Kirjat – Melina Marras: Para

Melina Marras
Para

Nysalor

Roihu on vasta yhdentoista mutta kokenut monenlaisia muutoksia. Varpu-äiti on kuollut, ja isä haluaa jättää menneet taakseen. Yritys on alusta saakka tuhoon tuomittu. Isä ja poika muuttavat Varpun Yösydän-suvun autioituneeseen kartanoon Lohjansaarelle.

Yösydämet ovat olleet saaren yhteisön tuki ja turva historian vaikeina hetkinä. He ovat kätilöineet lapset maailmaan, hoitaneet sairaudet ja peitonneet katovuodet, mutta saaneet lopulta aikaan myös kadonneita ja silvottuja lapsia, salaperäisiä tulipaloja ja pelkoa. Roihu on sukunsa viimeinen, eikä hänen läsnäoloonsa suhtauduta lainkaan lämpimästi – ei varsinkaan sitten, kun ihmisiä alkaa kuolla väkivaltaisesti.

Roihu joutuu kohtaamaan yksin äidin suvun maineen ja perinteet. Mikko-isä on jalat maassa elävä kokki, jolla oli tapana suhtautua vaimonsa kansanperinteestä ammentaviin käsityksiin epäuskoisesti mutta suvaiten. Varpulla oli joka tapauksessa lapseen heistä kahdesta syvempi suhde, ja sitä Mikko joutuu nyt harmittelemaan.

Kun uudessa asuinpaikassa alkaa tapahtua kummia, Mikko tuntee suurta avuttomuutta. Roihun onneksi paikalla asuu yhä Inkeri, noitana pidetty vanhus, joka oli Roihun Irma-isoäidin paras ystävä ja oikea käsi. Inkeri avaa Yösydänten perinnön Roihulle, kertoo, mikä rooli suvulle on valtavalla Paavolan tammella, ja tekee kaikkensa, jotta Roihun vahingossa vapaaksi päästämä pahuus saataisiin sinne, minne se pohjimmiltaan kuuluu.

Para on Yösydän-trilogian avaus, mukaansatempaava kauhuromaani, joka sopii lukemiseksi suomalaiseen juhannukseen kuin näkki rantaveteen. Tarina on sopivasti kirjan mittainen, ja vaikka jatko on tervetullutta, Para kantaisi tällaisenaankin.

Melina Marras on ammentanut aineistoa kansanperinteestä ja historiasta. Paavolan tammikin on todella olemassa Lohjansaaressa. Marras on käsitellyt samanlaisia aiheita vuonna 2019 ilmestyneessä Hitonhauta ja muita puolielävien kohtaloita -novellikokoelmassa. Siinä kirjailija käytti Karoliina Heinola -nimeä.

Parassa liikutaan nykyhetkestä takaumiin muutaman vuosikymmenen päähän. Roihun ja Mikon kohtaamat kauheudet on rakennettu menneisyydessä toisten ihmisten valinnoilla. Varpu oli äitinä ja puolisona lempeä, mutta hänen nuoruutensa paljastuu suorastaan brutaalin veriseksi. Kun peri-inhimilliset tunteet, kuten suru, viha ja kostonhimo, yhtyvät tuonpuoleisen voimiin, syntyy epäinhimillisen suurta kärsimystä.

Parassa on viehättävää se ehdottomuus, jolla Marras aiheeseensa suhtautuu. En osaa arvioida, mikä kaikki ammentaa todellisesta kansanperinteestä ja mikä on keksittyä. Tällä ei ole väliä. Merkityksellistä on, että noituus ja tuonpuoleinen ovat läsnä kaikkialla juonessa, ympäristössä ja henkilöissä. Totaalisuus tekee niistä uskottavia ja kiinnostavia. Ne motivoivat kirjan henkilöitä ja pakottavat heidät toimimaan.

Parannettavaakin romaanissa löytyy. Juonen realistinen puoli olisi ajoittain kaivannut lisää uskottavuutta. Mikko esimerkiksi päästää poikansa yksin ulos pimeälle pihalle, vaikka talosta on juuri ampaissut karkuun tuntemattomaksi jäänyt tunkeilija. Lisäksi Mikko kuuli hetkeä aiemmin, että joku on tappanut väkivaltaisesti naapurin vanhan miehen. Poliisejakaan ei paikkakunnalla tunnu käyvän, vaikka ihmisiä kuolee kauheilla tavoilla.

