Kirja-arvostelut

Kirjat – Alastair Reynolds: Aurora ja Kellomestari

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , ,

Alastair Reynolds
Aurora ja Kellomestari
Machine Vendetta
Suom. Hannu Tervaharju. Like

Alastair Reynoldsin Aurora ja Kellomestari on kolmas osa romaanisarjaa, joka kertoo prefekti Dreyfusin edesottamuksista. Kirjasta saa eniten irti, jos edelliset mestariteokset Prefekti (2009) ja Elysionin tuli (2018) ovat hanskassa, mutta tästä huolimatta uutuudesta on helppo nauttia, vaikka muistikuvat aiemmista käänteistä olisivatkin hapertuneet.

Kirjasarjan tapahtumat sijoittuvat Yellowstone-planeettaa kiertävälle Timanttivyölle. Se koostuu kymmenestätuhannesta erilaisesta habitaatista, joissa asuu kymmeniä miljoonia ihmisiä ja hypersikoja – joista osa on muovannut itsensä hyvinkin perinteistä poikkeaviin muotoihin.

Timanttivyön demokratian toimivuudesta sekä järjestyksen ylläpidosta vastaavat prefektit, joiden tukikohta on nimeltään Sotisopa. Työsarkaan nähden prefekteistä on aina pula, sillä mukaan hyväksytään vain idealisteja, jotka ovat valmiita uhraamaan oman henkensä suojellakseen Timanttivyön asukkaita ja heidän oikeuksiaan.

Romaanin käynnistyessä Sotisopa on ongelmien riepoteltavana. Hypersikaprefekti Mizler Cranack on tehnyt provosoimattoman hyökkäyksen rauhanomaiseen habitaattiin ja kylvänyt rutkasti tuhoa ja kuolemaa. Tämä synnyttää ihmisten ja hypersikojen välisiä levottomuuksia ja sabotaasi-iskuja, jotka vaativat lukuisia kuolonuhreja.

Kaiken muun hyvän lisäksi arvostettu prefekti Ingvar Tench matkaa aivan yllättäen lähestymiskiellossa olevaan habitaattiin, eikä ota kuuleviin korviinsa Sotisovan pysähtymiskäskyjä. Miksi näin, on kysymys, joka kiusaa Dreyfusia vielä pitkään.

Ja aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, Timanttivyön tietoverkoissa häärii kaksi toisiaan vastaan taistelevaa häijyä tekoälyä. Jos jompikumpi niistä voittaa kädenväännön, saattaa Timanttivyön aika olla ohi.

Monipolvisen konfliktin keskellä Dreyfusin huomiosta kamppailevat myös hänen vakavasti sairas vaimonsa sekä hämmentävän utelias prefektikandidaatti.

Kirjassa seurataan Dreyfusin ohessa kahden muun prefektin tekemisiä. Heidän yhteinen tavoitteensa on hillitä ihmisten ja hypersikojen välisiä yhteenottoja sekä selvittää, miksi Mizler ja Ingvar toimivat niin jyrkästi Sotisovan eetosta ja ohjeistusta vastaan.

Näistä lähtökohdista esiin kehräytyy lukuisten kutkuttavien arvoitusten, kiehtovien visioiden ja väkivahvan toiminnan kuljettama jännitysnäytelmä, joka pitää lukijan tiukasti otteessaan. Lähes 600-sivuisen romaanin tahtoisi ahmia kerralla läpi – ja tarinan päättyessä välittömästi palata takaisin tähän vangitsevaan maailmaan.

Reynolds on suuren kokoluokan tieteisseikkailujen virtuoosi, ja tästä Aurora ja Kellomestari on oivallinen osoitus. Silkkaa timanttia!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Kirjat – Hannu Rajaniemi: Varjomi

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Hannu Rajaniemi
Varjomi
Darkome
Suom. Juha Ahokas. Gummerus

Vuonna 1978 syntynyt Hannu Rajaniemi on Suomen suuri scifi-nimi maailmalla. Englanniksi kirjoittavan Rajaniemen näpit eivät kuitenkaan ole vain fiktiivisessä tulevaisuudessa, vaan teoreettisesta fysiikasta väitellyt tohtori kuuluu oikeastikin siihen ryhmään ihmisiä, jotka todella muokkaavat keksinnöillään ihmiskunnan tulevaisuutta. Tai miksei ihmiskuntaa itseäänkin.

Rajaniemen yritys työstää Piilaaksossa uuden sukupolven mRNA-rokotteita. Tieteiskirjallisuudessa ja startup-yrittämisessä on perustava yhtäläisyys, sillä molemmissa rakennetaan uutta maailmaa, Rajaniemi totesi Helsingin Sanomien haastattelussa heinäkuussa 2024. Samalla hän kysyi, kuka saa päättää, kuinka ihmiseen kajotaan. Tätä hän pohtii myös Varjomi-romaanissaan.

