Month: heinäkuu 2025

Sarjakuvat – Frank Miller & Roger McKenzie: Daredevil – Tekijänä Frank Miller 1

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Frank Miller & Roger McKenzie:
Daredevil: Tekijänä Frank Miller
Suom. Mail-Man & Jouko Ruokosenmäki. Egmont

Daredevil: Kiirastuli -albumin arvostelun lopussa esitin hartaan pyynnön, että loputkin Frank Millerin Daredevil-tarinat saataisiin ulos suomalaisina kokoelmateoksina. Nyt tuo toive käy toteen, sillä Egmont on laukaissut liikkeelle Daredevil: Tekijänä Frank Miller -kirjasarjan.

Ykkösalbumi sisältää yhdeksän ensimmäistä Millerin kuvittamaa Daredevil-lehteä 1970- ja 1980-lukujen taitteesta. Tässä vaiheessa käsikirjoituksista vastasi vielä Roger McKenzie, mutta taisi Millerilläkin olla tarinoihin sanansa sanottavana. Albumin esipuheessa hän näet kertoo, kuinka vietti monet iltapäivät McKenzien kanssa pohtien, miten he voisivat Comics Coden rajoitusten puitteissa kertoa mahdollisimman rankkoja tarinoita. Ja jo tällöin kelkkaan hyppäsi myös tussaaja Klaus Janson, joka teki jatkossakin runsaasti yhteistyötä Millerin kanssa.

Suomeksi näistä tarinoista on aiemmin julkaistu osa vuoden 1995 Sarjakuvalehdessä.

Albumi käynnistyy keskeltä toimintaa, kun Epäpyhä kolmikko iskee Matt Murdochin toimistoon ja vie miehen mennessään. Taustalla häärii kylmäverinen tappaja, Kalmankoura, jolla on kana kynittävänään Daredevilin kanssa. Synkkä tarina saa odotettuakin synkemmän päätöksen.

Jatkossa sokea asianajaja Matt Murdoch joutuu tämän tästä vetämään ylleen puna-asuisen Daredevilin vermeet ja käymään rikollisia päin yli-inhimillisten aistiensa ja moniin tarpeisiin taittuvan taistelusauvansa tuella. Vastaan tulee mm. Napakymppi, jonka käsissä mikä tahansa esine on ase, lonkeroitaan säälittä heiluttava Mustekala sekä lähes lapsenmielinen mutta silti äärettömän väkivaltainen Gladiaattori.

Muistelujaksossa kerrotaan Murdochin nyrkkeilijäisän karusta kohtalosta ja Daredevilin ensiaskelista tuolloin vielä keltaruskeaan asuun sonnustautuneena kostajana.

Vuosikymmenten vierimisestä huolimatta näiden sarjakuvien voima on ja pysyy. Jo tässä vaiheessa Millerin kuvakerronnassa on dynamiikkaa ja realistista rosoisuutta. Tyyli sopii täydellisesti Hell’s Kitchenin pimeillä kujilla ja katoilla käytäviin matseihin, joissa pirunsarvinen huimapää ottaa mittaa alamaailman pahimmista rikollisista. Tämä on kuin kovaksikeitettyä rikoskirjallisuutta supersankarimaustein, ja hyvä niin.

Kokonaisuutta sävyttää myös tunteiden koko kirjo, josta löytyy niin rakkautta, mustasukkaisuutta kuin pettymystäkin. Vihasta, vallanjanosta ja kostonhimosta nyt puhumattakaan. Monen hahmon kohdalla on helppo puhua jopa klassisesta tragedian kaaresta.

Tahtoo heti lisää tätä suurenmoista herkkua!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Elokuvat – Oddity – Sokea kauhu

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Oddity-elokuva sai Suomen ennakkoensi-iltansa Night Visions -filmifestivaaleilla marraskuussa 2024. Perjantaina 25. heinäkuuta elokuva saapuu vihdoin myös normaaliin teatterilevitykseen. Ja hyvä niin, sillä näin outoja kauhuleffoja ei eteen tule ihan joka vuosi.