Kiinnittäisin huomiota myös tuhahtamisiin, kailottamisiin ja mutinoihin – ”sanoa” on paras tapa ilmoittaa, että henkilöt puhuvat. Kun tapahtumat ovat värikkäitä ja ihmiset täynnä tunteita, dialogin juoksutus ei kaipaa ylimääräisiä tehostesanoja.

Para on kiehtova lukukokemus. Se tempaisee mukaansa pimeään ja väkivaltaiseen perinteeseen, mutta sen kuvailemat ihmiset pyrkivät kohti valoa. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä Roihu saa seuraavaksi vastaansa.

Tiina Raevaara

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/24.

Sarjakuvat – Edgar Rice Burroughs & Russ Manning: Tarzan – Paluu Opariin

Edgar Rice Burroughs & Russ Manning
Tarzan: Paluu Opariin

Suom. Asko Alanen. Jalava

Russ Manning (1929–1981) on ilman epäilyksen häivää kaikkien aikojen tärkein – ja paras – Tarzan-sarjakuvien tekijä. Suomeksi hänen tuotantoaan on viimeksi nähty Liken julkaisemissa teoksissa Tarzan: Sunnuntaisarjat 1968 (1997), 1969 (1998) ja 1970 (2006) sekä Apinain Tarzan: Oparin aarteet (2015) ja Kultainen leijona (2016).

Nyt soihtuun on tarttunut Kustannus Jalava, jonka Tarzan: Paluu Opariin pitää sisällään Manningin sanomalehtistripit vuosilta 1967–1969. Niistä on aiemmin saatu suomeksi osia mm. Tarzan: Jättikirja 3 -teoksessa (1974). Nyt stripit nähdään kuitenkin ensi kertaa alkuperäisessä mustavalkomuodossaan ja yksiin kansiin sidottuna. Koska tarinat ovat suoraa jatkoa toisilleen, tämä on ainoa oikea tapa lukea niitä.

Stripeistä ei puutu vauhtia ja vaarallisia käänteitä. Alkuun meno on jopa niin hektistä, että hahmot ja juonikuviot jäävät toiminnan jalkoihin. Onneksi sopiva rytmitys sekä tasapaino jännityksen ja muun kerronnan välillä löytyvät jo ensimmäisen seikkailun loppumetreillä.

Edgar Rice Burroughsin kirjallisista luomuksista pohjansa ammentavat tarinat sijoittuvat aikaan, jolloin Tarzan elää maatilalla yhdessä Jane-vaimonsa ja aikuisiän kynnyksellä olevan Korak-poikansa kanssa. Tosin kolmikko viettää harvemmin aikaa kotonaan, koska Jane päätyy tämän tästä kaappareiden kynsiin – jolloin Tarzan ja Korak singahtavat samantien pelastusretkelle. Ensimmäinen näistä suuntautuu ulkomaailmalta kätkettyyn Oparin myyttiseen muinaiskaupunkiin, johon tutustuttiin ensi kertaa jo Burroughsin toisessa Tarzan-romaanissa Tarzanin paluu (1913).

Muutenkin kertomuksissa liikutaan pitkälti mielikuvitusta kutkuttavissa fantastisissa maisemissa. Iso osa tapahtumista sijoittuu Pal-ul-donin kadonneeseen maailmaan, joka on täynnä dinosauruksia ja muita esihistoriallisia eläimiä. Paikkaa kansoittavat myös moninaiset älylliset olennot, kuten keskenään taistelevat hännälliset ihmiset, suoluolissaan asuvat mykät mutamieskannibaalit ja naisia kaappailevat siivekkäät miehet.

Nämä kulissit takaavat sen, että tarinoissa riittää ihmeen tuntua ja pakahduttavan yllättäviä ideoita – joista pähein on vanha brittileidi, joka elää todella omalaatuisessa ympäristössä. Mukaan on ujutettu jopa yhteiskuntakriittistä asennetta, kun idealistinen valkoinen nuorukainen haluaa vapauttaa Afrikan alkuasukkaat heidän perinteisistä elintavoistaan. Tilalle hän on tarjoamassa moottoriteitä, viidakon tasoittavia koneita ja rahaa tahkovia suurkaupunkeja.