Uskaltaisin väittää, että Varjomi on syntynyt nimenomaan tieteellisen kehityksen herättämistä kysymyksistä. Mihin kaikkeen uudet DNA- ja RNA-tekniikat taipuvat? Miten niiden kaupallisia sovelluksia voisi integroida ihmisen pysyviksi osiksi, ja onko teknologiayrityksillä silloin jotain oikeuksia ihmiseen itseensä? Onko yritysten geneettiselle vallalle vaihtoehtoa? Entä kuka todella omistaa DNA:n, joka on samaan aikaan henkilökohtaista ja yhteistä, softwarea ja hardwarea? Kaunokirjallisuus antaa mahdollisuuden spekuloida, kun taas tieteen julkaisumuodot eivät sellaiseen kunnolla taivu.

Varjomin tapahtumat sijoittuvat viidentoista vuoden päähän tulevaisuuteen. Ihmiskunta on kyllästynyt paitsi kaikkialla sikiäviin pandemioihin myös omaan biologiseen todellisuuteensa. Ihmisgenomihan on täynnä virheitä, jotka aiheuttavat syöpää ja muuta ikävää. Vanhenemisen tuoma rapistuminenkin tuntuu luonnon tekemältä möhläykseltä.

Aspis-suuryrityksen tarjoama RNA-siru lupaa parannuskeinon tähän kaikkeen. Kirjan päähenkilö Inara suostuu vain vastentahtoisesti turvautumaan firman palveluihin, vaikka hänellä on synnynnäinen alttius erilaisiin syöpäsairauksiin. Aspisin vastavoima kirjan maailmassa on Varjomi, eräänlainen kansanliike tai valkohattubiohakkereiden yhteenliittymä, joka yrittää pitää biologisen parantelun ihmisten omissa käsissä.

Inara on koko ihmiskunnan symboli: kiistämättä viallinen mutta samaan aikaan ainutlaatuinen ja itsenäisyyttä kaipaava yksilö, jonka hallinnasta taistelee moni taho läheisistä ihmisistä suuryritykseen. Juonesta on vaikea kertoa yksityiskohtia syyllistymättä spoilereihin, sillä luvassa on trillerimäistä menoa yllättävine käänteineen. Yhdistelmä toimii. Kun kyse on ihmisten ja ihmiskunnan elämästä ja kuolemasta, niin miksi juonenkaan pitäisi edetä tylsästi tai hitaasti. On kyse valtavista asioista. Romaanin lopussa Rajaniemi lupaa, että tarina saa jatkoa.

Täytyy myöntää, että kirja oli minulle melko raskasta luettavaa. Tieteellinen tausta on läsnä tekstissä koko ajan, ja yksittäinen kappalekin voi kurottaa lukuisiin tieteen ilmiöihin ja yksityiskohtiin. Voi olla, että lukija, jolla ei ole samaa taustaa molekyylibiologian parissa kuin itselläni, lukee kirjan keveämmin eikä tietosisältö samalla tavalla houkuttele painavaa tavaraa esiin tämän muistista.

Nautin silti romaanin lukemisesta. Varjomi on ajatuskoe, spekulaatio siitä, mikä on mahdollista tulevaisuudessa. Sen lukeminen vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja antautumista sille, että asiat ovat monimutkaisia.

Fiktion suhde tieteen kehitykseen on moninainen ja tärkeä. Ei ole niin, että tiede vain innoittaisi kirjailijoita kirjoittamaan, vaan suhde on kaksisuuntainen: jonkun pitää kuvitella ensimmäisenä suunta, johon voimme lähteä. Maailmasta löytyy paljon esimerkkejä, kuinka kirjailijan mielikuvitus on piirtänyt tieteelle suuntaviivoja. Toisaalta tieteen kehitykseen liittyvät pelot tarjoavat syötettä dystooppisiin tieteis- tai kauhukuvitelmiin.

Kolmanneksi fiktiota voi ajatella tieteen vahtikoirana. Romaani on hyvä alusta käsitellä vaikkapa molekyylibiologiaan tai rokotetutkimukseen liittyviä epävarmuuksia ja eettisiä ongelmakohtia. Juuri sitä Rajaniemi tekee Varjomissa, ja se on tärkeää.

Tiina Raevaara

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Kirjat – Naomi Alderman: Tuleva

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Naomi Alderman
Tuleva
The Future
Suom. Taina Helkamo. Gummerus

Naomi Aldermanin uusin romaani on terävästi ajassa kiinni. Maailmanmenoa kontrolloi kolme suuryritystä, jotka muovaavat some-viestintää, logistiikkaa ja taloutta voimakkaammin kuin valtiomahdit. Kunkin yrityksen johdossa tönöttää visionäärinen huippuyksilö, jonka monomaanisen laskelmoinnin avulla yritykset rohmuavat alati kasvavia markkinaosuuksia. Ihmisinä nämä johtajat ovat epämiellyttäviä egoisteja, joille kanssaihmisten hyvinvointi, ekologiset näkökulmat tai maailman kohtalo eivät paina yhtään mitään. Tutulta siis kuulostaa. Alderman saa hyvin kiinni nykyisen länsimaisen kulttuuriympäristön kipukohdista.

Näkökulmahenkilöiksi on valittu näiden johtajien lisäksi kaksi naista, joiden tulokulma maailmaan on trauma ja survivalismi. Uskonnollisessa maailmanlopun kultissa kasvanut Martha on jättänyt kultin teini-iässä, mutta sen raamatullinen kuvasto ja erityisesti sanoma ihmisen luonnosta vieraantumisesta värittää edelleen hänen ajatusmaailmaansa.