Oddity – Sokea kauhu

Irlantilainen ohjaaja-käsikirjoittaja Damian Mc Carthy todellakin tiesi, mitä teki, kun valitsi elokuvalleen nimeksi Oddityn (2024). Kyseessä näet on kierteinen outopallo, joka yllättää ja ihmetyttää yhdistelemällä samaan soppaan perinteistä aavekuvastoa ja todella erikoisia yksityiskohtia.

Jo filmin visuaalinen ulkoasu hämää: vaikka hahmoilla on käytössään älypuhelimia, viittaa yleisilmeen tarkoituksellinen ankeus ja harmaus enemmänkin 1970-luvulle. Puhumattakaan näyttelijöiden ihastuttavasta jäykkyydestä, joka synnyttää outoa laaksoa muistuttavan ilmiön. Epätavallista tunnelmaa korostaa riipivä ääniraita, joka vie arkisetkin kohtaukset kauhun partaalle.

Filmin keskeinen tapahtumapaikka on syrjäisessä metsässä sijaitseva vanha talo. Dani (Carolyn Bracken) remontoi paikkaa yhdessä Ted-miehensä (Gwilym Lee) kanssa. Yöt hän joutuu viettämään yksin, sillä Ted on paikallisen mielisairaalan yövuoroista vastaava tohtori.

Kuinka käy, kun illan pimetessä ovelle ilmestyy yksisilmäinen, sekopäältä vaikuttava mies (Tadhg Murphy), joka paljastuu Tedin entiseksi potilaaksi? Ja joka vaatii, että Danin tulee päästää hänet sisään, koska taloon on tunkeutunut tuntematon hahmo, jolla saattaa olla suunnitelma naisen pään menoksi?

Sitten hypätään vuosi eteenpäin. Dani on kuollut filmin prologissa nähdyn yön aikana, mutta Ted asuu yhä murhatalossa. Tällä kertaa hänen kumppaninaan elelee tyttöystävä Yana (Caroline Menton), jota kiusaavat aavemaiset näyt ex-vaimosta. Eräänä iltana paikalle änkeää myös Danin kaksoissisko, sokea antiikkikauppias Darcy (Bracken). Hänen mukanaan saapuu vanha puinen arkku, joka sisältää jotakin todella omalaatuista – mutta enpä paljasta mitä.

Darcy käyttäytyy epäkohteliaasti ja jopa uhkaavasti Yanaa kohtaan. Lisäksi hän väittää pystyvänsä psyykkisesti aistimaan ihmisten henkilöhistorian heidän käyttämiensä esineiden kautta. Hänen uusin hankintansa on kirottu soittokello, jonka kilauttaminen kutsuu paikalle pikkolopojan väkivaltaisen haamun.

Tästä käynnistyy tapahtumasarja, joka äityy sekä pelottavaksi, väkivaltaiseksi että ihanan hämmästyttäväksi. Samalla auki keriytyy Danin todellinen kohtalo.

Oddity kiehtoo erinomaisella kummallisuudellaan, joka saa ladattua tehoja jopa kohtauksiin, joissa ei tapahdu mitään erikoista. Kokonaisuus ryömii ihon alle ja jää sinne tekemään pesäänsä. Douppii shittii!

Toni Jerrman – 4 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Kirjat – Kristian Blomberg: Sukupolvialus

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Kristian Blomberg
Sukupolvialus
Poesia

Kristian Blombergin kuudennessa runoteoksessa hyödynnetään scifin ja tieteen kuvastoa. Jo komea kansitaide kuljettaa tunnelman tähtienvälisen matkustuksen tematiikkaan.

Runoissa puhutaan aallonpituuksista ja havaitsemisen mahdollisuudesta, puntaroidaan orgaanisen ihmisyyden ja teknologioiden rajapintoja. Sanankäyttö on fragmentaarista ja assosiatiivista, säkeet ovat vaihtelevassa suhteessa toisiinsa, välillä irtonaisia ja välillä tiiviisti yhteen lomittuvia. Tekstissä ei pääosin pyritä tarkkarajaisesti hahmoteltuun puhujaan tai miljöön ja tapahtumapaikan määrittelyyn ennen kokoelman viimeistä osiota.