Kuten kuvioon oleellisesti kuuluu, seikkailujen katveessa tutustutaan yhteen jos toiseenkin kaunottareen, joilla on paha tapa ihastua joko Tarzaniin tai Korakiin. Dynamiikkaa kerrontaan tuovat kiitettävän harvoin käytetyt kohtaukset, joissa viidakon valtiaan jäätävä tyyneys pettää ja hänestä kuoriutuu esiin eläimellinen apinamies.

Manningin taide on huolellista, viiva kaunista ja kuvakerronta energistä. Jälkeä ei voi muuta kuin ihailla. Teos onkin kokonaisuudessaan napakymppi, joka toivottavasti saa pikaista jatkoa – sunnuntaistrippienkin osalta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/24.

Elokuvat – Rakkautta & Anarkiaa 2024 -tärpit

Rakkautta & Anarkiaa 2024 -tärpit

Suomen mahtavin, massiivisen ja mieleenpainuvin elokuvafestivaali, Rakkautta & Anarkiaa, tekee taas tuloaan!

Maailman parhaiden uutuusleffojen pitopöytä aukeaa torstaina 19.9. ja juhlat jatkuvat aina sunnuntaihin 29.9. asti. Bileiden aikana Helsingin valkokankaille vyörytetään yli 130 pitkää ja yli 100 lyhyttä elokuvaa. Järjestäjien omin sanoin ”yltäkylläinen ohjelmisto on täynnä palkittuja festivaalihittejä, harvinaisia helmiä ja kiinnostavia tulokkaita.”

Tähän tärppilistaan olen koonnut haravamenetelmällä 20 elokuvaa, jotka itse tahtoisin välttämättä nähdä. Koska nyt olemme Tähtivaeltajablogin sivuilla, mielenkiinto kohdistuu erityisesti festivaalien scifi-, fantasia-, kauhu-, animaatio- ja Aasia-tarjontaan. Ja aakkosjärjestyksessä tietysti mennään. Let’s rock!

Scifi, fantasia & kauhu

Am I? (2024)
No nyt ollaan niin scifin ytimessä, ettei mitään rajaa! Käsitetaiteilija Kevin Aboschin Am I? on maailman ensimmäinen pitkä leffa, joka on luotu kokonaan tekoälyn avulla. Konetietoisuutta! Kuvatykitystä! Transhumanismia! Silkkaa happoa!

The Beast – Peto (2023)
Bertrand Bonellon kolmessa aikatasossa liikkuvan filmin pääosaa esittää Léa Seydoux. Scifiä elokuvassa edustaa vuoteen 2044 sijoittuva jakso. Siinä eletään tekoälyn johtamassa maailmassa, jossa tunteista on tullut uhka.

Chainsaws Were Singing (2024)
Virolaisessa kauhuelokuvassa parivaljakko yrittää pelastaa toisen tyttöystävän moottorisahaa heiluttelevan tappajan kynsistä. Luvassa kuulemma hyvää ja huonoa komediaa, verenlennätystä ja laulettuja osioita. Mitä hittoa?!

The Devil’s Bath (2024)
Folk horroriksi kuvattu taide-elokuva sijoittuu 1700-luvun itävaltalaiselle maaseudulle, jossa vaimon osa ei ole häävi. Tarjolla synkkää tunnelmaa, masennusta, hulluutta ja pahoja ajatuksia – traagisia tapahtumiakaan unohtamatta.

Infinite Summer (2024)
Miguel Llansón scifi-leffassa laajennetaan tajuntaa ja hämärretään rajoja ihmismielen ja teknologian välillä. Onko luvassa silkkaa transhumanismia vaiko jopa ihmissuvun teknologinen singulariteetti? Se jää nähtäväksi ja koettavaksi.

I Saw the TV Glow (2024)
Jane Schoenbrunin psykologisessa queer-trillerissä todellisuus rakoilee yliluonnollisia tapahtumia kuvailevan teinitoimintaseikkailusarjan seurauksena. Lopputulos on jakanut katsojat rakastajiin ja vihaajiin. Mikä on aina hyvä merkki.

Love Lies Bleeding (2024)
Rose ”Sain Maud” Glassin tuorein teos sekoittaa samaan soppaan toimintaa, rikostarinaa, romanssia, trilleriaineksia sekä väkivaltaista kostomättöä. Kehonrakennus, ja hikiset muskelit muutenkin, ovat oleellinen osa tätä kokemusta.

