Kirja-arvostelut

Kirjat – Salman Rushdie: Voiton kaupunki

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Salman Rushdie
Voiton kaupunki
Victory City
Suom. Maria Lyytinen. WSOY

Amerikanintialaisen Salman Rushdien uusin suomennos, Voiton kaupunki, on hänen 15. romaaninsa. Rushdie viimeisteli kirjan kuukausia ennen puukotustaan Chautauqua Institutionissa New Yorkin osavaltiossa. Romaani on tavallaan menneisyyden viimeinen kaiku ennen kammottavaa vammautumista. Maria Lyytisen hieno suomennos alleviivaa kirjailijan humoristisia painotuksia ja monipuolista henkilökuvausta.

Maaginen romaani vie lukijansa keskiaikaiseen Intiaan. Päähenkilönä on Pampa Kampana -niminen tyttö, joka jää romaanin alussa äidittömäksi. Orpotytöstä tulee myöhemmin moninaisten kummallisuuksien nainen, joka näyttää liittoutuneen jopa jumalten kanssa.

Pampa kasvattaa mahtavan kaupungin, Bisnagan, kourallisesta papuja ja okran siemenistä. Hän on elämän lähde Bisnagan asukkaille, valitsee kuninkaakseen lehmänpaimenen ja rakastajakseen portugalilaisen kauppiaan.

”Pampa Kampana keksi näille ihmisille elämäntarinat, kastin, uskomukset, sisarusten määrän, lapsuuden leikit, ja kuiski tarinat matkaan ja katuja pitkin korviin, joiden kuultaviksi ne oli tarkoitettu, kirjoitti kaupungin suuren kertomuksen, loi sen tarinan luotuaan ensin koko paikan tyhjästä.”

Pampa ei ole kuningatar vaan puolijumalatar ja valtaistuimelle asettamiensa miesten armoilla. Pampa haaveilee valtakunnasta, jossa naiset ja miehet ovat samanarvoisia. Mutta haaveeksi se vain jää hänen omatekoisessakin valtakunnassa.

Voiton kaupungissa Rushdie tekee itselleen rakkainta sanataidetta. Muinainen Intia suunnattomine tarinakokoelmineen on hänelle liian iso, jotta sen voisi jättää koskemattomaksi.

Intian satumainen menneisyys on Rushdielle kuitenkin ennen kaikkea ikkuna nykyhetkeen. Bisnagan ympärille syntyy romaanissa Vijayanagara-imperiumi, joka oli oikeasti olemassa vuosina 1335–1565. Bisnagan hallinnoima maanpiiri näyttäytyy utopian sijasta reaalipolitiikan näyttämönä, johon voi verrata nykyajan imperiumeja Kiinasta ja Venäjästä lähtien.

Pampa Kampana elää ylipitkän elämän, 247 vuotta, joka vastaa suunnilleen Vijayanagara-imperiumin reilun 200 vuoden aikaa. Pampa kirjoittaa valtakuntansa vaiheista uskomattoman tarinan ja piilottaa sen ennen kuolemaansa ruukkuun.

Pampakin hyväksyy lopulta sen, että kaikki imperiumit romahtavat. ”Ainoat voittajat ovat sanat”, hän päättää ruukkuun suljetun kertomuksensa. Vain kuolematon tarina jää eloon ihmisten ja valtakuntien tuhouduttua.

Romaanin hengessä on paljon samaa kuin Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyydessä: vanha nainen näkee kotikaupunkinsa nousun ja tuhon ja kokee elämänsä aikana paljon ihmismielelle käsittämättömiä ihmeitä.

Jari Olavi Hiltunen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Kirjat – Haruki Murakami: Kaupunki ja sen epävakaa muuri

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Haruki Murakami
Kaupunki ja sen epävakaa muuri
Machi to sono futashikana kabe
Suom. Antti Valkama. Tammi

Haruki Murakamin ystäviä hemmotellaan jälleen yhdellä kiehtovalla romaanilla, kun alkuteoksena vuonna 2023 ilmestynyt Kaupunki ja sen epävakaa muuri on nyt saatavilla suoraan japanista suomennettuna.

Romaanin keskushenkilö ja minäkertoja, nelikymppinen mies, alkaa keski-iän eksyneisyyttään muistella elämänsä rakkautta. 17-vuotiaana hän tutustui vuotta nuorempaan tyttöön, joka kertoi tarinaa muurin ympäröimästä kummallisesta kaupungista ja siellä asuvasta todellisesta minästään. Kaupunki alkoi elää omaa elämäänsä kahden nuoren yhteisenä kertomuksena, mutta lupaava rakkaustarina katkesi kesken, kun tyttö katosi jälkiä jättämättä. Sitä ennen tyttö ehti kuitenkin luvata, että poika pääsisi suljettuun kaupunkiin Unienlukijaksi ja tapaisi hänet sen kirjastossa.