Lai Zhen on puolestaan selviytynyt Hongkongin romahduksen jälkeisiltä pakolaisleireiltä ja on omistanut some-työuransa survivalismille. Kun he törmäävät sattumalta, heidän välilleen kehkeytyy yhteys, joka toimii onnistuneesti kirjan yhteensitovana juonellisena lankana. Tapahtumaympäristössä pyöritään niin Kalifornian luksuskodeissa, Singaporen kauppakeskuksissa kuin asumattomilla viidakkosaarilla.

Aldermanin osuva teksti tihkuu ironiaa ja sarkasmia vuoroin kepeässä, vuoroin vakavassa rekisterissä. Suorasanaisen kerronnan lomaan on pujotettu kulttijohtajan saarnakatkelmia ja kulutuskulttuurin filosofista kritiikkiä kuvitteelliselta nettifoorumilta. Kyynisten ja nihilististen hahmojen vastapainoksi tuodaan ihmisiä yhdistävää aitoa rakkautta, mikä paikoin istuu hieman hankalasti muun materiaalin sekaan.

Kirjassa on kovasti aietta kaikenkattavaksi maailmanselitykseksi ja myös maailmanpelastusyritykseksi. Juopaa harvalukuisten superrikkaiden ja tavallisten kansalaisten välillä havainnollistetaan bunkkereilla, joita hyväosaiset kaivauttavat syrjäisiin kolkkiin apokalypsin varalle – ja tämä varautuminen vähentää heidän kiinnostustaan osallistua maailmanpelastustalkoisiin.

Survivalismi, erilaiset globaalin romahduksen tavat ja varautumistoimenpiteet kiedotaan näppärästi yhteen hahmojen muodostaman keskiön ympärille. Eheä kokonaisvisio paradoksaalisesti kampittaa juonen uskottavuutta; jos planeetan ongelmat olisi mahdollista ratkaista muutaman poikkeusyksilön kautta, se olisi varmaankin jo tehty. Vaikka maailmanselitys pyrkii mallintamaan olemassa olevaa todellisuutta, politiikan ja valtiokonfliktien rooli jätetään suotta sivuun. Loppua kohti juoni kiihdyttää huikeille kierroksille ja alkeellisissa oloissa selviytyminen nousee uudelleen keskeiseksi teemaksi.

Aldermania tituleerataan kirjan kansiliepeessä Margaret Atwoodin manttelinperijäksi. Näillä eväillä ei vielä ole asiaa samanlaiseen tuhosta varoittelevaan profeetallisuuteen, mutta kieltämättä kirjoitustyylin nasevuudessa ja visioiden maalailussa on jotain samankaltaisuutta.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Kirjat – Kaspar Colling Nielsen: Esikaupunkien vapahtaja

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Kaspar Colling Nielsen
Esikaupunkien vapahtaja
Frelseren fra Hvidovre
Suom. Katriina Huttunen. Aula & Co

Tanskalaiskirjailija Kaspar Colling Nielsenin edellinen suomennettu romaani, vahvasti yhteiskuntakriittinen Euroopan kevät (2021), esitteli monia pähkähulluja ideoita, joista osa on sittemmin käynyt lähes toteen. Yksi näistä oli tanskalaispoliitikkojen keksimä ajatus karkottaa maahan saapuvat siirtolaiset Afrikkaan – konsepti, joka tunnetaan nykyisin Ruanda-mallina.

Uudesta Esikaupunkien vapahtaja -romaanista tuskin löytyy toteen käyviä visioita, sillä nyt liikutaan niin riemastuttavan absurdeissa sfääreissä, ettei mitään rajaa.

Kirjan käynnistää lause: ”Maailmanhistorian merkittävin ihminen, 48-vuotias runoilija Allan Thornbum, asui vuokralla pienessä kellariasunnossa Hvidovressa viisitoistavuotiaan kissansa Felixin kanssa.” Sitten tutustutaan tarkemmin Allaniin ja hänen rutiineihinsa.

Lähes erakoitunut mies ei viihdy ihmisten seurassa ja lähinnä toivoo, että kaikki jättäisivät hänet rauhaan. Runoja hän ei ole kirjoittanut enää vuosiin, joten hänellä on aikaa kommentoida ja korjailla muiden runoilijoiden tekstejä – toki vain omaksi huvikseen. Tuloiksi vaatimattomalle miehelle riittävät kirjastokorvaukset, asumistuki ja palkka, jota hän saa silloin tällöin tekemästään liikenteenlaskijan työstä.

Rähjäisesti pukeutuva Allan käy päivisin kävelylenkeillä, jolloin hän tarkkailee lähinnä itseään ahdistelevia puluja. Ihmiset eivät häntä kiinnosta. Sen sijaan hän laatii mielessään erilaisia kertomuksia mm. timanteista, koiranpaskasta ja lukemistaan vaihtoilmoituksista. Ilmoitus, jossa halutaan vaihtaa 1500 käytettyä pornolehteä lastenvaunuihin kiehtoo hänen syvältä luotaavaa pedanttia mielikuvitustaan usean sivun verran.

Väliin Allan kiipeää keinotekoiselle Kööpenhamina-vuorelle paetakseen kanssakulkijoitaan. Vuorelle, joka esiintyy myös Nielsenin suomentamattomassa esikoisromaanissa Mount København (2010).

