessa elokuvassa kiertävä taikuri juuttuu outojen asukkaiden täyttämään absurdiin painajaishotelliin, josta ei ole poistumistietä.

Rumours (2024)
Kauhukomediassa ökypoliitikot päätyvät sumuiseen metsään ja saavat peräänsä niin zombimaisia suo-olentoja kuin muitakin kajahtaneita ilmiöitä.

Sanatorium Under the Sign of the Hourglass (2024)
Jos tekijöinä loistavat surrealististen animaatioiden mestarit, Quay-veljekset, niin lopputulos on taatusti kouraisevan huumaavaa kamaa. Pakkonakki!

The Ugly Stepsisters (2025)
Norjalaiselokuvassa kehokauhua ammennetaan äkkiväärästä Tuhkimo-sadun tulkinnasta. Leffaa on sanottu The Substancen rumaksi siskopuoleksi.

Aasia

1 Girl Infinite (2025)
Lilly Hun Kiinaan sijoittuvassa esikoiselokuvassa sekoittuu rikostarina ja teinityttöjen keskinäinen rakkaus. Vertaus Wong Kar-waihin nostattaa odotuksia.

A Useful Ghost (2025)
Jos leffaa kutsutaan esittelyssä kostonhimoisen kauhukomedian ja kiimaisen kummitusromanssin mutaatioksi, niin pakkohan se on katsastaa.

Exhuma (2024)
Eteläkorealaista hitaasti porisevaa kansantarukauhua lukuisilla mausteilla. Manaajia! Riivauksia! Rituaaleja! Yliluonnollisia ilmiöitä! Dunkkaa bunkkaa!

Happyend (2024)
Lähitulevaisuuden dystopistiseen valvontayhteiskuntaan sijoittuvan japanilaiselokuvan keskiössä on pari lukiolaisystävää, jotka vieraantuvat toisistaan.

Suzuki=Bakudan (2025)
Mies, joka ennustaa Tokion pommi-iskut, herättää poliisin mielenkiinnon. Japanista ponnistava jännäri saa R&A-festivaaleilla maailmanensi-iltansa.

The Old Woman with the Knife (2025)
Koreasta kajahtaa jälleen kerran tiukkaa toimintaa. Pääosassa vanha palkkatappaja, joka saa riesakseen nuoren oppilaan. Hetimiten tuholaisia torjumaan!

Animaatio

A Magnificent Life (2025)
Ranskalainen Sylvain Chometin tuorein animaatiohelmi kertoo legendaarisen Marcel Pagnolin elämästä. Luvassa ainakin lumoavan kaunista animaatiota.

Lesbian Space Princess (2024)
Riemastuttava scifi-animaatio ilahduttaa enemmän kuin tsiljoona donitsia! Lue kokopitkä arvostelu tämän linkin kautta. Jee, jee, jee!

Memoir of a Snail (2024)
Australialaisohjaaja Adam Elliotin stop motion -animaatio on jo visuaaliselta asultaan niin huikea, että tätä herkkua ei jätä väliin edes aivoja syövä etana.

The Colors Within (2024)
Mitä olisikaan R&A-festivaali ilman japanilaista animaatiota. No ei mitään! Tällä kertaa tarjolla on Naoko Yamadan herkän kaunis anime väreistä, musiikista ja ystävyydestä.

Lyhytelokuvat

Festivaaleillla on toki mukana myös lukuisia lyhytelokuvia. Scifiä, kauhua ja fantasiaa löytyy ainakin näistä seteistä:

Kotimainen kilpailu: Toisilla taajuuksilla

R&A Shorts: Night Visions esittää

R&A Shorts: Homo Technologicus

R&A Shorts: Time Warp

Elokuvissa nähdään!

Toni Jerrman

Elokuvat – Lesbian Space Princess

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

Viime huhtikuussa järjestetyillä Night Visions -festivaaleilla elokuvakansaa innosti erityisesti Lesbian Space Princess -animaatio. Mikäli leffa jäi silloin epähuomiossa välistä, niin nyt sen voi tsekata Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla – peräti kolmeen kertaan!

Lesbian Space Princess

Emma Hough Hobbsin ja Leela Varghesen Lesbian Space Princess -animaatio mussuttaa aivoja aivan erinomaisin tavoin. Näin hauskaa on elokuvateatterissa ihan liian harvoin.