Teoksen osiot ovat keskenään virkistävän erilaisia. Välillä leikitellään sonettimuodolla tai muulla säännönmukaisella mitalla, välillä teksti ryöpsähtää kursivoiduksi proosarunoksi. Katkelmittain ollaan selvästi jo matkan päällä, kryoarkussa, jonka kerran avautuessa aukenee myös määränpään outous. Toistuvasti iteroidaan ihmismielen komponentteja: minuus on konstruoitua, sen rakenneosat vaihdettavissa uusiin ja korvattavissa paremmilla. Mitä meistä lopulta tulee, jos annamme asentaa itseemme yhä uusia kyberpunkista tuttuja implantteja ja liitännäisiä?

Monessa runossa viitataan videopelien maailmoihin. Hahmot suorittavat sivutehtäviä, hyppelevät tasoilta toisille ja kohtaavat epäinhimillisiä vastuksia. Kuin sähköisen tiedonkäsittelyn syövereissä, ihmismielessäkin lienee komentosarjoja, jotka ovat alisteisia kooderien suunnitelmille. Koneita ne ovat orgaanisetkin koneet. Kaikista viittauksista ei saa kiinni, ja tällöin lukiessa voi keskittyä nauttimaan kiinnostavista sirpaleista ja välähdyksistä koosteisen kokonaisrakennelman sijasta.

Varsinkin Valon keskipiste -osiossa on paljon oivaltavia säkeen katkomisia, jotka mahdollistavat monenlaisia hahmotuksia ja toisiaan täydentäviä lukutapoja:

”Myöhemmin
on tulevaisuuden vuoro

hylätä meidät:
kellumaan jäävät ääniaallot

kertovat maailman jatkumisesta
mutta peittävät mitä täydentävät”

Ajoittain ajattelu on aforistisen niukkaa ja silloin ylletään yleisinhimilliseen syvällisyyteen:

”sillä raastavaa on kuulua ihmisten joukkoon
saamatta tukea
mutta kuitenkin puristua”

Yöpilvet-osiossa typografia on lipuvaa ja tekstin ilmiasu myötäilee ihastuttavasti teemoja. Kokoelman mahdollisesti kaunein ilmaisu on:

”valoa vuotaa
painovoiman särkyneestä ruukusta”

Nimiosio Sukupolvialus hyödyntää pystysuoria katkoviivoja tekstin jäsentämisessä. Viivat erottavat sanoja toisistaan kuin laipiot, joiden sisällä merkitykset muodostuvat – ja välillä kurkottavat seinien läpi luomaan toisenlaisia kokonaisuuksia. Aiemmin abstrakti teksti tiivistyy nyt paikaksi, matkanteoksi aluksen sisällä. On maisemahuone ja ulpukoita, taaksepäin katsomista, ehkä katumustakin, tai ainakin kaipausta. Tekstin esteettinen kiinnostavuus sivuille aseteltuna käy yksiin mahdollisen perillepääsyn aprikoinnin kanssa.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Elokuvat – 28 Years Later

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

28 Years Later
– 28 vuotta myöhemmin

Zombi-kauhulle on aina ollut sijaa majatalossa sen jälkeen, kun George A. Romeron yhteiskunnallisesti kantaaottavat Living Dead -filmit modernisoivat koko genren. Viimeisen viidentoista vuoden aikana zombit ovat vyöryneet televisiosarjoihin ja elokuvateattereihin sellaisella volyymilla, että aihe on alkanut vaikuttaa jo loppuunkalutulta. Voiko tässä kontekstissa luoda enää mitään uutta ja omaperäistä?

Kun asialla ovat käsikirjoittaja Alex Garland ja ohjaaja Danny Boyle, vastaus on kyllä.

28 Years Later on itsenäinen jatko-osa elokuville 28 Days Later (2002) ja 28 Weeks Later (2007). Ihmiset zombeiksi muuttanut raivovirus on pyyhkäissyt halki Britannian. Koko saarivaltio on julistettu karanteenialueeksi, ja kolmisenkymmentä vuotta epidemian puhkeamisen jälkeen hengissä on enää kourallinen ihmisiä. Yksi selviytyjäryhmistä asuttaa pientä saarta Englannin koillisrannikolla. Resurssit ovat vähissä, mutta elämä sujuu vanhanaikaiseen maatalousmalliin.