Kirjan tapahtuma-aikaan maailma kärsii korona-pandemiasta, mutta vielä pahempaa on luvassa: Vesuvius-tulivuori purkautuu ja peittää planeettamme kaiken pimentävään tuhkapilveen. Katastrofien keskeltä löytyy kuitenkin yksi toivonpilkahdus. Analyysien mukaan niin tauti-, luonto- kuin talousongelmistakin selvittäisiin, jos Allan vain suostuisi kirjoittamaan vielä yhden runon!

Paha vain, ettei kukko käskien laula eikä Allan ole tippaakaan kiinnostunut palaamaan runoilun pariin. Ei vaikka Tanskan pääministeri kerjää sitä häneltä polvillaan ja vetoaa kaikkiin niihin ihmisiin, joiden elämän yksi ainokainen runo pelastaisi.

Mihin kaikkeen tästä edetään, jääköön kertomatta. Luvassa on joka tapauksessa ihastuttavan poskettomia käänteitä, jotka paljastavat sekä ihmisyyden perusluonteen että politiikan raadollisuuden. Lopulta ylletään jopa messiaanisiin kuvaelmiin asti.

Nielsenin satiiri on terävää ja ilkamoivaa, joten Esikaupunkien vapahtajaa on ilo lukea. Kokonaisuus huipentuu romaanin perään liitettyyn Ennakkoluulojen kirjaan. Siinä käydään läpi eri kansalaisuuksiin ja ihmisryhmiin liitettyjä ennakkoluuloja. Alkuun räväkät tekstit herättävät röhönaurua, sillä osa niistä on totaalisen mielenvikaisia ja toiset taas nappiosumia. Nauru kuitenkin hyytyy, kun tajuaa, että jotkut ihmiset uskovat näistä kajahtaneimpiinkin – ja että ne nappiosumat kuvastavat yksinomaan omia ennakkoluulojani. Nerokas veto!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/24.

Kirjat – Ursula K. Le Guin: Kompassiruusu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Ursula K. Le Guin
Kompassiruusu
The Compass Rose
Suom. Titia Schuurman. Moebius

Taisin jo viimeksi Le Guinia arvostellessani ihmetellä, että vaikka kirjailijalta ei enää ole montaakaan teosta suomentamatta, niin silti tuosta joukosta löytyy yhä laadukasta käännettävää. Myös Kompassiruusu-novellikokoelma on vaikuttava lukuelämys sekä kokonaisuutena että yksittäisinä novelleina.

Vuonna 1982 julkaistu Kompassiruusu on nimeensä viitaten jaettu kuuteen osaa: pääilmansuuntiin sekä zeniittiin ja nadiiriin, taivaanpallon ylä- ja alapisteisiin. Novellit sijoittuvat osioihin vaihtelevin perustein, toisinaan triviaalisti, toisinaan runollisesti. Oma viehätyksensä kirjassa onkin pohtia, mikä saa kunkin tarinan puhaltamaan juuri tästä suunnasta.

Novellit ovat alun perin ilmestyneet pääosin eri lehdissä ja antologioissa, joten ne muodostavat kirjavan joukon. Mukana on selviä tieteistarinoita, avaruusscifiä, dystopiaa ja Le Guinille ominaista antropologista scifiä. Löytyy fantasiaa ja tekstejä, jotka ovat yksinkertaisesti outoja, mutta myös jokunen valtavirtafiktioon ongelmitta solahtava novelli.

Tarinoiden sävy ja tunnelma vaihtelevat haikean surullisista häpeämättömän humoristisiin.

Monesti Le Guinin tarinoita alkaa lukea kuin arvoituksia: mikä on tämän tarinan jippo. Joskus jippo löytyy, mutta joskus sen etsintä on turhaa.

Omia suosikkejani kertomusten joukossa on esimerkiksi Le Guinin Orisinia-tarinoihin linkittyvä, kahta matkaa kuvaava Kaksi viivästystä pohjoisradalla. Tässä kirjailija onnistuu luomaan omalaatuisen sisäisen rauhan tunnun samalla kun kuvaa isoja muutoksia päähenkilöiden elämässä.

Pitkässä Ruusun päiväkirja -tarinassa Le Guin tekee orwellit ja kuvaa, kuinka ihmisten auttamiselle omistautunut Rosa käsittää avittavansa totalitaarista järjestelmää, joka tuhoaa toisinajattelijoita. Le Guinin dystopiassa ajatusrikollisten, eli ”poliittista psykoosia” sairastavien, vääriä ajatuksia voidaan kirjaimellisesti katsella.

Ehkä hurjin kokoelman tarinoista on Halun harhapolut. Se alkaa Le Guinin hainilaistarinoista tuttuna antropologisena scifinä, jossa kolme Maasta tullutta tutkijaa elää primitiivisen kansan luona vieraalla planeetalla. Ihmiset kuitenkin huomaavat, että alkuasukkaissa on jotain vikaa. Heidän kulttuurinsa on liian pelkistetty – ja kielikin itse asiassa hiukan väännettyä tavallista englantia. Tämä saa novellin henkilöt lopulta kyseenalaistamaan koko tähän astisen käsityksensä todellisuudesta. Novelli on selvästi ollut haastava käännettävä, joten täytyy nostaa hattua Titia Schuurmanin onnistuneelle suoritukselle.