Clitopolis-planeetan avaruusprinsessa Saira rämpii itsesäälissä ja epävarmuudessa, sillä hänestä ei tunnu olevan yhtään mihinkään. Jopa uusi tyttöystävä, galaktinen palkkionmetsästäjä Kiki Tuhoaja dumppaa hänet alta aikayksikön. Äitikuningattarillakaan ei ole koskaan aikaa tyttärelleen, sillä juhlituilla majesteeteilla on jatkuvasti menoja. Onko Sairan kohtalona siis jäädä lesbobileiden ikuiseksi seinäruusuksi?

Sairalle tarjoutuu kuitenkin tilaisuus näyttää kykynsä, kun suorakulmaisia paperilappuja muistuttavat yksiulotteiset incel-miehet kaappaavat Kikin. Heidän toiveenaan on oppia iskemään naisia tai ainakin pyydystämään heitä Ruotsista ostetulla pimumagneetilla.

Naurettavat idiootit kuvittelevat, että he tietävät parhaat iskulauseet tyyliin: ”Tarjosin sinulle drinkin, nyt sinun on pakko suostua seksiin kanssani.” Jostain kumman syystä kukaan nainen ei ole koskaan suostunut astumaan heidän miesluolaansa. Niinpä kundit ovat sitä mieltä, että he ovat universumin sorretuin kansanosa – toisin kuin vaikkapa värilliset lesbot, jotka saavat vaivatta ihan kaiken haluamansa.

Entä kuinka käy, kun Saira poistuu vaaleanpunaisesta gay-avaruudesta sovinistisia iskulauseita suoltavalla avaruusaluksella. Onko hän valmis kohtaamaan normaaliavaruuden oudot olennot, kuten avaruushait, komeettalehmät ja asteroidikatusoittajat? Löytyisikö tukea ja turvaa goottiasuisesta Willow’sta, joka on lähtenyt gay-pop-bändistä ja yrittää nyt säveltää omaa indie-musiikkiaan? Vai löytyykö itsevarmuus, rohkeus ja oma identiteetti sittenkin kunkin sisimmästä?

Omintakeisella visuaalisella räväkkyydellä siunattu Lesbian Space Princess on älyttömän hilpeä LGBTQ+-henkinen elokuvahelmi. Vitsejä, ironisia iskuja ja populaarikulttuuriviitteitä tykitetään kankaalle sellaista tahtia, että äkätäkseen niistä edes puolet, leffa täytyy katsoa vähintään kolme kertaa putkeen. Ja toisin kuin yleensä, filmin tahtoisikin tsekata heti perään uusiksi, sillä tämän sateenkaarenkirjavan rainan rinnalla todellisuus on ankea ja harmaa.

Lesbian Space Princess rulaa ikuisesti!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Elokuvat – Weapons

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , ,

Weapons

Koululuokallinen lapsia lähtee kodeistaan, karkaa yön pimeyteen ja katoaa jäljettömiin. Stephenkingmäinen Maybrookin pikkukaupunki on järkyttynyt, selitystä ja syyllisiä etsitään.

Weapons-episodielokuva kertoo tarinansa kuuden eri keskushenkilön perspektiivistä. Yhteen kietoutuvissa kertomuksissa noitavainon kohteeksi joutuva opettaja turvautuu alkoholiin. Kadonneen lapsen isä yrittää käsitellä tapahtunutta ja siihen liittyvää syyllisyyttään: minne tämä on mennyt, mitä on tapahtunut? Poliisimies kamppailee omien ongelmiensa kanssa. Asunnoton narkomaani eksyy vastausten äärelle. Rehtori selvittelee huoli-ilmoitusta. Ja sitten on vielä luokan ainoan jäljelle jääneen pojan tarina.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Zach Cregger kuljettaa elokuvaansa monissa eri sävyissä. Yhteisön tragediaa kuvataan vakavan draaman keinoin, joskus ollaan kammottavan äärellä, toisinaan överiksi vedetyssä kauhukomediassa. Amatöörit tutkivat arvoitusta omin nokkineen, ja asiat saavat outoja käänteitä kuin Twin Peaksissa konsanaan. Cregger viittaa Stephen Kingiin ja lainaa kuvastoa niin Peter Jacksonin Braindeadista kuin Roald Dahliltakin. Kokonaisuudesta muodostuu arvaamaton ja hieno.

