Avengers: Infinity War

Aikoinaan sarjakuvaelokuvia tehtiin niin harvakseltaan, että niistä jaksoi intoilla jo ihan periaatteesta. Nykyisin varsinkin supersankarisarjakuviin perustuvia leffoja ja tv-sarjoja pukkaa niin tuutin täydeltä, että koko genrestä on muodostunut lähinnä toimintaviihteen perustahnaa.

Tästä huolimatta Anthony ja Joe Russon ohjaama Avengers: Infinity War herättää normaalia suurempaa kiinnostusta. Onhan kyseessä elokuva, jota on pohjustettu hartaasti viimeisen kymmen vuoden aikana valmistuneissa lähes kahdessakymmenessä Marvel-leffassa. Tai siis elokuvan puolikas, sillä tarinan päätöstä joutuu odottamaan vielä vuoden verran.

Infinity War kokoaa saman katon alle lähes kaikki aiemmista filmeistä tutut sankarit. Tätä silmälläpitäen myös uhan pitää olla eeppinen. Ja kukapa muukaan tähän rooliin paremmin sopisi kuin Thanos, Jim Starlinin luoma jykeväleukainen jätti, joka haluaa pyyhkiä olemattomiin puolet universumin älykkäistä olennoista.

Moni pitää ajatusta suurena pahuutena. Thanos (Josh Brolin) näkee itsensä kuitenkin tasapainoa luovana hyväntekijänä, joka teoillaan pelastaa maailmankaikkeuden puutteelta ja köyhyydeltä. Tähän mennessä hän on liikkunut planeetalta toiselle kansaa lahdaten, mutta nyt hän haluaa saada käsiinsä Ikuisuuskivet, joiden avulla hän voisi toteuttaa suunnitelmansa sormia napsauttamalla.

Thanoksen uskomattomista kyvyistä saadaan todisteita jo elokuvan ensi minuuteilla, kun hän näyttää närhen munat sekä Lokille, Thorille että Hulkille – jopa ilman Ikuisuuskivien tukea. Mistä siis löytyisi sankareita, jotka voisivat pysäyttää rämäpäisen mahtisonnin ristiretken?

Infinity Warin juoni pyörii Ikuisuuskivien ympärillä. Osa kivistä on Maapallon sankareiden hallussa, osa piilossa avaruuden käymättömillä korpimailla. Niinpä elokuvassa seikkaillaan sekä maalla, ilmassa että tähtien keskellä. Moneen suuntaan sinkoileva kerronta tekee kokonaisuudesta valitettavan hajanaisen ja tyyliltään ailahtelevan. Ja koska kaikille hahmoille täytyy suoda useita taistelukohtauksia, mukana on aivan liikaa tyhjänpäiväistä mättöä. Turpakäräjät ovat toki efekteiltään huomattavasti laadukkaampia kuin Black Pantherissa, mutta ei näin loputonta hutkintaa jaksa millään ilveellä katsoa nuokkumatta.

Käytännössä Infinity War olisikin huomattavasti parempi leffa, jos sen toimintaosioita olisi trimmattu vähintään tunnilla. Samalla koko tarina olisi saatu mahtumaan yhteen elokuvaan.

On filmillä toki ansionsakin. Kukapa ei olisi haltioissaan, kun samaan syssyyn valkokankailla nähdään sekä Galaksin vartijat että iso liuta Kostajia. Myös hahmojen keskinäinen kemia pelittää aina silloin, kun sille annetaan tilaa. Onhan se nyt selvää, että luvassa on klassista suunpieksentää, kun samaan kohtaukseen päätyy sellaisia itseään täynnä olevia persoonallisuuksia kuin Rautamies (Robert Downey Jr.) ja Tohtori Outo (Benedict Cumberbatch) tai Thor (Chris Hemsworth) ja Tähtilordi (Chris Pratt).

Moni muukin hahmo ihastuttaa. Ristiriitainen Thanos loistaa tietenkin koko kaartin ykkösenä. Hän on traaginen hahmo, joka on ottanut koko galaksin tuskat kannettavakseen. Mutta toisaalta hän on myös verenhimoinen mielipuoli, jonka näkemys todellisuudesta on vaarallisen vinksahtanut.

Suht kivasti tilaa saavat myös mm. Purppuranoidan (Elizabeth Olsen) ja Visionin (Paul Bettany) rakkaustragedia, Gamoran (Zoe Saldana) ottoisätrauma, Bruce Bannerin (Mark Ruffalo) Hulk-dilemma sekä filmin humoristista laitaa edustavat herrat Hämähäkkimies (Tom Holland), Drax Tuhoaja (Dave Bautista), Groot ja Rocket Raccoon.

Kosmisen supersankarivyörytyksen saralla Avengers: Infinity War painii aivan omassa luokassaan. Tämän mittakaavan avaruusoopperaa ei ole valkokankailla aiemmin nähty. Mutta olisihan lopputulos ollut vielä hienompi, jos tarinaan olisi uhrattu edes puoliksi niin paljon panoksia kuin mitä nyt on upotettu tietokoneilla loihdittuihin loputtoman tuntuisiin taistelukohtauksiin.

Eipä siis ole tästäkään elokuvasta Starlinin alkuperäisten Infinity-sarjakuvien päihittäjäksi.

Toni Jerrman – 3 tähteä