Kompassiruusun päättää Sur, mahtava kertomus kymmenestä eteläamerikkalaisesta naisesta, jotka tekevät 1900-luvun alussa retken Etelänavalle ilman hötkyilyjä ja sankarillisia pullisteluja.

Jos tänä vuonna luet vain yhden suomennetun novellikokoelman, valitse Kompassiruusu.

Vesa Sisättö

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/24.

Kirjat – Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Siiri Enoranta
Keuhkopuiden uni
Gummerus

Siiri Enorannan uusin romaani on upea taidonnäyte fantastisen miljöön, kehityskertomuksen ja vallankumousromaanin yhdistämisestä. Mehevässä keitoksessa muhii outoa biologiaa ja vinksahtanutta sääty-yhteiskuntaa.

Jo aloitus on hieno: joukko nuoria revittelee turmelluilla vaatteilla dekadenteissa aatelistanssiaisissa. Maailmaa, yhteiskuntaa, hahmojen luonnetta ja heidän välistään dynamiikkaa avataan kevyillä, mutta varmoilla ja taitavilla vedoilla. Maailmanrakennuksen kunnianhimoisuus tekee sekin vaikutuksen alkumetreistä lähtien.

Päähenkilö Katica kuuluu siivekkäiden olentojen kansaan, joka on vasta joitakin sukupolvia sitten alkanut rakentaa taloja ja kehittää itselleen sivistystä. Perinteiseen elämäntapaan kuului paikallaan pysyttelevä, symbioottinen elämä olentojen elintoimintoja ylläpitävien keuhkopuiden kanssa. Katica ja muut uuden sukupolven toivot pyristelevät eroon riippuvuudestaan keuhkopuihin. Kemistien kehittelemä siirappimainen eliksiiri pidentää aikaa, jonka väki voi olla erossa omasta henkilökohtaisesta puustaan, ja samalla pidentyy lieka biologian ja kulttuurin välillä.

Katica ja muut häpeilevät keuhkopuiden primitiivisyyttä ja kouriintuntuvaa elimellisyyttä. Samalla joitakin kuitenkin kiehtoo taakse jäänyt Juurtuneiden faktio, joka takertuu keuhkopuihinsa ja vastustaa modernia elämäntapaa. Sosiaalinen ristiveto uuden ja vanhan välillä muodostaa yhden kirjaa kannattelevista juosteista.

Homo arboristen tapakulttuuri rakentuu kirjassa kankeaa ekspositiota vältellen, luontevan kehittelyn kautta eläväksi ja rikkaaksi. Osa isoista rakenteista, kuten maailman historia, saa tarinan mittaan selityksensä, osa jää kutkuttavasti mysteeriksi. Kun taiten rakennettua maailmaa myöhemmin ravistellaan, menetyksen tuntu välittyy raastavana lukijalle asti.

Kirjan rokokooestetiikka koukeroisine nimineen, sukupuolesta piittaamattomine vannehameineen ja korkeine puuteroituine peruukkeineen on herkullisessa kontrastissa lahonneen keijumetsän kaltaiseen ympäristöön, jossa syödään torakkakeksejä ja näätäpaistia ja pelätään ketun hyökkäystä pimeällä. Hahmosuhteissa on kiitettävää särmää, ja erityisesti flirttailudialogi on nautittavan älykästä ja terävää. Juuri mitkään henkilöt eivät ole yksioikoisia, vaan kerroksellisuutta ja ymmärrettäviä motiiveja löytyy kauheimmiltakin. Katican romanssi häntä vanhemman, pyörätuolin kahlitseman taidemesenaatin kanssa on monipolvinen ja koukuttava, vaikka kirjan pääpaino onkin muualla.

Juonta kuljetetaan näppärästi ja ilahduttavasti kliseitä vältellen. Alkupuolen dramaattiset tapahtumat, jotka vaikuttavat raskaalta transgressiolta siivekkäiden yhteiskunnan konventioita vastaan, saavat myöhemmin toisenlaisen tulkinnan. Katica sysäytyy muutokseen, joka laajenee yhden hahmon tragediasta ja siitä seuraavasta kostosuunnitelmasta koko yhteisöä ravistelevaksi murrokseksi.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/24.

Kirjat – Linnea Kuuluvainen: Metsän peitto

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Linnea Kuuluvainen
Metsän peitto
Gummerus

Linnea Kuuluvaisen esikoisromaani sijoittuu tulevaisuuden Turkuun, joka on tuhoutunut ihmisen ja luonnon välille syttyneen sodan seurauksena. Kaupungin raunioille on rakennettu totalitaristinen kaupunkivaltio, ekofasistinen diktatuuri, jossa noudatetaan hirmuvallan klassisimpia perinteitä. Elämän edellytyksiä, kuten ruokaa ja vettä, säännöstellään ankarasti, ja lasten hankkiminen on tiukasti luvanvaraista. Kansalaisten kontrolli ulottuu kehtolaulujen sanojen tasolle asti.