Yliluonnollisen kauhun kaunein piirre on, että se on symbolistinen lajityyppi: toismaailmallisilla kammotuksilla tuppaa olemaan metaforinen tasonsa. Weaponsin läpäisee päihdeongelman teema, jonka kautta yliluonnollinenkin muuttuu ymmärrettäväksi: on liikaa tissutteleva opettaja, AA-kerhossa käyvä poliisi, vajareissa hortoileva nisti. Viinakaupassa lempparivodkan luo optimoitu reitti rinnastuu siihen, miten ”aseet” hakeutuvat kohteeseensa. Pikkupoika joutuu huolehtimaan ”tuperkkelin” (consumption) halvaannuttamista vanhemmistaan. Ja niin edelleen.

On jaksoja, joiden aikana elokuva kulkee enimmäkseen kuluneita polkuja pitkin, mutta useammin Cregger onnistuu ilahduttamaan. Hänellä on psykologista tajua ja silmää yksityiskohdille. Henkilöhahmot ovat kohtalaisen moniulotteisia. Näyttelijät sopivat osiinsa hyvin. Opettaja Justinea esittävä Julia Garner suorastaan hämmästyttää hetkittäin ilmaisullaan.

Uskallan suositella.

Jukka Laajarinne – 4 tähteä

Elokuvat – The Fantastic Four: First Steps

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , , , , ,

The Fantastic Four: First Steps

Marvelin tarinauniversumi sisältää lukuisia erilaisia rinnakkaismaailmoja. Matt Shakmanin ohjaaman The Fantastic Four: First Steps -elokuvan tapahtumat sijoittuvat Maapallo 828:lle. Siellä eletään vahvasti 1960-lukuvaikutteisessa retrofuturistisessa todellisuudessa lentävine autoineen.

Ihmeneloset, eli Reed Richards (Pedro Pascal), hänen vaimonsa Sue Storm (Vanessa Kirby), tämän veli Johnny Storm (Joseph Quinn) sekä kivihemmo Ben Grimm (Ebon Moss-Bachrach), ovat planeettansa juhlittuja puolustajia. Sankarinelikköä ylistetään vilpittömän innostuneesti niin uutisissa, tv:n keskusteluohjelmissa, lehdissä, animaatioissa kuin kaduillakin. Trikootoiminnan tauoilla he elävät kuin mikä tahansa perhe pientä lämminhenkistä pilailua ja naljailua unohtamatta. Mukana arkisissa puuhissa häärii myös sympaattinen kelanauharobotti H.E.R.B.I.E.

Tarinan alussa Sue huomaa olevansa raskaana, mikä herättää sekä iloa että huolta. Entä jos lapsi onkin perinyt vanhemmiltaan jonkinlaisia supervoimia? Joka tapauksessa tukikohta on saatettava vauvaturvalliseksi tukkimalla sähköpistokkeet ja piilottamalla kaikki vaaralliset esineet.

Tulevalla vauvalla on muutenkin iso osa esitettävänään elokuvan tapahtumissa.

Ihmenelosten kyvyt joutuvat äärimmäiselle koetukselle, kun Hopeasurffari, Shalla-Bal (Julia Garner), ilmestyy Maapallolle ilmoittamaan, että tämä oli nyt tässä. Kosminen olento, maailmoja syövä Galactus (Ralph Ineson), tekee tuloaan, ja planeetta on tuhoon tuomittu.

Ihmeneloset eivät kuitenkaan ole valmiita luovuttamaan, vaan sinkoutuvat ylivalonnopeudella kulkevalla avaruusaluksellaan toiseen aurinkokuntaan pysäyttämään Galactuksen. Temppu on huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty. Ihmisten luottamus Ihmenelosiin on kuitenkin järkkymätön, ja heidän mielestä kyse on vain siitä, kuinka nopeasti homma lyödään pakettiin. Me sarjakuvia lukeneet tiedämme, ettei Galactuksen päihittäminen voi olla näin yksinkertaista.

Filmin retrofuturismista ponnistava visuaalinen ilme on kohdallaan, ja tyyliin istuvat hienosti niin huonekalut, lavasteet, asusteet kuin avaruusaluksetkin. Myös Galactuksen massiiviselle olemukselle tehdään sarjakuvista ammennettua kunniaa.

Elokuvan nostalginen tyylipaletti sopii täydellisesti valittuun ulkoiseen asuun. Ihmisten suhtautuminen sankareihinsa on lähes naiivin positiivista, ilman minkään sortin kyynisyyttä. Lisäksi keskiöön nostetaan perhe-elämän autuus ja arkiset onnenhetket. Tällä saralla mennään lopulta jo banaalin imelyyden puolelle, kun aihetta päädytään korostamaan tunteilevassa palopuheessa.

