Hanna Weselius
Pronominit
WSOY

Hanna Weseliuksen neljäs romaani on tiukasti tilaan rajattu. Lentokoneen matkustamossa 199 numeroitua matkustajaa kiitää kohti määränpäätä, joka ei ole aivan selvillä. Jo alkusivuilla annetaan istumajärjestys, johon henkilöt on nimetty kutkuttavasti. Joku on Piispa, toinen Taiteilija. Mutta miksi joku on nimetty Pieneksi vääryyden tunnuksi tai Calendula officinalisiksi?

Heti aluksi saamme tietää, että osa penkeistä on peitetty pressulla. Tyylilaji tuntuu viittaavaan absurdismiin, mutta siitä ei ole kyse.

Kirjan ensimmäinen osa koostuu lyhyistä katkelmista, joissa kerrotaan arkisten yksityiskohtien ja sattumusten kautta jokin oleellinen seikka kustakin matkustajasta. Henkilöhistorioiden sirpaleista voi päätellä, että osa matkustajista on hyväosaisia, aiemminkin lentäneitä, osa mahdollisesti pakolaisia. Maailma tuntuu olevan murroksessa, johon liittyvät ainakin ilmastonmuutos ja kaikkialla kasvavat uudenlaiset sienet. Sääolot ovat heikentyneet vähitellen, levottomuutta herättävä sieni puolestaan ilmaantunut yhtäkkiä – ja sitä esiintyy myös lentokoneessa.

Pääosa matkustajista on jättänyt kotinsa pysyvästi, ilman aikomusta enää palata. Ensimmäisen osan tekstiä rytmittävät otsikonkaltaiset tunnetilat kuten Uskaliaisuus ja Uhmakkuus.

Ainoa lennon aikana esitettävä elokuva on James Cameronin Titanic vuodelta 1997. Sen tapahtumat punoutuvat vaivihkaisilla tavoilla osaksi kirjan juonikudelmaa ja tuntuvat viittaavan lentokoneen mahdolliseen kohtaloon. Elokuvan kohtausten ja miljöön kautta käsitellään laajempia teemoja ja yleismaailmallisia tendenssejä.

Monissa pienoistarinoissa tuntuu olevan kyse ihmisten turvallisuudentunteesta koko ajan oudommaksi muuttuvassa maailmassa. Tasapainotellaan yhteydenkaipuun, epämukavuuden ja muita ihmisiä vasten ilmenevän hankauksen välimaastossa. Varsinkin kirjan myöhemmissä jaksoissa kuvataan tarkkanäköisesti, kuinka ihmiset yhtäkkiä alkavat käyttäytyä itselleen vierailla tavoilla, eivätkä pysty enää perustelemaan tekemisiään ja tekemättä jättämisiään edes itselleen.

Lentokoneen työteliäs, yksin vuorossaan oleva stuertti on eräänlainen metahahmo, joka pystyy ahtaassa matkustamossa työskennellessään tarkkailemaan muita hahmoja ja tekemään heistä huomioita. Asiakkaisiinsa lähes loputtomalla pitkämielisyydellä suhtautuva ammattilainen potee yksinään sydänsuruja ja merkityksettömyyden tunteita, mutta ei anna hymynsä hiipua kasvoilta. Yltyvät kummallisuudet paljastuvat hänelle ensimmäiseksi, ja moraaliset pohdinnat siitä, mitä niille lentomatkan kehyksessä voisi tai pitäisi tehdä raastavat stuertin mieltä.

Ahdas, rajoitettu fyysinen ympäristö toimii erinomaisesti temaattisena kehyksenä. Ihmisten muistot haarautuvat lentokoneesta ulos kuin sienirihmasto. Käsitellään muistia, muistamisen prosessia, väkisin tai tahattomasti mukana kannettuja muistoja. Ihmistä muovaa paitsi tapahtunut, myös se, miten hän siihen myöhemmin suhtautuu; jollekulle ominaisinta on takertuminen, toisille pakonomainen välttely.

Yhdessä riemastuttavimmista katkelmista ihmisyyteen uskonsa menettänyt pappi julistaa suurieleisesti näkemystään viereisen penkin ventovieraalle ja lopulta yltiösymbolisena eleenä pukee liperinsä tämän sylikoiralle.

Teoksen toisessa osiossa esiintyy kirjailija, joka elää arkeaan eristäytyneessä, veden valtaamassa kaupungissa. Hän törmää sattumalta internet-videoon, jossa joku puhuu Pyry-nimiselle kadonneelle ihmiselle, ja alkaa tahtomattaan kiinnostua näiden hahmojen keskinäisen suhteen arvoituksesta. Sopeutumista ilmastonmuutoksen arkeen, sään sekoiluun ja vedenpinnan nousuun kuvataan melankolisesti.

Kirjan viimeisessä jaksossa edeltävien osien näkökulmat kietoutuvat toisiinsa. Lukijaa puhutellaan metatekstissä väliin suoraan, puhutaan kirjoittamisen prosessista ja sen suhteesta maailmaan. Avoimeksi jäävä loppu jättää tilaa monimerkityksisen, taidokkaan ja itseironisen teoksen herättämille pohdinnoille.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/25.