Kirja alkaa pikkutarkalla ekspositiolla siitä, mikä kaikki tuhon jälkeen on muuttunut ja eri lailla kuin nykyään. Dystopiakuvasto ei ole erityisen omintakeista, mutta siitä kyllä hahmottuu seikkaperäisesti, miten ahtaalle Valtion asukkaat on ajettu sekä henkisesti että fyysisesti.

Lyhyisiin, parin sivun mittaisiin lukuihin jaetun tekstin kieliasussa horjutaan omaäänisyyden ja tekotaiteellisuuden välimaastossa. Paikoin kikkailu eksyy rasittavuuden puolelle, välillä kuvailu on lyyrisen kaunista. Tapahtumat ja niiden herättämät tuntemukset tulevat ansiokkaasti iholle, sanankäyttö on aistivoimaista. Ilmastonmuutoksen kuumentama säätila noruu hikipisaroina hahmojen selkäpiissä.

Eri aikatasoissa kuljetettua tarinaa kerrotaan kahden näkökulmahenkilön suulla. Edla on tavallinen teini, jonka ensiromanssi keskeytyy katastrofaalisiin tapahtumiin metsän hyökätessä kaupunkiin. Kontrollivaltion siemenet kylvetään tuhon ja kuoleman keskelle, kun mahdollisimman monia ihmishenkiä yritetään pelastaa. Tytön arkaluonteinen salaisuus limittyy radikaalisti muuttuneiden olojen kanssa.

Toisessa juonikaaressa Ingrid lähetetään Valtion muurien ulkopuolelle osana tutkimusretkikuntaa selvittämään, voisiko sinne perustaa ihmisasutusta. Hieman Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogiaa kaikuen seurue joutuu metsän oudon vaikutuksen alaiseksi. Tehtävän suorittaminen loppuun alkaa näyttää yhä epätoivoisemmalta. Aistihavaintojen vääristyessä on vaikea enää erottaa ulkopuolista maailmaa päänsisäisestä.

Päähenkilöt haluaisivat elää pieniä, turvallisia elämiään tutussa ympäristössä, tuttujen ihmisten kanssa, mutta heidän tempaistaan väkisin mukaan muutoksiin. Edla on viettänyt lapsuutensa tuhoa edeltävässä yhteiskunnassa ja muistelee sitä kaihoten. Ingridille vanhaa maailmanjärjestystä edustavat puolestaan isoäidin tarinat, vanhat laulut ja lohdulliset perunakaramellit. Totalitarismi koulii yksilöt toimimaan toisiaan vastaan, ja arjen pikkumaisuudet kasvavat nopeasti vaarallisiin mittasuhteisiin.

Teemoja on paljon, jopa liikaa. Joko metsän uhka tai ekototalitarismi olisi yksinäänkin riittänyt romaanin kehykseksi. Kun mukaan tuodaan vielä kansantaruista tuttu metsänpeitto, johon Valtion asukkaita on välillä kadonnut vahingossa tai tahallaan, juonen fokus uhkaa kadota ja painotukset muuttua epäselviksi. Totalitarismin kuvaus ei esitä genrestään uusia puolia, ja nyansseja puuttuu.

Valittu positio, jossa sen paremmin metsä kuin kaupunkikaan ei ole ihmiselle vieraanvarainen elinympäristö, on sinänsä kiehtova. Laiminlyötyään luonnon hyvinvoinnin ihmiset ovat saaneet ansionsa mukaan, eikä metsän vihamielisyyttä välttämättä saada enää laantumaan. Ekologinen viesti on vahva.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/24.

Kirjat – Vladimir Nabokov: Kutsu mestaukseen

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Vladimir Nabokov
Kutsu mestaukseen
Priglašenije na kazn’
Suom. Vappu Orlov. Moebius

Käännöskaunoon keskittynyt pienkustantamo Moebius on muun hyvän ohella paikannut aukkoja suomeksi saatavilla olevissa Vladimir Nabokovin romaaneissa: Heikki Karjalaisen kääntämä Väärin päin ilmestyi 2021, ja nyt oudonlyyristen dystopioiden ystävien iloksi saatavilla on Vappu Orlovin suomentama Kutsu mestaukseen. Kirjoja pidetään usein sukulaisteoksina, vaikka Väärin päin ajoittuu Nabokovin englanninkieliseen ja Kutsu mestaukseen venäjänkieliseen kauteen.

Kuvitteellisen maan kuvitteellisessa kaupungissa on linnoitus, jonka sellissä Cincinnatus C. odottaa tuomionsa täytäntöönpanoa. Nuoren miehen kohtalona on mestauslava, koska hän on syyllistynyt ”tieto-opilliseen eksytykseen”. Mutta sillä välin on siedettävä epätietoisuutta, koska kukaan ei suostu kertomaan, kuinka kauan odotus kestää.

Sietämistä Cincinnatuksella riittääkin. Sen sijaan että kuolemaantuomittu saisi osakseen myötätuntoa tai edes rauhaa, sellissä ramppaa vanginvartijasta alkaen asiaankuuluvaa ja -kuulumatonta väkeä patistamassa Cincinnatusta käyttäytymään roolinsa mukaisesti. Tunnustaisi! Katuisi! Tai olisi edes kiitollisempi sääntöjen sallimista erivapauksista!