Megalopolis (2024)
Francis Ford Coppolan vuosia puskema scifistinen unelmaprojekti on vihdoin täällä. Ihan pakkonakki ja nakkipakko! Leffan R&A-megagaalanäytös myytiin loppuun alta aikayksikön, mutta onneksi filmi tulee myös normilevitykseen 27.9.

Problemista (2023)
Tilda Swintonin tähdittämä, New Yorkin taidemaailmaan sijoittuva indie-komedia ammentaa elementtejä myös scifistä ja fantasiasta. Surrealistista tunnelmaa saadaan irti Yhdysvaltain maahanmuuttobyrokratian kafkamaisuudesta.

The Second Act (2024)
Quentin Dupieux’n supersankariparodia Smoking Causes Coughing ilahdutti kaikkea kansaa kevään 2023 Night Visions -festareilla. Nyt herra palaa metakomedian pariin leffalla, joka rikkoo urakalla elokuvan ja katsojan välistä neljättä seinää.

The Substance (2024)
Coralie Fargeatin elokuvassa mustan pörssin huume synnyttää vahvaa kehokauhua. Vertaukset Cronenbergien leffoihin nostattavat odotukset korkealle. Tarinan tähtenä Demi Moore. Tulossa myös normaaliin teatterilevitykseen 27.9.

Aasia & animaatio

All About Suomi (2024)
Nimestään huolimatta japanilaisen Koki Mitanin ohjaama elokuva ei kerro maasta nimeltä Suomi. Sen sijaan se kertoo kadonneesta naisesta nimeltä Suomi – sekä tämän aviomiehestä ja neljästä exästä. Koomiseksi trilleriksi tätä on kutsuttu.

A Traveler’s Needs (2024)
Hong Sang-soo ja Isabelle Huppert lyövät hynttyyt yhteen Souliin sijoittuvassa kepeässä komediassa. Tarjolla itsetutkiskelua, kieliä, keskusteluja, kommunikointia ja runollista kerrontaa hienovaraiseen taidetyyliin.

Away (2019)
Latvialaisen Gints Zilbalodisin yksin toteuttama animaatio kertoo pojasta ja pikkulinnusta, jotka etsivät tietään kotiin mystisellä saarella. Kriitikot kautta maailman ovat kehuneet kaunista ja tunteisiin käyvää elokuvaa lähes yksimielisesti.

Brief History of a Family (2024)
Lin Jianjien ohjaamaa kiinalaista art house -elokuvaa on verrattu visuaalisesti jopa Wong Kar-wain tuotantoon. Temaattisesti aiheina ovat perheyksikkö ja Kiinan yhden lapsen politiikka. Genreinä niin draama, jännitys kuin trillerikin.

Crickets, It’s Your Turn (2024)
Olga Korotkon kazakstanilaista draamatrilleriä on kutsuttu herkän feminismin ja toksisen maskuliinisuuden yhteentörmäykseksi. ”Painostavat syntymäpäiväjuhlat muuttuvat yölliseksi selviytymiskamppailuksi”, lukee R&A-esittelyssä.

Evil Does Not Exist (2023)
Oscar-palkitun Ryusuke ”Drive My Car” Hamaguchin elokuvassa Tokion lähellä sijaitsevan pikkukylän arki särkyy, kun sen lähistölle suunnitellaan rakennettavaksi luksuslomakohde. Kumpi voittaa, ihmisen ahneus vai puhdas luonto?

Flow (2024)
Koska yksi Gints Zilbalodisin leffa per festivaali ei riitä, nähdään R&A:ssa myös herran tuorein animaation, tänä vuonna ensi-iltansa saanut Flow. Tällä kertaa päähenkilö on kissa, joka seilaa oudoissa maisemissa muiden eläinten kanssa.

Hayao Miyazaki and the Heron (2024)
Olisitko halunnut olla kärpänen katossa niinä vuosina, kun Hayao Miyazaki työsti Oscar-palkittua Poika ja haikara -elokuvaansa? Tähän tarjoaa tilaisuuden Kaku Arakawan dokumentti, jota on kuvattu 7 vuoden ajan. Ilman on paha elää!

I, The Executioner (2024)
Ryoo Seung-wan paukuttaa valkokankaille kunnon korealaistoimintaa elokuvassa, jossa poliisikaksikko metsästää sarjamurhaajaa. Raju toiminta on genre, jonka korealaisohjaajat hallitsevat suvereenisti, joten pakkohan tämä on tsekata.

Täydellinen lista kaikista esitettävistä leffoista löytyy tietenkin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien omalta sivulta.

