Osuuskumman vastikään julkaiseman mainion Pahoittelut rikinkatkun johdosta – Novelleja helvetistä -antologian esipuheessa mainitaan, että Toni suosittelee antologiaa täydentämään Nobuo Nakagawan japanilaiseen helvettiin sijoittuvaa Jigoku-elokuvaa (1960).
Kyseinen Toni en ole minä, vaan kyseessä on toinen teoksen toimittajista, Toni Saarinen (ja se toinenhan on Reetta Vuokko-Syrjänen). Tästä huolimatta myös tämä Toni suosittelee kyseistä elokuvaa, kuten oheisesta tekstistä voi huomata.

Jigoku

Japanilainen Shintoho-studio tunnetaan lähinnä halvalla tehdyistä genrefilmeistään, mutta joukkoon tummaan mahtuu myös taiteellisesti kunnianhimoisia tuotoksia. Kuten veteraaniohjaaja Nobuo Nakagawan vuonna 1960 valmistunut kokeellinen helvetti-kuvaus Jigoku.

Faustin tarinasta ammentava Jigoku kertoo Shiro Shimizusta (Shigey Amachi), jonka elämä ajautuu syvenevään umpikujaan hänen kohdattuaan palavasilmäisen Tamuran (Yoichi Numata). Tamura tupsahtaa tämän tästä kuin tyhjästä Shiron seuraan ja houkuttelee nuorukaisen sulkemaan korvansa omantunnon ääneltä. Hän ottaa myös aktiivisesti osaa Shiron synnin ja epätoivon syöksykierteeseen. Juuri hän ajaa autoa, joka törmää kadulla hoipertelevaan yakuza-pomoon. Juuri hän estää Shiroa ilmoittautumasta poliisille yliajon jälkeen. Ja juuri hän tapattaa tämän raskaana olevan morsiamen.

Lopulta Shiro pakenee kiusaajaansa – ja siten myös itseään – maaseudulle, vanhainkotiin, jossa hänen äitinsä makaa kuolonkielissä ja isänsä vehtaa jo uuden tyttöystävän kanssa. Tuppukylä on muutenkin oikea paheen tyyssija. Vanhainkodin johtaja varastaa ison osan asukkaiden sosiaaliavustuksista ja syöttää näille mädäntynyttä ruokaa. Lääkäri saa epäpätevyydellään aikaan lähinnä ruumiita. Poliisi yrittää saada vanhan maalarin kauniin tyttären kanssaan naimisiin vankilalla uhkailemalla.

Shiron irtiotto Tokion synkistä tapahtumista ei onnistu, sillä häntä seuraavat maalle niin tyttärensä menetyksen pahasti järkyttämät appivanhemmat, gangsteripäällikön kostonhimoinen äiti ja tyttöystävä kuin jokaisen hahmon pahat teot tunteva Tamura. Eikä tämä kurjuuden kurimus voi päättyä muuhun kuin kuolemaan.

Elokuva ei siihen kuitenkaan pääty, sillä 40 viimeistä minuuttia sijoittuvat Manalaan! Tänä aikana ehditään esitellä kaikki helvetin piirit ja niiden tarjoilemat ikuiset kärsimykset. Ja ne ovatkin vallan päheitä, vaikka pieni budjetti on pakottanut tekijät käyttämään enemmän mielikuvitustaan kuin erikoistehosteita.

Pimeitä hiekka-aavoja, joista nousee jalkojen, käsien tai päiden armadoita. Pulppuavia eritelammikoita, joissa syntiset kylpevät. Autius, jossa kirkuvat kärsijät juoksevat loputonta ympyrää. Demoneita, jotka leikkaavat jäsenesi irti kerta toisensa jälkeen. Kaukaisuuteen katoavia ruumisrivistöjä. Verijärviä, liekkipyöriä, piikkipeltoja. Ja kaiken tämän keskellä vaeltaa Shiro, joka kuulee syntymättömänä kuolleen vauvansa epätoivoisen itkun.

Tarinan psykologista draamaa korostaa toteutustapa, joka käyttää hyväkseen teatterimaisia, maalauksellisia tehokeinoja. Asetelmat ovat usein pysähtyneitä ja kuvakulmat erikoisia. Ihmishahmot nostetaan esiin taustattomasta pimeydestä valospoteilla. Väriskaala on aika ajoin pelkkää punaista tai vihreää. Mustassa kuvassa saattaa näkyä valkoisena virtaava kuoleman joki, jonka rannalla kyyhöttää juuri ja juuri erottuva pieni ihminen. Samalla ääniraidalla soi kakofoninen jazz tai oopperalaulu. Kokonaisuus on kaukana kepeästä kauhuviihteestä.

Jigoku on kiitettävän yritteliäs ja erilainen elokuva. Merkkiteos, jota ei kannata jättää väliin, vaikka kerronnan verkkaisuus tuokin mukanaan omat ongelmansa.

Elämäsi aikana voit livahtaa lain kourista, mutta kuolemaa ja sen jälkeistä rangaistusta et voi koskaan paeta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/07.