Myös näyttelijävalinnoissa on parantamisen varaa. Ihmenelosten esittäjät ovat kaikki niin platkuja, että he katoavat mielestä nopeammin kuin hiekanjyvä Saharaan. Onneksi henkilökuvaukseen on sentään panostettu ja jokaiselle hahmolle rakennettu omanlaisensa persoonallisuus. Yllättävintä lienee, että yleensä itserakkauden perikuvana pidetystä Johnny Stormista on löydetty uusia, asiallisempia luonteenpiirteitä. Ja pisteet tietenkin myös nelikon vahvimmaksi toimijaksi nostetulle Sue Stormille.

The Fantastic Four: First Steps on varsin onnistunutta supersankariviihdettä. Ei se tietenkään aivoja soittele tai ole muutenkaan erityisen mieleenpainuva kokemus, mutta silti selvästi parempi kuin monet muut viimeaikaiset superrymistelyt. Ja kukapa ei Galactusta fanittaisi, vaikka hahmon syvimpään olemukseen ei nyt päästykään kunnolla kiinni.

Toni Jerrman – 3 tähteä

Elokuvat – Oddity – Sokea kauhu

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Oddity-elokuva sai Suomen ennakkoensi-iltansa Night Visions -filmifestivaaleilla marraskuussa 2024. Perjantaina 25. heinäkuuta elokuva saapuu vihdoin myös normaaliin teatterilevitykseen. Ja hyvä niin, sillä näin outoja kauhuleffoja ei eteen tule ihan joka vuosi.

Oddity – Sokea kauhu

Irlantilainen ohjaaja-käsikirjoittaja Damian Mc Carthy todellakin tiesi, mitä teki, kun valitsi elokuvalleen nimeksi Oddityn (2024). Kyseessä näet on kierteinen outopallo, joka yllättää ja ihmetyttää yhdistelemällä samaan soppaan perinteistä aavekuvastoa ja todella erikoisia yksityiskohtia.

Jo filmin visuaalinen ulkoasu hämää: vaikka hahmoilla on käytössään älypuhelimia, viittaa yleisilmeen tarkoituksellinen ankeus ja harmaus enemmänkin 1970-luvulle. Puhumattakaan näyttelijöiden ihastuttavasta jäykkyydestä, joka synnyttää outoa laaksoa muistuttavan ilmiön. Epätavallista tunnelmaa korostaa riipivä ääniraita, joka vie arkisetkin kohtaukset kauhun partaalle.

Filmin keskeinen tapahtumapaikka on syrjäisessä metsässä sijaitseva vanha talo. Dani (Carolyn Bracken) remontoi paikkaa yhdessä Ted-miehensä (Gwilym Lee) kanssa. Yöt hän joutuu viettämään yksin, sillä Ted on paikallisen mielisairaalan yövuoroista vastaava tohtori.

Kuinka käy, kun illan pimetessä ovelle ilmestyy yksisilmäinen, sekopäältä vaikuttava mies (Tadhg Murphy), joka paljastuu Tedin entiseksi potilaaksi? Ja joka vaatii, että Danin tulee päästää hänet sisään, koska taloon on tunkeutunut tuntematon hahmo, jolla saattaa olla suunnitelma naisen pään menoksi?

Sitten hypätään vuosi eteenpäin. Dani on kuollut filmin prologissa nähdyn yön aikana, mutta Ted asuu yhä murhatalossa. Tällä kertaa hänen kumppaninaan elelee tyttöystävä Yana (Caroline Menton), jota kiusaavat aavemaiset näyt ex-vaimosta. Eräänä iltana paikalle änkeää myös Danin kaksoissisko, sokea antiikkikauppias Darcy (Bracken). Hänen mukanaan saapuu vanha puinen arkku, joka sisältää jotakin todella omalaatuista – mutta enpä paljasta mitä.

Darcy käyttäytyy epäkohteliaasti ja jopa uhkaavasti Yanaa kohtaan. Lisäksi hän väittää pystyvänsä psyykkisesti aistimaan ihmisten henkilöhistorian heidän käyttämiensä esineiden kautta. Hänen uusin hankintansa on kirottu soittokello, jonka kilauttaminen kutsuu paikalle pikkolopojan väkivaltaisen haamun.

Tästä käynnistyy tapahtumasarja, joka äityy sekä pelottavaksi, väkivaltaiseksi että ihanan hämmästyttäväksi. Samalla auki keriytyy Danin todellinen kohtalo.