Mieheksi varttunut poika ei tunne oloaan kodikkaaksi elämässään ja tässä todellisuudessa, ja niinpä hän alkaa pohtia tytön sanoja. Voisiko tytön todella vielä kohdata siellä salaisessa kaupungissa? Eräänä päivänä hän herää kuin herääkin sieltä. Mutta mitä hän löytää ja mikä on kaupunkiin pääsyn hinta? Eihän kaupunki ollut tarinoidenkaan perusteella mikään paratiisi, vaan monella tapaa ankara ympäristö. Arkitodellisuuden säännöistä vapautuminen merkitsee sopeutumista toisenlaisiin lainalaisuuksiin.

Murakami kuljettaa rinnakkain menneisyyttä ja nykyhetkeä, siirtyy kaupungin ja tosimaailman välillä. Käänteet ovat ihastuttavan soljuvia: mitä tahansa voi tapahtua, mutta kaikki on yllättävyydessäänkin luontevaa, ei lainkaan äkkiväärää. Miljööt ovat kiehtovia, niin tällä kuin tuolla puolen, ja sivuhenkilökaarti värikästä. Lukuilon täydentää Antti Valkaman hienovireinen suomennos.

Haikeankaunis, maagista realismia huokuva romaani ei pelkisty nuoruudenrakkauden nostalgisoinniksi, vaan tarjoaa muutakin pureksittavaa. Esiin nousevat esimerkiksi minän pysyvyys sekä toisen ja itsensä tunteminen ja ymmärtäminen. Murakami ei kuitenkaan tyrkytä teemojaan eikä myöskään patista lukijaa ratkomaan romaanin mysteerejä kuin ristisanatehtävää. Kirjaa voi ihan vain lukea – ja se onkin nappivalinta, kun kaipaa joutilasta, pohdiskelevaa harhailua.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Kirjat – Alastair Reynolds: Aurora ja Kellomestari

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , ,

Alastair Reynolds
Aurora ja Kellomestari
Machine Vendetta
Suom. Hannu Tervaharju. Like

Alastair Reynoldsin Aurora ja Kellomestari on kolmas osa romaanisarjaa, joka kertoo prefekti Dreyfusin edesottamuksista. Kirjasta saa eniten irti, jos edelliset mestariteokset Prefekti (2009) ja Elysionin tuli (2018) ovat hanskassa, mutta tästä huolimatta uutuudesta on helppo nauttia, vaikka muistikuvat aiemmista käänteistä olisivatkin hapertuneet.

Kirjasarjan tapahtumat sijoittuvat Yellowstone-planeettaa kiertävälle Timanttivyölle. Se koostuu kymmenestätuhannesta erilaisesta habitaatista, joissa asuu kymmeniä miljoonia ihmisiä ja hypersikoja – joista osa on muovannut itsensä hyvinkin perinteistä poikkeaviin muotoihin.

Timanttivyön demokratian toimivuudesta sekä järjestyksen ylläpidosta vastaavat prefektit, joiden tukikohta on nimeltään Sotisopa. Työsarkaan nähden prefekteistä on aina pula, sillä mukaan hyväksytään vain idealisteja, jotka ovat valmiita uhraamaan oman henkensä suojellakseen Timanttivyön asukkaita ja heidän oikeuksiaan.

Romaanin käynnistyessä Sotisopa on ongelmien riepoteltavana. Hypersikaprefekti Mizler Cranack on tehnyt provosoimattoman hyökkäyksen rauhanomaiseen habitaattiin ja kylvänyt rutkasti tuhoa ja kuolemaa. Tämä synnyttää ihmisten ja hypersikojen välisiä levottomuuksia ja sabotaasi-iskuja, jotka vaativat lukuisia kuolonuhreja.

Kaiken muun hyvän lisäksi arvostettu prefekti Ingvar Tench matkaa aivan yllättäen lähestymiskiellossa olevaan habitaattiin, eikä ota kuuleviin korviinsa Sotisovan pysähtymiskäskyjä. Miksi näin, on kysymys, joka kiusaa Dreyfusia vielä pitkään.

Ja aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, Timanttivyön tietoverkoissa häärii kaksi toisiaan vastaan taistelevaa häijyä tekoälyä. Jos jompikumpi niistä voittaa kädenväännön, saattaa Timanttivyön aika olla ohi.

Monipolvisen konfliktin keskellä Dreyfusin huomiosta kamppailevat myös hänen vakavasti sairas vaimonsa sekä hämmentävän utelias prefektikandidaatti.

Kirjassa seurataan Dreyfusin ohessa kahden muun prefektin tekemisiä. Heidän yhteinen tavoitteensa on hillitä ihmisten ja hypersikojen välisiä yhteenottoja sekä selvittää, miksi Mizler ja Ingvar toimivat niin jyrkästi Sotisovan eetosta ja ohjeistusta vastaan.