Tilanne alkaa pian muistuttaa absurdia teatteria. Ajankulun epämääräisyys, lausumattomat ja ääneen lausutut odotukset sekä kulissimaiset hämäykset tekevät vankisellistä näyttämön – tai näyttämöstä vankilan päähenkilölle, joka tuntee kaikkien muiden olevan osa jotain aivan muuta näytelmää. Silti Cincinnatus sinnittelee kuin toivoisi epätoivoisesti, että jossain vaiheessa jonkun toisenkin on osuttava kohdakkain hänen kertomuksensa kanssa.

Lopputulos on rujo satu, jota on yhtä aikaa sekä erittäin helppo että erittäin vaikea ymmärtää. Kirja on sangen tietoinen olemuksestaan kirjana: Nabokov harhauttaa paljastamalla metkunsa rehdisti. Lukijan huomiota vaatii sekä jo luettu, nyt luettava, vielä lukematon että se, mikä on kaikkien kolmen takana. Temppu toteutetaan tyylillä, jonka suomentaja Vappu Orlov tulkitsee varmalla otteella: hössötys, maanittelu, haparointi, julistus, imartelu ja paheksunta kalskahtavat aidoilta silloinkin kun kaikki on falskeimmillaan.

Elämä, kuolema. Tosi, valhe. Yksilö, toiset. Tyhjä paperi, täysi paperi. Kutsu mestaukseen on se kaikki ja samalla enemmän – kirjan kiteyttämiseen menisi monta kirjaa. Kun kerran ei voi tietää, paljonko aikaa on jäljellä, kiinnostuneet käyttävät sen parhaiten lukemalla itse.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/24.

Kirjat – Melina Marras: Para

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Melina Marras
Para
Nysalor

Roihu on vasta yhdentoista mutta kokenut monenlaisia muutoksia. Varpu-äiti on kuollut, ja isä haluaa jättää menneet taakseen. Yritys on alusta saakka tuhoon tuomittu. Isä ja poika muuttavat Varpun Yösydän-suvun autioituneeseen kartanoon Lohjansaarelle.

Yösydämet ovat olleet saaren yhteisön tuki ja turva historian vaikeina hetkinä. He ovat kätilöineet lapset maailmaan, hoitaneet sairaudet ja peitonneet katovuodet, mutta saaneet lopulta aikaan myös kadonneita ja silvottuja lapsia, salaperäisiä tulipaloja ja pelkoa. Roihu on sukunsa viimeinen, eikä hänen läsnäoloonsa suhtauduta lainkaan lämpimästi – ei varsinkaan sitten, kun ihmisiä alkaa kuolla väkivaltaisesti.

Roihu joutuu kohtaamaan yksin äidin suvun maineen ja perinteet. Mikko-isä on jalat maassa elävä kokki, jolla oli tapana suhtautua vaimonsa kansanperinteestä ammentaviin käsityksiin epäuskoisesti mutta suvaiten. Varpulla oli joka tapauksessa lapseen heistä kahdesta syvempi suhde, ja sitä Mikko joutuu nyt harmittelemaan.

Kun uudessa asuinpaikassa alkaa tapahtua kummia, Mikko tuntee suurta avuttomuutta. Roihun onneksi paikalla asuu yhä Inkeri, noitana pidetty vanhus, joka oli Roihun Irma-isoäidin paras ystävä ja oikea käsi. Inkeri avaa Yösydänten perinnön Roihulle, kertoo, mikä rooli suvulle on valtavalla Paavolan tammella, ja tekee kaikkensa, jotta Roihun vahingossa vapaaksi päästämä pahuus saataisiin sinne, minne se pohjimmiltaan kuuluu.

Para on Yösydän-trilogian avaus, mukaansatempaava kauhuromaani, joka sopii lukemiseksi suomalaiseen juhannukseen kuin näkki rantaveteen. Tarina on sopivasti kirjan mittainen, ja vaikka jatko on tervetullutta, Para kantaisi tällaisenaankin.

Melina Marras on ammentanut aineistoa kansanperinteestä ja historiasta. Paavolan tammikin on todella olemassa Lohjansaaressa. Marras on käsitellyt samanlaisia aiheita vuonna 2019 ilmestyneessä Hitonhauta ja muita puolielävien kohtaloita -novellikokoelmassa. Siinä kirjailija käytti Karoliina Heinola -nimeä.

Parassa liikutaan nykyhetkestä takaumiin muutaman vuosikymmenen päähän. Roihun ja Mikon kohtaamat kauheudet on rakennettu menneisyydessä toisten ihmisten valinnoilla. Varpu oli äitinä ja puolisona lempeä, mutta hänen nuoruutensa paljastuu suorastaan brutaalin veriseksi. Kun peri-inhimilliset tunteet, kuten suru, viha ja kostonhimo, yhtyvät tuonpuoleisen voimiin, syntyy epäinhimillisen suurta kärsimystä.

Parassa on viehättävää se ehdottomuus, jolla Marras aiheeseensa suhtautuu. En osaa arvioida, mikä kaikki ammentaa todellisesta kansanperinteestä ja mikä on keksittyä. Tällä ei ole väliä. Merkityksellistä on, että noituus ja tuonpuoleinen ovat läsnä kaikkialla juonessa, ympäristössä ja henkilöissä. Totaalisuus tekee niistä uskottavia ja kiinnostavia. Ne motivoivat kirjan henkilöitä ja pakottavat heidät toimimaan.