Oddity kiehtoo erinomaisella kummallisuudellaan, joka saa ladattua tehoja jopa kohtauksiin, joissa ei tapahdu mitään erikoista. Kokonaisuus ryömii ihon alle ja jää sinne tekemään pesäänsä. Douppii shittii!

Toni Jerrman – 4 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Elokuvat – 28 Years Later

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

28 Years Later
– 28 vuotta myöhemmin

Zombi-kauhulle on aina ollut sijaa majatalossa sen jälkeen, kun George A. Romeron yhteiskunnallisesti kantaaottavat Living Dead -filmit modernisoivat koko genren. Viimeisen viidentoista vuoden aikana zombit ovat vyöryneet televisiosarjoihin ja elokuvateattereihin sellaisella volyymilla, että aihe on alkanut vaikuttaa jo loppuunkalutulta. Voiko tässä kontekstissa luoda enää mitään uutta ja omaperäistä?

Kun asialla ovat käsikirjoittaja Alex Garland ja ohjaaja Danny Boyle, vastaus on kyllä.

28 Years Later on itsenäinen jatko-osa elokuville 28 Days Later (2002) ja 28 Weeks Later (2007). Ihmiset zombeiksi muuttanut raivovirus on pyyhkäissyt halki Britannian. Koko saarivaltio on julistettu karanteenialueeksi, ja kolmisenkymmentä vuotta epidemian puhkeamisen jälkeen hengissä on enää kourallinen ihmisiä. Yksi selviytyjäryhmistä asuttaa pientä saarta Englannin koillisrannikolla. Resurssit ovat vähissä, mutta elämä sujuu vanhanaikaiseen maatalousmalliin.

12-vuotiaan Spike-pojan (Alfie Williams) Isla-äiti (Jodie Comer) on vakavasti sairas, eikä saarelta löydy lääkkeitä tai lääkäriä. Toisaalta nyt on koittanut myös Spiken aikuistumisriitin hetki. Hän matkaa mantereen puolelle Jamie-isänsä (Aaron Taylor-Johnson) kanssa zombeja tappamaan. Aseinaan kaksikolla ovat vain itse tehdyt jousipyssyt ja nuolet.

Elokuvan keskeisenä moottorina toimii Spiken rakkaus äitiinsä. Se saa hänet tekemään temppuja, jotka vaikuttavat järjenvastaisille. Samalla suhde isään asettuu koetukselle. Kuinka tässä kuoleman täyteisessä maailmassa voi hyväksyä oman ja rakkaidensa kuolevaisuuden?

Keskeinen henkilö ja teemojen tiivistäjä on menehtyneille makaaberia muistomerkkiä pystyttävä tohtori Kelson (Ralph Fiennes).

Filmi käynnistyy saariyhteisön kuvauksena, mutta laajenee pian kauhun saralle. Isän ja pojan retki mantereelle on vaarojen täyteinen, kun kimppuun konttaavat ja rynnivät elävätkuolleet haistavat tuoretta lihaa. Jännitys tiivistyy äärimmilleen, ja henkikulta on jatkuvasti vaarassa.

Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti elokuvan zombit ovat monessa mielessä omintakeisia luomuksia. Maata pitkin ryömivät hitaat ovat limaisia lihasäkkejä, joiden liikkeissä on pelottavaa vierautta. Vikkelästi liikkuvat, omalaatuisesti heiluvat nopeat taasen kuin pystyyn nostettuja luisevia kauhuraatoja. Pahimpia vastustajia ovat kuitenkin lihaksikkaat ja isokokoiset alfat, joilla on yhä vaistomaista älyä pääkopassaan ja joiden konemainen eteneminen ei muutamaan nuoleen pysähdy.

Elokuvan sisällöllisen onnistumisen ja tarinan upean rytmityksen ohessa täydessä terässä ovat myös ääniraita ja visuaalinen anti. Hyvin sommitelluissa ja leikatuissa kuvissa on sekä kauneutta että verisenä purskahtavaa väkivaltaa. Vahvana soiva musiikki tehostaa kohtauksia ja tunnelmia taitavasti.

Erityishuomion ansaitsevat filmin alkupuolelle poljentoa tuova Rudyard Kiplingin sodanvastainen Boots-runo sekä tapahtumien väleihin leikatut jaksot vanhoista taistelujen täyteisistä uutisfilmeistä ja elokuvista. Mukana myös Teletapit!