12-vuotiaan Spike-pojan (Alfie Williams) Isla-äiti (Jodie Comer) on vakavasti sairas, eikä saarelta löydy lääkkeitä tai lääkäriä. Toisaalta nyt on koittanut myös Spiken aikuistumisriitin hetki. Hän matkaa mantereen puolelle Jamie-isänsä (Aaron Taylor-Johnson) kanssa zombeja tappamaan. Aseinaan kaksikolla ovat vain itse tehdyt jousipyssyt ja nuolet.

Elokuvan keskeisenä moottorina toimii Spiken rakkaus äitiinsä. Se saa hänet tekemään temppuja, jotka vaikuttavat järjenvastaisille. Samalla suhde isään asettuu koetukselle. Kuinka tässä kuoleman täyteisessä maailmassa voi hyväksyä oman ja rakkaidensa kuolevaisuuden?

Keskeinen henkilö ja teemojen tiivistäjä on menehtyneille makaaberia muistomerkkiä pystyttävä tohtori Kelson (Ralph Fiennes).

Filmi käynnistyy saariyhteisön kuvauksena, mutta laajenee pian kauhun saralle. Isän ja pojan retki mantereelle on vaarojen täyteinen, kun kimppuun konttaavat ja rynnivät elävätkuolleet haistavat tuoretta lihaa. Jännitys tiivistyy äärimmilleen, ja henkikulta on jatkuvasti vaarassa.

Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti elokuvan zombit ovat monessa mielessä omintakeisia luomuksia. Maata pitkin ryömivät hitaat ovat limaisia lihasäkkejä, joiden liikkeissä on pelottavaa vierautta. Vikkelästi liikkuvat, omalaatuisesti heiluvat nopeat taasen kuin pystyyn nostettuja luisevia kauhuraatoja. Pahimpia vastustajia ovat kuitenkin lihaksikkaat ja isokokoiset alfat, joilla on yhä vaistomaista älyä pääkopassaan ja joiden konemainen eteneminen ei muutamaan nuoleen pysähdy.

Elokuvan sisällöllisen onnistumisen ja tarinan upean rytmityksen ohessa täydessä terässä ovat myös ääniraita ja visuaalinen anti. Hyvin sommitelluissa ja leikatuissa kuvissa on sekä kauneutta että verisenä purskahtavaa väkivaltaa. Vahvana soiva musiikki tehostaa kohtauksia ja tunnelmia taitavasti.

Erityishuomion ansaitsevat filmin alkupuolelle poljentoa tuova Rudyard Kiplingin sodanvastainen Boots-runo sekä tapahtumien väleihin leikatut jaksot vanhoista taistelujen täyteisistä uutisfilmeistä ja elokuvista. Mukana myös Teletapit!

Ja kuten viimeisestä kohtauksesta voi päätellä, jatkoa on luvassa.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Uutiset – Tähtifantasia-palkinto 2025 jaettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , , ,

Tähtifantasia-palkinto 2025

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtifantasia-palkinto
parhaasta vuonna 2024 suomeksi ilmestyneestä
fantasiakirjasta annetaan Säröttären julkaisemalle
OLGA TOKARCZUKIN romaanille ANNA IN MAAILMAN HAUTAKAMMIOISSA.
Teoksen on suomentanut Tapani Kärkkäinen.

Anna In maailman hautakammioissa (Anna In w grobowcach świata) on sumerilaisen Inanna-myytin moderni tulkinta. Se purkaa vanhan tarinan osiin ja löytää näkökulmia, jotka ovat merkityksellisiä nykyajalle.

Olga Tokarczuk on taiturimainen sanankäyttäjä. Elollisten ja elottomien asioiden rajat katoavat hänen proosarunoa lähenevässä tekstissään. Kirjailija hyödyntää arkaaisen kerronnan loitsuavaa ja luettelevaa kieltä. Hän tekee muinaisen myytin tuoreeksi yhdistämällä sen nykyaikaisiin käsitteisiin ja futuristiseen kuvastoon.