Parannettavaakin romaanissa löytyy. Juonen realistinen puoli olisi ajoittain kaivannut lisää uskottavuutta. Mikko esimerkiksi päästää poikansa yksin ulos pimeälle pihalle, vaikka talosta on juuri ampaissut karkuun tuntemattomaksi jäänyt tunkeilija. Lisäksi Mikko kuuli hetkeä aiemmin, että joku on tappanut väkivaltaisesti naapurin vanhan miehen. Poliisejakaan ei paikkakunnalla tunnu käyvän, vaikka ihmisiä kuolee kauheilla tavoilla.

Kiinnittäisin huomiota myös tuhahtamisiin, kailottamisiin ja mutinoihin – ”sanoa” on paras tapa ilmoittaa, että henkilöt puhuvat. Kun tapahtumat ovat värikkäitä ja ihmiset täynnä tunteita, dialogin juoksutus ei kaipaa ylimääräisiä tehostesanoja.

Para on kiehtova lukukokemus. Se tempaisee mukaansa pimeään ja väkivaltaiseen perinteeseen, mutta sen kuvailemat ihmiset pyrkivät kohti valoa. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä Roihu saa seuraavaksi vastaansa.

Tiina Raevaara

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/24.

Kirjat – Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta I

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Solvej Balle
Tilavuuden laskemisesta I
Om udregning af rumfang I
Suom. Sanna Manninen. Kosmos

Solvej Ballen suuren suosion saavuttanut seitsenosainen kirjasarja alkaa auditiivisella kuvailulla. On kaksikerroksinen talo ja talossa ihminen, jonka läsnäoloa havainnoidaan pelkkien elämisen äänien perusteella. Kulkemista huoneesta toiseen, teen keittämistä, askelia portaissa, vaatteiden kahahduksia, ulko-oven kolahdusta. Vähä vähältä avautuu, kuka henkilöä havainnoi ja miksi. Vanhojen kirjojen kauppiaspariskunta Selter & Selter elää samassa talossa, päähenkilö Tara vierashuoneessa ja hänen aviopuolisonsa Thomas loppuosassa taloa, toisistaan tietämättä, murtuneen ajan erottamana.

Aivan tavallisena marraskuun kahdeksantenatoista, kun Tara on antikvaarisilla kirjamessuilla Bordeaux’issa, ajan kulku on hajonnut. Hän päätyy elämään toistuvasti samaa päivää yhä uudelleen ja uudelleen.

Tara palaa kotiinsa Clairon-Sous-Boisin pikkukaupunkiin Thomas-miehensä luokse ja havaitsee olevansa yksin aika-anomalian kourissa. Thomas ikään kuin resetoituu joka yö takaisin samaan päivään eikä muista vaimonsa selittämästä oudosta tilanteesta enää mitään. Joka päivä selittäminen täytyy aloittaa alusta ja samalla kestää toisen hämmennys, pelko ja vähittäinen tottuminen outoon asetelmaan.

Pariskunta tekee tutkimuksia anomaliasta yrittäen löytää ratkaisun rikkoutuneelle ajalle: mitkä esineet katoavat, millä hetkellä yön aikana aika alkaa uudelleen, miten oudosta epäjatkuvuudesta voisi päästä pois.

Lopulta Tara ei enää jaksa selittää ja tyytyy elämään vieraana omassa talossaan. Hän varoo huolellisesti näyttäytymästä miehelleen, jotta tämän illuusio ajan katkeamattomuudesta säilyisi. Olohuoneen oven molemmilta puolilta kajastavat valot sekoittuvat toisiinsa, sen lähemmäs toisiaan kertoja ja hänen aviomiehensä eivät enää yllä.

Ballen kerronta on kaunista, niukkaa ja ilmavaa. Tara kirjoittaa tapahtumia muistiin sekä dokumentointimielessä, ajankuluna että oman muistinsa tueksi. Samalla pohditaan havainnoivaa mieltä ilman muistikuvia ja kontekstia: miten päivä muodostuu uudelleen aamulla herättyä, ennen kuin ihminen muistaa, kuka on tai missä ja milloin on. Tarinalinjaa kuljetetaan kahdessa tasossa. Vuoden mittaan päivät sekoittuvat toisiinsa.

Taran suhtautuminen tilanteeseensa on yksi tarinan oleellisista juonteista: miten tavallinen ihminen suhtautuu selittämättömään, käsittämättömään; murtuneeseen luonnonlakiin, jolle ei ole syytä tai selitystä. Toisteisista päivistä muodostuu prosessi, jossa Tara sopeuttaa itsensä kertautuneen päivän elämiseen ja löytää elämäänsä hetki hetkeltä etenevän, minimalistisen rytmin. Taran mielenterveyden hidasta horjumista kuvataan lyyrisesti, metaforien kautta.

Vuoden kiertyessä loppuunsa, uuden marraskuun kahdeksannentoista lähestyessä, Tara tekee vielä viimeisen irtioton pyristelläkseen vapaaksi. Loppu jää avoimeksi sarjan seuraavia osia varten.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.