Ja kuten viimeisestä kohtauksesta voi päätellä, jatkoa on luvassa.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Elokuvat – Prey (2022)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Prey
(Suomi-versio, blu-ray)

John McTiernanin vuonna 1987 ohjaama Predator on scifististen hirviöleffojen aatelia. Myös vuonna 1990 valmistunut jatko-osa Predator 2 tykittää täysillä. Tämän jälkeen on saatu aikaiseksi vain kehnoja floppeja, eli elokuvat Alien vs. Predator, Aliens vs. Predator: Requiem, Predators ja The Predator.

Dan Trachtenbergin ohjaama Prey (2022) kuitenkin osoittaa, ettei predatoreita ole syytä hylätä historian roskakoriin. Siinä vaiheessa, kun filmi pääsee kunnolla vauhtiin, luvassa on messevää saalistusta. Valitettavasti elokuvaa ei kuitenkaan aikoinaan päästetty elokuvateatterikierrokselle, vaan se sai ensi-iltansa Hulu-palvelussa.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Amerikan Suurten tasankojen pohjoisosiin ja vuoteen 1719. Päähenkilöiksi on nostettu comanche-heimon jäseniä.

Naru (Amber Midthunder) on nuori comanche-nainen, joka haaveilee metsästäjän urasta. Heimon muut jäsenet velipoika Taabe (Dakota Beavers) mukaanlukien eivät innostu ajatuksesta naisesta saalistajana. Tämä ei kuitenkaan käännä Narun päätä, ja hän harjoittelee jatkuvasti metsästykseen vaadittavia taitoja. Kun hän näkee pilvissä jyrisevän ukkoslinnun, hän pitää sitä merkkinä, että nyt on hänen hetkensä lähteä metsälle. Paha vain, että kyseessä ei ollut myyttinen ukkoslintu, vaan predatorien alus, joka jätti seudulle yhden omistaan.

Tarina käynnistyy suhteellisen verkkaisesti, kun Naru yrittää varoittaa heimotovereitaan, että metsissä vaanii nyt jokin paljon karhua isompi ja voimallisempi saalistaja. Kun predator lopulta astuu esiin ilman näkymättömyyskenttäänsä, on veljen ja muiden pakko myöntää, että Naru on ollut koko ajan oikeassa. Tosin siitä ei ole enää tässä vaiheessa kauheasti hyötyä, koska parilla nuolella ja keihäällä ei tätä hirmua pysäytetä. Luvassa on siis verta ja irtojäseniä. Myöhemmin verenluovuttajiksi kelpaavat myös valkoiset turkismetsästäjät, jotka kuvittelevat, että heidän piilukkoaseensa päihittäisivät ulkoavaruudesta saapuneen superpedon.

Metsästäjä-saalis-asetelmaa korostetaan elokuvassa monin tavoin. Susi ajaa takaa jänistä, mutta joutuu itse predatorin saaliiksi. Karhu metsästää hirveä ja päätyy predatorin kokoelmiin. Ihminen iskee silmänsä puumaan ja… Koko touhua kyllä hupsuttaa vähän se, että leffan suomentaja on kääntänyt puuman (”mountain lion”) aina leijonaksi. Juu, leijoniahan Pohjois-Amerikan metsissä ihan kuhiseekin.

Upeiden maisemien ohessa elokuvan parasta antia on pääosaa näyttelevä Amber Midthunder, joka pystyy pelkällä katseellaan kertomaan jo paljon. Myös taistelukohtauksiin on panostettu. Tarjolla ei ole nopeiden leikkausten kakofoniaa, vaan kunnolla koreografioituja yhteenottoja, joita on helppo seurata.

Itse predator (Dane DiLiegro) on kiitettävän kestävää laatua, eikä pahemmin hätkähdä edes ottaessaan osumaa. Hän on hirviö, jonka päihittämiseen tarvitaan voiman lisäksi älyä ja oveluutta – luonteenpiirteitä, joita Narulta löytyy roppakaupalla.

Toimii!

Lisukkeista, eli tekodokumentista (12 min.), lavahaastattelusta (29 min.) ja kommenttiraidalta, käy hyvin ilmi, kuinka tekijät yrittivät parhaansa mukaan kunnioittaa comanche-kulttuuria. Mukaan kutsuttiin aihepiirin tunteva konsultti, suurin osa näyttelijöistä kuuluu alkuperäiskansoihin ja heitä löytyy myös kuvaustiimistä. Muutenkin bonusten sisältö on vallan mielenkiintoista.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.