Näistä lähtökohdista esiin kehräytyy lukuisten kutkuttavien arvoitusten, kiehtovien visioiden ja väkivahvan toiminnan kuljettama jännitysnäytelmä, joka pitää lukijan tiukasti otteessaan. Lähes 600-sivuisen romaanin tahtoisi ahmia kerralla läpi – ja tarinan päättyessä välittömästi palata takaisin tähän vangitsevaan maailmaan.

Reynolds on suuren kokoluokan tieteisseikkailujen virtuoosi, ja tästä Aurora ja Kellomestari on oivallinen osoitus. Silkkaa timanttia!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Kirjat – Hannu Rajaniemi: Varjomi

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Hannu Rajaniemi
Varjomi
Darkome
Suom. Juha Ahokas. Gummerus

Vuonna 1978 syntynyt Hannu Rajaniemi on Suomen suuri scifi-nimi maailmalla. Englanniksi kirjoittavan Rajaniemen näpit eivät kuitenkaan ole vain fiktiivisessä tulevaisuudessa, vaan teoreettisesta fysiikasta väitellyt tohtori kuuluu oikeastikin siihen ryhmään ihmisiä, jotka todella muokkaavat keksinnöillään ihmiskunnan tulevaisuutta. Tai miksei ihmiskuntaa itseäänkin.

Rajaniemen yritys työstää Piilaaksossa uuden sukupolven mRNA-rokotteita. Tieteiskirjallisuudessa ja startup-yrittämisessä on perustava yhtäläisyys, sillä molemmissa rakennetaan uutta maailmaa, Rajaniemi totesi Helsingin Sanomien haastattelussa heinäkuussa 2024. Samalla hän kysyi, kuka saa päättää, kuinka ihmiseen kajotaan. Tätä hän pohtii myös Varjomi-romaanissaan.

Uskaltaisin väittää, että Varjomi on syntynyt nimenomaan tieteellisen kehityksen herättämistä kysymyksistä. Mihin kaikkeen uudet DNA- ja RNA-tekniikat taipuvat? Miten niiden kaupallisia sovelluksia voisi integroida ihmisen pysyviksi osiksi, ja onko teknologiayrityksillä silloin jotain oikeuksia ihmiseen itseensä? Onko yritysten geneettiselle vallalle vaihtoehtoa? Entä kuka todella omistaa DNA:n, joka on samaan aikaan henkilökohtaista ja yhteistä, softwarea ja hardwarea? Kaunokirjallisuus antaa mahdollisuuden spekuloida, kun taas tieteen julkaisumuodot eivät sellaiseen kunnolla taivu.

Varjomin tapahtumat sijoittuvat viidentoista vuoden päähän tulevaisuuteen. Ihmiskunta on kyllästynyt paitsi kaikkialla sikiäviin pandemioihin myös omaan biologiseen todellisuuteensa. Ihmisgenomihan on täynnä virheitä, jotka aiheuttavat syöpää ja muuta ikävää. Vanhenemisen tuoma rapistuminenkin tuntuu luonnon tekemältä möhläykseltä.

Aspis-suuryrityksen tarjoama RNA-siru lupaa parannuskeinon tähän kaikkeen. Kirjan päähenkilö Inara suostuu vain vastentahtoisesti turvautumaan firman palveluihin, vaikka hänellä on synnynnäinen alttius erilaisiin syöpäsairauksiin. Aspisin vastavoima kirjan maailmassa on Varjomi, eräänlainen kansanliike tai valkohattubiohakkereiden yhteenliittymä, joka yrittää pitää biologisen parantelun ihmisten omissa käsissä.

Inara on koko ihmiskunnan symboli: kiistämättä viallinen mutta samaan aikaan ainutlaatuinen ja itsenäisyyttä kaipaava yksilö, jonka hallinnasta taistelee moni taho läheisistä ihmisistä suuryritykseen. Juonesta on vaikea kertoa yksityiskohtia syyllistymättä spoilereihin, sillä luvassa on trillerimäistä menoa yllättävine käänteineen. Yhdistelmä toimii. Kun kyse on ihmisten ja ihmiskunnan elämästä ja kuolemasta, niin miksi juonenkaan pitäisi edetä tylsästi tai hitaasti. On kyse valtavista asioista. Romaanin lopussa Rajaniemi lupaa, että tarina saa jatkoa.

Täytyy myöntää, että kirja oli minulle melko raskasta luettavaa. Tieteellinen tausta on läsnä tekstissä koko ajan, ja yksittäinen kappalekin voi kurottaa lukuisiin tieteen ilmiöihin ja yksityiskohtiin. Voi olla, että lukija, jolla ei ole samaa taustaa molekyylibiologian parissa kuin itselläni, lukee kirjan keveämmin eikä tietosisältö samalla tavalla houkuttele painavaa tavaraa esiin tämän muistista.

Nautin silti romaanin lukemisesta. Varjomi on ajatuskoe, spekulaatio siitä, mikä on mahdollista tulevaisuudessa. Sen lukeminen vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja antautumista sille, että asiat ovat monimutkaisia.