Alkuperäisessä myytissä jumalatar Inanna lähtee manalaan, jota hallitsee hänen siskonsa Ereškigal. Lähtiessään matkaan Inanna ilmoittaa palvelijalleen Ninšuburille, että jos ei palaa kolmen päivän kuluttua, tulee tämän pyytää apua kolmelta jumalalliselta isältä. Inanna epäonnistuu, ja kun häntä ei kuulu takaisin, Ninšubur, kirjassa Nina Šubur, lähtee jumalisien puheille.

Tarinan ympäristönä on dystooppinen maailma, joka tuntuu sekä tutulta että vieraalta – ajan ulkopuolella olevalta. Tapahtumien näyttämönä on taivasta kohti kurottava, teräspylväiden päälle rakennettu kaupunki, joka on kuin yhdistelmä kyberpunkia ja unenomaisia näkyjä. Arkkityyppiset hahmot elävät yhä tässä kaupungissa, mutta muuntuneina. Heistä Anna In lähtee vaaralliselle matkalle alempaan maailmaan. Romaanissa jumalmaailman, ihmisten ja koneiden rajat ovat epäselviä. Teoksen outous tuo paikoin tunnelmaltaan mieleen Leena Krohnin Tainaronin.

Moniääninen kerronta kehrää eri lankoja Anna Inin myyttiin. Nina Šuburin lisäksi ääneen pääsevät muun muassa hautakammioiden portinvartija ja rikšakuski. Tarinassa on mukana esimerkiksi Enheduanna, maailman ensimmäinen tunnettu kirjailija. Havaintoja ihmisluonnosta höystävät huumori ja ironia. Suurkaupungissa jumalisät ovat muuttuneet byrokraateiksi, kirjanpitäjiksi ja liikemiehiksi. He edustavat kangistunutta hierarkiaa, patriarkaalista selittämistä ja järjestelmien rakentamista.

Myytissä Inanna kuolee mutta palaa manalasta. Hän edustaa luonnon kiertokulkua, kuolemaa ja uudestisyntymistä. Maanalainen maailma voi symboloida kosmista yksinäisyyttä ja kylmyyttä, jota ihminen ei voi paeta. Tuho, kuolema ja mädäntyminen mahdollistavat myös uuden elämän. Inanna oli sekä sodan että hedelmällisyyden hallitsija. Oikukas ja maineeltaan kahtalainen Anna In on puolestaan arvaamaton tekijä, joka tuo yhteisöön muutoksen. Elävien yhteiskunnan erottaa kuolemasta myötätunto ja solidaarisuus.

Puolalainen Olga Tokarczuk (s. 1962) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2018. Hänen teoksissaan todellisuuteen voi yhdistyä fantastisia elementtejä. Niissä haastetaan kulttuurisia kertomuksia ja muistutetaan sivullisten näkökulmasta. Anna In maailman hautakammioissa -kirja tuo esille hänen psykologisen näkemyksensä tiedostamattoman kohtaamisesta. Romaani käsittelee ihmisyyden feminiinisen puolen luomisvoimaa ja mahdollisuutta murtaa urautuneisuus ja näennäinen varmuus. Tapani Kärkkäisen huolellinen käännös avaa teoksen rikkaan kielen suomalaiselle lukijalle täydellisesti.

”Kaikista kirjoittamistani kirjoista tämä on itselleni ehdottomasti erityisin. Kirjoittaessani sitä olin erikoisen flow’n vallassa. Uskon, että muinainen sumerilainen energia kirjaimellisesti kannatteli minua läpi tarinan, joka on yksi maailman vanhimmista. Tällaisissa tarinoissa aikaa ei ole olemassa. Niitä ei ole koskaan tapahtunut, mutta samalla ne tapahtuvat koko ajan.” – Olga Tokarczuk

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat Tähtivaeltaja-lehden kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä sekä kirjabloggaaja Niina Tolonen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Jorge Luis Borges: Kertomukset (Teos, 2023, suom. Anu Partanen)

Jyrki Vainonen: Täytetyt (Aula & Co, 2022)
Susanna Clarke: Piranesi (WSOY, 2021, suom. Helene Bützow)
Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (Karisto, 2020, suom. Mika Kivimäki)
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)
Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)