Poika ja haikara

Hayao Miyazaki on ilmoittanut jäävänsä eläkkeelle useaan otteeseen. Katsojien onneksi veri on kuitenkin aina vetänyt takaisin piirustuspöydän ääreen. Tällä kertaa ilo on entistäkin pakahduttavampi, sillä Poika ja haikara maalaa valkokankaille todella vahvan ja vaikuttavan katsomiskokemuksen. Ohjaajamaestro ei anna minkään pidätellä mielikuvitustaan syöksyessään taianomaisen fantastisiin maisemiin. Värikkään pinnan alla muhii kuitenkin todella synkkiä vireitä, jotka kurkottavat paikoin aina kauhuun asti. Kuolema onkin yksi teoksen pääteemoista – kuten myös uudelleensyntymä.

Toisen maailmansodan aikaiseen Japaniin sijoittuva tarina käynnistyy tulimyrskyllä, joka nielaisee kitaansa nuoren Mahiton äidin. Jatkossa kohtaus toistuu pojan painajaisissa. Vuosi tragedian jälkeen Mahito ja hänen isänsä muuttavat Tokiosta maaseudulle äidin raskaana olevan Natsuko-siskon huomaan. Tässä vehreässä ympäristössä Mahito kohtaa suuren harmaahaikaran, joka tuntuu olevan epätavallisen kiinnostunut hänestä.

Verkkaisesti tunnelmoivan alun jälkeen filmi siirtyy maagiseen todellisuuteen, jota kansoittavat niin kuolleet kuin elävätkin. Siellä esiin marssii ihmislihaan mieltyneitä, militaristisia jättiläispapukaijoja sekä suloisia, valkoisen ilmapallon oloisia warawara-olentoja. Lukuisista muista ihmeistä nyt puhumattakaan.

Poika ja haikara kietoo pauloihinsa ja kuljettaa katsojan väkevien tunteiden ja kiehtovien näkymien aallokkoon. Elementtejä riittää aina ihastuttavan höpsähtäneestä mummokööristä salaperäiseen suljettuun torniin, jonka rakennuttanut isosetä katosi aikoinaan luomuksensa uumeniin. On ovia, jotka avautuvat eri aikoihin ja paikkoihin. On tulinen tyttö, mystinen tornimestari ja maailma kuilun partaalla. Sekä tietenkin Mahiton henkilökohtainen matka, joka ei silottele pojan luonteenpiirteitä, mutta tarjoaa hänelle tilaisuuden voittaa sisäiset konfliktinsa – ja olla omalta osaltaan rakentamassa parempaa tulevaisuutta.

Temaattisesti tarinasta löytyy lukuisia tasoja, joista riittää ammennettavaa vielä pitkään elokuvan päätyttyä. Päällimmäisenä tunteena on silti lumous, joka saa katsojan haukkomaan henkeään. Poika ja haikara on häikäisevä saavutus ja tyrmäävän upea animaatio.

Toni Jerrman – 5 tähteä