Emmi Itäranta
Lumenlaulaja
Teos

Emmi Itärannan odotettu neljäs romaani on jälleen jotain täysin muuta kuin hänen aiemmat teoksensa. Kuunpäivän kirjeiden scifi-visioista mennään nyt toiseen äärilaitaan, itämerensuomalaiseen muinaisuuteen. Kirja on Louhen synty, uudelleenversiointi ja vastatarina Lönnrotin Kalevalalle, jonka pääosassa keikaroi patriarkaalinen Väinämöinen.

Lumenlaulajan kieli on aistivoimaista, metsän ja meren värisävyillä ja tunnelmilla maalailevaa. Pohjolan karua valtakuntaa, sen laaksoja ja rantoja kuvaillaan luonnonilmiöiden sanastolla, joka parhaimmillaan yltää taianomaiseen kauneuteen ja tenhoon. Ajankuva vaikuttaa todenmukaisen rautakautiselta, ja kirjan lopusta ilmenee, että se on myös perehtyneesti lähteistetty. Lautanauhat, naurissaavit, kaskisavut ja jumalille uhraamiseen käytetyt kuppikivet tulevat tutuiksi. Ankaruudesta ei ole tingitty: Lyhyet kesät ja kitsas maa merkitsevät, että nälkäkuolema on alati käsillä, jos ihminen joutuu yhteisöstään eroon. Kokonaisia yhteisöjä voi kohdata tuho, jos sää ei suosi viljelyksiä.

Maailmanselityksessä hyödynnetään suomalais-ugrilaista myyttiperinnettä, jolle annetaan uusia tulkintoja. Etelässä meren takana yhteisöjä johtavat miehet, mutta Pohjolassa on naisvalta. Kirjassa esitellään useita vahvojen naisten yhteisöjä, joiden jäsenillä on taikavoimia. Jo pienestä asti naiset pystyvät muuttamaan muotoaan, kukin luonteenomaiseen eläinhahmoon. Taikuus perustuu sekä synnynnäisiin kykyihin että opeteltuihin keinoihin, kuten loitsulauluihin ja tosimaailman kansanperinteestä tuttuihin syntysanoihin.

Hajanaisten kirjallisten lähteiden aukkopaikkoja kudotaan yhteen ja keitokseen tuodaan uutta omaa. Samaan kehykseen on saatu luontevasti mukaan niin metsänpeittoon meneminen, metsänneitojen kaarnaselät kuin hiiden väen hirvetkin. Muinaismenoon on tuotu mukaan sukupuolten ja seksuaalisuuksien moninaisuutta, joka istuu sulavasti paikalleen eikä vaikuta päälle liimatulta. Paikoin tapahtumien kuvailussa on hienoa jylhyyttä ja jyhkeyttä, kun vääryydellä surmatut nousevat vaatimaan sitä, mikä heiltä on viety.

Louhen tarinan kaari alkaa lapsuudesta, kun muualta tulleiden hyökkäys syöksee arjen raiteiltaan ja pakottaa pitkään hallinneen suvun rippeet pakenemaan kotikylästä. Nuoruusiän koettelemukset kovettavat Pohjolan perillisen, kunnes hänessä ei ole jäljellä armoa ryöstäjiä ja raiskaajia kohtaan. Kun Louhen valtakausi alkaa, päätösten taustalla kaikuvat menneet kokemukset, jotka värittävät hänen suhtautumistaan itseään täynnä oleviin miehiin. Hieman hitaasti käynnistyvä juonenkulku saa toden teolla vauhtia, kun Louhi ottaa Pohjolan valtaansa.

Jaksojen välissä seurataan Elias Lönnrotin elämän avainhetkiä, kuten Kalevalan julkaisuvuosia ja kirjailijamaineen kertymistä. Suurmiehen vaiheita katsotaan Louhen silmin, ulkopuolelta. Metakerronnassa punnitaan Lönnrotin tekijyyttä ja omistajuutta Louhen hahmoon. Katkelmat vaikuttavat alkuun irrallisilta, eivätkä edes lopuksi täysin puolla paikkaansa verevän rautakautisen narratiivin rinnalla. Pohdintakerroksen tavoite on ymmärrettävä: Lönnrot valikoi ja koosti keräämästään materiaalista mielensä mukaisen kokonaisuuden, josta väistämättä jäi pois moniäänistä materiaalia. Jos Louhi olisi todellinen, kerran elänyt henkilö, hänellä varmasti olisi yhtä ja toista sanottavaa Lönnrotin hirviömäiseksi kirjoittamasta Pohjan akasta.

Tyylillisesti Lumenlaulaja taituroi arkielämän, myyttien ja satujen välimaastossa. Hahmojen psykologinen syvyys ja inhimillisyys ihastuttavat. Louhen perimmäisiksi motivaatioiksi esitetään tarve suojella omaa sukua, kotipaikkaa ja yhteisöä, josta hän on hallitsijan asemassa vastuussa. Loppua kohti tarina kurottelee taivaallisiin sfääreihin, kun Louhi vangitsee auringon ja kuun kivimäen sisälle yrittäessään estää vihollisen uudet hyökkäykset Pohjolaan. Vanhenevan naisen valinnat, menneisyyden taakat ja sovinnonteot viimeistelevät mahtavan noitanaisen eheän tarinakaaren.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/25.