Fiktion suhde tieteen kehitykseen on moninainen ja tärkeä. Ei ole niin, että tiede vain innoittaisi kirjailijoita kirjoittamaan, vaan suhde on kaksisuuntainen: jonkun pitää kuvitella ensimmäisenä suunta, johon voimme lähteä. Maailmasta löytyy paljon esimerkkejä, kuinka kirjailijan mielikuvitus on piirtänyt tieteelle suuntaviivoja. Toisaalta tieteen kehitykseen liittyvät pelot tarjoavat syötettä dystooppisiin tieteis- tai kauhukuvitelmiin.

Kolmanneksi fiktiota voi ajatella tieteen vahtikoirana. Romaani on hyvä alusta käsitellä vaikkapa molekyylibiologiaan tai rokotetutkimukseen liittyviä epävarmuuksia ja eettisiä ongelmakohtia. Juuri sitä Rajaniemi tekee Varjomissa, ja se on tärkeää.

Tiina Raevaara

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Kirjat – Naomi Alderman: Tuleva

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Naomi Alderman
Tuleva
The Future
Suom. Taina Helkamo. Gummerus

Naomi Aldermanin uusin romaani on terävästi ajassa kiinni. Maailmanmenoa kontrolloi kolme suuryritystä, jotka muovaavat some-viestintää, logistiikkaa ja taloutta voimakkaammin kuin valtiomahdit. Kunkin yrityksen johdossa tönöttää visionäärinen huippuyksilö, jonka monomaanisen laskelmoinnin avulla yritykset rohmuavat alati kasvavia markkinaosuuksia. Ihmisinä nämä johtajat ovat epämiellyttäviä egoisteja, joille kanssaihmisten hyvinvointi, ekologiset näkökulmat tai maailman kohtalo eivät paina yhtään mitään. Tutulta siis kuulostaa. Alderman saa hyvin kiinni nykyisen länsimaisen kulttuuriympäristön kipukohdista.

Näkökulmahenkilöiksi on valittu näiden johtajien lisäksi kaksi naista, joiden tulokulma maailmaan on trauma ja survivalismi. Uskonnollisessa maailmanlopun kultissa kasvanut Martha on jättänyt kultin teini-iässä, mutta sen raamatullinen kuvasto ja erityisesti sanoma ihmisen luonnosta vieraantumisesta värittää edelleen hänen ajatusmaailmaansa.

Lai Zhen on puolestaan selviytynyt Hongkongin romahduksen jälkeisiltä pakolaisleireiltä ja on omistanut some-työuransa survivalismille. Kun he törmäävät sattumalta, heidän välilleen kehkeytyy yhteys, joka toimii onnistuneesti kirjan yhteensitovana juonellisena lankana. Tapahtumaympäristössä pyöritään niin Kalifornian luksuskodeissa, Singaporen kauppakeskuksissa kuin asumattomilla viidakkosaarilla.

Aldermanin osuva teksti tihkuu ironiaa ja sarkasmia vuoroin kepeässä, vuoroin vakavassa rekisterissä. Suorasanaisen kerronnan lomaan on pujotettu kulttijohtajan saarnakatkelmia ja kulutuskulttuurin filosofista kritiikkiä kuvitteelliselta nettifoorumilta. Kyynisten ja nihilististen hahmojen vastapainoksi tuodaan ihmisiä yhdistävää aitoa rakkautta, mikä paikoin istuu hieman hankalasti muun materiaalin sekaan.

Kirjassa on kovasti aietta kaikenkattavaksi maailmanselitykseksi ja myös maailmanpelastusyritykseksi. Juopaa harvalukuisten superrikkaiden ja tavallisten kansalaisten välillä havainnollistetaan bunkkereilla, joita hyväosaiset kaivauttavat syrjäisiin kolkkiin apokalypsin varalle – ja tämä varautuminen vähentää heidän kiinnostustaan osallistua maailmanpelastustalkoisiin.

Survivalismi, erilaiset globaalin romahduksen tavat ja varautumistoimenpiteet kiedotaan näppärästi yhteen hahmojen muodostaman keskiön ympärille. Eheä kokonaisvisio paradoksaalisesti kampittaa juonen uskottavuutta; jos planeetan ongelmat olisi mahdollista ratkaista muutaman poikkeusyksilön kautta, se olisi varmaankin jo tehty. Vaikka maailmanselitys pyrkii mallintamaan olemassa olevaa todellisuutta, politiikan ja valtiokonfliktien rooli jätetään suotta sivuun. Loppua kohti juoni kiihdyttää huikeille kierroksille ja alkeellisissa oloissa selviytyminen nousee uudelleen keskeiseksi teemaksi.

Aldermania tituleerataan kirjan kansiliepeessä Margaret Atwoodin manttelinperijäksi. Näillä eväillä ei vielä ole asiaa samanlaiseen tuhosta varoittelevaan profeetallisuuteen, mutta kieltämättä kirjoitustyylin nasevuudessa ja visioiden maalailussa on jotain samankaltaisuutta.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Kirjat – Kaspar Colling Nielsen: Esikaupunkien vapahtaja

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Kaspar Colling Nielsen
Esikaupunkien vapahtaja
Frelseren fra Hvidovre
Suom. Katriina Huttunen. Aula & Co

Tanskalaiskirjailija Kaspar Colling Nielsenin edellinen suomennettu romaani, vahvasti yhteiskuntakriittinen Euroopan kevät (2021), esitteli monia pähkähulluja ideoita, joista osa on sittemmin käynyt lähes toteen. Yksi näistä oli tanskalaispoliitikkojen keksimä ajatus karkottaa maahan saapuvat siirtolaiset Afrikkaan – konsepti, joka tunnetaan nykyisin Ruanda-mallina.

Uudesta Esikaupunkien vapahtaja -romaanista tuskin löytyy toteen käyviä visioita, sillä nyt liikutaan niin riemastuttavan absurdeissa sfääreissä, ettei mitään rajaa.

Kirjan käynnistää lause: ”Maailmanhistorian merkittävin ihminen, 48-vuotias runoilija Allan Thornbum, asui vuokralla pienessä kellariasunnossa Hvidovressa viisitoistavuotiaan kissansa Felixin kanssa.” Sitten tutustutaan tarkemmin Allaniin ja hänen rutiineihinsa.

Lähes erakoitunut mies ei viihdy ihmisten seurassa ja lähinnä toivoo, että kaikki jättäisivät hänet rauhaan. Runoja hän ei ole kirjoittanut enää vuosiin, joten hänellä on aikaa kommentoida ja korjailla muiden runoilijoiden tekstejä – toki vain omaksi huvikseen. Tuloiksi vaatimattomalle miehelle riittävät kirjastokorvaukset, asumistuki ja palkka, jota hän saa silloin tällöin tekemästään liikenteenlaskijan työstä.

Rähjäisesti pukeutuva Allan käy päivisin kävelylenkeillä, jolloin hän tarkkailee lähinnä itseään ahdistelevia puluja. Ihmiset eivät häntä kiinnosta. Sen sijaan hän laatii mielessään erilaisia kertomuksia mm. timanteista, koiranpaskasta ja lukemistaan vaihtoilmoituksista. Ilmoitus, jossa halutaan vaihtaa 1500 käytettyä pornolehteä lastenvaunuihin kiehtoo hänen syvältä luotaavaa pedanttia mielikuvitustaan usean sivun verran.

Väliin Allan kiipeää keinotekoiselle Kööpenhamina-vuorelle paetakseen kanssakulkijoitaan. Vuorelle, joka esiintyy myös Nielsenin suomentamattomassa esikoisromaanissa Mount København (2010).

Kirjan tapahtuma-aikaan maailma kärsii korona-pandemiasta, mutta vielä pahempaa on luvassa: Vesuvius-tulivuori purkautuu ja peittää planeettamme kaiken pimentävään tuhkapilveen. Katastrofien keskeltä löytyy kuitenkin yksi toivonpilkahdus. Analyysien mukaan niin tauti-, luonto- kuin talousongelmistakin selvittäisiin, jos Allan vain suostuisi kirjoittamaan vielä yhden runon!

Paha vain, ettei kukko käskien laula eikä Allan ole tippaakaan kiinnostunut palaamaan runoilun pariin. Ei vaikka Tanskan pääministeri kerjää sitä häneltä polvillaan ja vetoaa kaikkiin niihin ihmisiin, joiden elämän yksi ainokainen runo pelastaisi.

Mihin kaikkeen tästä edetään, jääköön kertomatta. Luvassa on joka tapauksessa ihastuttavan poskettomia käänteitä, jotka paljastavat sekä ihmisyyden perusluonteen että politiikan raadollisuuden. Lopulta ylletään jopa messiaanisiin kuvaelmiin asti.

Nielsenin satiiri on terävää ja ilkamoivaa, joten Esikaupunkien vapahtajaa on ilo lukea. Kokonaisuus huipentuu romaanin perään liitettyyn Ennakkoluulojen kirjaan. Siinä käydään läpi eri kansalaisuuksiin ja ihmisryhmiin liitettyjä ennakkoluuloja. Alkuun räväkät tekstit herättävät röhönaurua, sillä osa niistä on totaalisen mielenvikaisia ja toiset taas nappiosumia. Nauru kuitenkin hyytyy, kun tajuaa, että jotkut ihmiset uskovat näistä kajahtaneimpiinkin – ja että ne nappiosumat kuvastavat yksinomaan omia ennakkoluulojani. Nerokas veto!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/24.

Kirjat – Ursula K. Le Guin: Kompassiruusu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Ursula K. Le Guin
Kompassiruusu
The Compass Rose
Suom. Titia Schuurman. Moebius

Taisin jo viimeksi Le Guinia arvostellessani ihmetellä, että vaikka kirjailijalta ei enää ole montaakaan teosta suomentamatta, niin silti tuosta joukosta löytyy yhä laadukasta käännettävää. Myös Kompassiruusu-novellikokoelma on vaikuttava lukuelämys sekä kokonaisuutena että yksittäisinä novelleina.

Vuonna 1982 julkaistu Kompassiruusu on nimeensä viitaten jaettu kuuteen osaa: pääilmansuuntiin sekä zeniittiin ja nadiiriin, taivaanpallon ylä- ja alapisteisiin. Novellit sijoittuvat osioihin vaihtelevin perustein, toisinaan triviaalisti, toisinaan runollisesti. Oma viehätyksensä kirjassa onkin pohtia, mikä saa kunkin tarinan puhaltamaan juuri tästä suunnasta.

Novellit ovat alun perin ilmestyneet pääosin eri lehdissä ja antologioissa, joten ne muodostavat kirjavan joukon. Mukana on selviä tieteistarinoita, avaruusscifiä, dystopiaa ja Le Guinille ominaista antropologista scifiä. Löytyy fantasiaa ja tekstejä, jotka ovat yksinkertaisesti outoja, mutta myös jokunen valtavirtafiktioon ongelmitta solahtava novelli.

Tarinoiden sävy ja tunnelma vaihtelevat haikean surullisista häpeämättömän humoristisiin.

Monesti Le Guinin tarinoita alkaa lukea kuin arvoituksia: mikä on tämän tarinan jippo. Joskus jippo löytyy, mutta joskus sen etsintä on turhaa.

Omia suosikkejani kertomusten joukossa on esimerkiksi Le Guinin Orisinia-tarinoihin linkittyvä, kahta matkaa kuvaava Kaksi viivästystä pohjoisradalla. Tässä kirjailija onnistuu luomaan omalaatuisen sisäisen rauhan tunnun samalla kun kuvaa isoja muutoksia päähenkilöiden elämässä.

Pitkässä Ruusun päiväkirja -tarinassa Le Guin tekee orwellit ja kuvaa, kuinka ihmisten auttamiselle omistautunut Rosa käsittää avittavansa totalitaarista järjestelmää, joka tuhoaa toisinajattelijoita. Le Guinin dystopiassa ajatusrikollisten, eli ”poliittista psykoosia” sairastavien, vääriä ajatuksia voidaan kirjaimellisesti katsella.

Ehkä hurjin kokoelman tarinoista on Halun harhapolut. Se alkaa Le Guinin hainilaistarinoista tuttuna antropologisena scifinä, jossa kolme Maasta tullutta tutkijaa elää primitiivisen kansan luona vieraalla planeetalla. Ihmiset kuitenkin huomaavat, että alkuasukkaissa on jotain vikaa. Heidän kulttuurinsa on liian pelkistetty – ja kielikin itse asiassa hiukan väännettyä tavallista englantia. Tämä saa novellin henkilöt lopulta kyseenalaistamaan koko tähän astisen käsityksensä todellisuudesta. Novelli on selvästi ollut haastava käännettävä, joten täytyy nostaa hattua Titia Schuurmanin onnistuneelle suoritukselle.

Kompassiruusun päättää Sur, mahtava kertomus kymmenestä eteläamerikkalaisesta naisesta, jotka tekevät 1900-luvun alussa retken Etelänavalle ilman hötkyilyjä ja sankarillisia pullisteluja.

Jos tänä vuonna luet vain yhden suomennetun novellikokoelman, valitse Kompassiruusu.

Vesa Sisättö

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/24.

Kirjat – Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Siiri Enoranta
Keuhkopuiden uni
Gummerus

Siiri Enorannan uusin romaani on upea taidonnäyte fantastisen miljöön, kehityskertomuksen ja vallankumousromaanin yhdistämisestä. Mehevässä keitoksessa muhii outoa biologiaa ja vinksahtanutta sääty-yhteiskuntaa.

Jo aloitus on hieno: joukko nuoria revittelee turmelluilla vaatteilla dekadenteissa aatelistanssiaisissa. Maailmaa, yhteiskuntaa, hahmojen luonnetta ja heidän välistään dynamiikkaa avataan kevyillä, mutta varmoilla ja taitavilla vedoilla. Maailmanrakennuksen kunnianhimoisuus tekee sekin vaikutuksen alkumetreistä lähtien.

Päähenkilö Katica kuuluu siivekkäiden olentojen kansaan, joka on vasta joitakin sukupolvia sitten alkanut rakentaa taloja ja kehittää itselleen sivistystä. Perinteiseen elämäntapaan kuului paikallaan pysyttelevä, symbioottinen elämä olentojen elintoimintoja ylläpitävien keuhkopuiden kanssa. Katica ja muut uuden sukupolven toivot pyristelevät eroon riippuvuudestaan keuhkopuihin. Kemistien kehittelemä siirappimainen eliksiiri pidentää aikaa, jonka väki voi olla erossa omasta henkilökohtaisesta puustaan, ja samalla pidentyy lieka biologian ja kulttuurin välillä.

Katica ja muut häpeilevät keuhkopuiden primitiivisyyttä ja kouriintuntuvaa elimellisyyttä. Samalla joitakin kuitenkin kiehtoo taakse jäänyt Juurtuneiden faktio, joka takertuu keuhkopuihinsa ja vastustaa modernia elämäntapaa. Sosiaalinen ristiveto uuden ja vanhan välillä muodostaa yhden kirjaa kannattelevista juosteista.

Homo arboristen tapakulttuuri rakentuu kirjassa kankeaa ekspositiota vältellen, luontevan kehittelyn kautta eläväksi ja rikkaaksi. Osa isoista rakenteista, kuten maailman historia, saa tarinan mittaan selityksensä, osa jää kutkuttavasti mysteeriksi. Kun taiten rakennettua maailmaa myöhemmin ravistellaan, menetyksen tuntu välittyy raastavana lukijalle asti.

Kirjan rokokooestetiikka koukeroisine nimineen, sukupuolesta piittaamattomine vannehameineen ja korkeine puuteroituine peruukkeineen on herkullisessa kontrastissa lahonneen keijumetsän kaltaiseen ympäristöön, jossa syödään torakkakeksejä ja näätäpaistia ja pelätään ketun hyökkäystä pimeällä. Hahmosuhteissa on kiitettävää särmää, ja erityisesti flirttailudialogi on nautittavan älykästä ja terävää. Juuri mitkään henkilöt eivät ole yksioikoisia, vaan kerroksellisuutta ja ymmärrettäviä motiiveja löytyy kauheimmiltakin. Katican romanssi häntä vanhemman, pyörätuolin kahlitseman taidemesenaatin kanssa on monipolvinen ja koukuttava, vaikka kirjan pääpaino onkin muualla.

Juonta kuljetetaan näppärästi ja ilahduttavasti kliseitä vältellen. Alkupuolen dramaattiset tapahtumat, jotka vaikuttavat raskaalta transgressiolta siivekkäiden yhteiskunnan konventioita vastaan, saavat myöhemmin toisenlaisen tulkinnan. Katica sysäytyy muutokseen, joka laajenee yhden hahmon tragediasta ja siitä seuraavasta kostosuunnitelmasta koko yhteisöä ravistelevaksi murrokseksi.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/24.

Kirjat – Linnea Kuuluvainen: Metsän peitto

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Linnea Kuuluvainen
Metsän peitto
Gummerus

Linnea Kuuluvaisen esikoisromaani sijoittuu tulevaisuuden Turkuun, joka on tuhoutunut ihmisen ja luonnon välille syttyneen sodan seurauksena. Kaupungin raunioille on rakennettu totalitaristinen kaupunkivaltio, ekofasistinen diktatuuri, jossa noudatetaan hirmuvallan klassisimpia perinteitä. Elämän edellytyksiä, kuten ruokaa ja vettä, säännöstellään ankarasti, ja lasten hankkiminen on tiukasti luvanvaraista. Kansalaisten kontrolli ulottuu kehtolaulujen sanojen tasolle asti.

Kirja alkaa pikkutarkalla ekspositiolla siitä, mikä kaikki tuhon jälkeen on muuttunut ja eri lailla kuin nykyään. Dystopiakuvasto ei ole erityisen omintakeista, mutta siitä kyllä hahmottuu seikkaperäisesti, miten ahtaalle Valtion asukkaat on ajettu sekä henkisesti että fyysisesti.

Lyhyisiin, parin sivun mittaisiin lukuihin jaetun tekstin kieliasussa horjutaan omaäänisyyden ja tekotaiteellisuuden välimaastossa. Paikoin kikkailu eksyy rasittavuuden puolelle, välillä kuvailu on lyyrisen kaunista. Tapahtumat ja niiden herättämät tuntemukset tulevat ansiokkaasti iholle, sanankäyttö on aistivoimaista. Ilmastonmuutoksen kuumentama säätila noruu hikipisaroina hahmojen selkäpiissä.

Eri aikatasoissa kuljetettua tarinaa kerrotaan kahden näkökulmahenkilön suulla. Edla on tavallinen teini, jonka ensiromanssi keskeytyy katastrofaalisiin tapahtumiin metsän hyökätessä kaupunkiin. Kontrollivaltion siemenet kylvetään tuhon ja kuoleman keskelle, kun mahdollisimman monia ihmishenkiä yritetään pelastaa. Tytön arkaluonteinen salaisuus limittyy radikaalisti muuttuneiden olojen kanssa.

Toisessa juonikaaressa Ingrid lähetetään Valtion muurien ulkopuolelle osana tutkimusretkikuntaa selvittämään, voisiko sinne perustaa ihmisasutusta. Hieman Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogiaa kaikuen seurue joutuu metsän oudon vaikutuksen alaiseksi. Tehtävän suorittaminen loppuun alkaa näyttää yhä epätoivoisemmalta. Aistihavaintojen vääristyessä on vaikea enää erottaa ulkopuolista maailmaa päänsisäisestä.

Päähenkilöt haluaisivat elää pieniä, turvallisia elämiään tutussa ympäristössä, tuttujen ihmisten kanssa, mutta heidän tempaistaan väkisin mukaan muutoksiin. Edla on viettänyt lapsuutensa tuhoa edeltävässä yhteiskunnassa ja muistelee sitä kaihoten. Ingridille vanhaa maailmanjärjestystä edustavat puolestaan isoäidin tarinat, vanhat laulut ja lohdulliset perunakaramellit. Totalitarismi koulii yksilöt toimimaan toisiaan vastaan, ja arjen pikkumaisuudet kasvavat nopeasti vaarallisiin mittasuhteisiin.

Teemoja on paljon, jopa liikaa. Joko metsän uhka tai ekototalitarismi olisi yksinäänkin riittänyt romaanin kehykseksi. Kun mukaan tuodaan vielä kansantaruista tuttu metsänpeitto, johon Valtion asukkaita on välillä kadonnut vahingossa tai tahallaan, juonen fokus uhkaa kadota ja painotukset muuttua epäselviksi. Totalitarismin kuvaus ei esitä genrestään uusia puolia, ja nyansseja puuttuu.

Valittu positio, jossa sen paremmin metsä kuin kaupunkikaan ei ole ihmiselle vieraanvarainen elinympäristö, on sinänsä kiehtova. Laiminlyötyään luonnon hyvinvoinnin ihmiset ovat saaneet ansionsa mukaan, eikä metsän vihamielisyyttä välttämättä saada enää laantumaan. Ekologinen viesti on vahva.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/24.

Kirjat – Vladimir Nabokov: Kutsu mestaukseen

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Vladimir Nabokov
Kutsu mestaukseen
Priglašenije na kazn’
Suom. Vappu Orlov. Moebius

Käännöskaunoon keskittynyt pienkustantamo Moebius on muun hyvän ohella paikannut aukkoja suomeksi saatavilla olevissa Vladimir Nabokovin romaaneissa: Heikki Karjalaisen kääntämä Väärin päin ilmestyi 2021, ja nyt oudonlyyristen dystopioiden ystävien iloksi saatavilla on Vappu Orlovin suomentama Kutsu mestaukseen. Kirjoja pidetään usein sukulaisteoksina, vaikka Väärin päin ajoittuu Nabokovin englanninkieliseen ja Kutsu mestaukseen venäjänkieliseen kauteen.

Kuvitteellisen maan kuvitteellisessa kaupungissa on linnoitus, jonka sellissä Cincinnatus C. odottaa tuomionsa täytäntöönpanoa. Nuoren miehen kohtalona on mestauslava, koska hän on syyllistynyt ”tieto-opilliseen eksytykseen”. Mutta sillä välin on siedettävä epätietoisuutta, koska kukaan ei suostu kertomaan, kuinka kauan odotus kestää.

Sietämistä Cincinnatuksella riittääkin. Sen sijaan että kuolemaantuomittu saisi osakseen myötätuntoa tai edes rauhaa, sellissä ramppaa vanginvartijasta alkaen asiaankuuluvaa ja -kuulumatonta väkeä patistamassa Cincinnatusta käyttäytymään roolinsa mukaisesti. Tunnustaisi! Katuisi! Tai olisi edes kiitollisempi sääntöjen sallimista erivapauksista!

Tilanne alkaa pian muistuttaa absurdia teatteria. Ajankulun epämääräisyys, lausumattomat ja ääneen lausutut odotukset sekä kulissimaiset hämäykset tekevät vankisellistä näyttämön – tai näyttämöstä vankilan päähenkilölle, joka tuntee kaikkien muiden olevan osa jotain aivan muuta näytelmää. Silti Cincinnatus sinnittelee kuin toivoisi epätoivoisesti, että jossain vaiheessa jonkun toisenkin on osuttava kohdakkain hänen kertomuksensa kanssa.

Lopputulos on rujo satu, jota on yhtä aikaa sekä erittäin helppo että erittäin vaikea ymmärtää. Kirja on sangen tietoinen olemuksestaan kirjana: Nabokov harhauttaa paljastamalla metkunsa rehdisti. Lukijan huomiota vaatii sekä jo luettu, nyt luettava, vielä lukematon että se, mikä on kaikkien kolmen takana. Temppu toteutetaan tyylillä, jonka suomentaja Vappu Orlov tulkitsee varmalla otteella: hössötys, maanittelu, haparointi, julistus, imartelu ja paheksunta kalskahtavat aidoilta silloinkin kun kaikki on falskeimmillaan.

Elämä, kuolema. Tosi, valhe. Yksilö, toiset. Tyhjä paperi, täysi paperi. Kutsu mestaukseen on se kaikki ja samalla enemmän – kirjan kiteyttämiseen menisi monta kirjaa. Kun kerran ei voi tietää, paljonko aikaa on jäljellä, kiinnostuneet käyttävät sen parhaiten lukemalla itse.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/24.