Eipä sitten muuta kuin aikatauluja rustaamaan!

Toni Jerrman

TV-sarja – The Acolyte

Jussi Ahlrothin Helsingin Sanomissa julkaistu artikkeli Disneyn The Acolyte -sarjan lopettamisesta ensimmäisen kauden jälkeen herätti kommentoijissa kritiikkiä. Niinpä päätin heittää blogiin tuoreimmasta Tähtivaeltajasta tutun The Acolyte -sarjan arvostelun.

Tekstin ovat laatineet Elisa Wiik ja Mikko Seppänen, jotka ovat jo useiden vuosien ajan erikoistuneet striimauspalveluiden spefi-sarjojen esittelyyn.

The Acolyte

Tähtien sota -sarjoilla on pitkä ja vaihtelevan tasoinen historia. Ensimmäistä kertaa Star Wars saapui televisioruuduille jo vuonna 1978 pahamaineisella Holiday Specialilla. 1980-luvulla katsojia kidutettiin puolestaan Ewok-televisioelokuvilla. Animaatiopuolella asiat ovat olleet hieman paremmin. Esiosatrilogiaa seuranneet sarjat ovat saaneet jopa oman fanikuntansa, vaikka niiden 3D-animaation laadusta voidaan olla montaa mieltä.

Katsomisen arvoisia näyteltyjä Star Wars -sarjoja jouduttiin kuitenkin odottamaan Disney+ -palvelun ilmestymiseen saakka. Vuonna 2019 käynnistynyt The Mandalorian kasvoi nopeasti valtavan suosituksi ja sai Disneyn tuottamaan useita uusia sarjoja. Kaikki kehut ansaitsevaa Andoria lukuun ottamatta valtaosa niistä on kuitenkin saanut vähintäänkin ristiriitaisen vastaanoton – niin kriitikoilta kuin faneiltakin. Tämä johtunee siitä, että sarjat ovat olleet kovin turvallisia sekä sijoittuneet ajallisesti yhdeksän teatterielokuvan lähistölle.

The Acolyte tekee kuitenkin selkeän pesäeron filmimaailmaan, sillä sarja sijoittuu noin sata vuotta ennen Pimeä uhka -elokuvan tapahtumia. Lisäksi sen pääosia esittävät käytännössä täysin uudet hahmot. Ratkaisu on erinomainen, sillä jo lähes loppuun kalutusta kaanonista vapautunut sarja onnistuu yllättämään ja tuomaan kehiin mielenkiintoisia käänteitä – vaikkei ehkä täysin nappisuoritus olekaan.

Osha (Amandla Stenberg) on entinen padawanoppilas, jota epäillään jedi-mestarin murhasta. Epäonnistuneen pidätysyrityksen jälkeen Oshan perään lähetetään hänen opettajanaan toiminut mestari Sol (Squid Game -sarjan pääosaa esittänyt Lee Jung-jae).

Pian paljastuu, että jedi-mestarin murhaan syyllinen onkin Oshan kaksoissisko Mae. Maen uskottiin kuolleen traagisessa episodissa, joka vaati myös sisaruksia kasvattaneiden jedinoitien henget. Tapahtumaketju sai alkunsa, kun ryhmä jedejä, mukaan lukien mestari Sol, saapui tutkimaan noitien asuttamaa planeettaa.

Tarinaltaan The Acolyte ei uurra kovinkaan uusia uria, mutta sen keskiössä oleva mysteeri kantaa hyvin varsinkin kauden alkupuolella. Mielenkiintoa herättävät myös sarjan harmaansävyiset hahmot. Juonen edetessä The Acolyte tekee selväksi jedien erehtyväisyyden ja esittelee myös sarjan kuumottavan hyvännäköisen pahiksen positiivisia puolia.

Visuaalisesti sarja näyttää todella hyvältä. Disney on selvästi pistänyt rahaa hienoihin lokaatiokuvauksiin sekä lavasteisiin ja muuhun rekvisiittaan. Erityisesti taistelukohtaukset ovat mieleenpainuvia. Toisaalta on harmillista, että vaikka sarja sijoittuu aikaan ennen elokuvia, se näyttää monilta osin hyvin samanlaiselta Tähtien sodalta kuin kaikki aiemmin nähty.

Lisäksi The Acolyten pakka levähtää kauden lopussa, kun sarja yrittää tunkea liikaa tarinaa ja tapahtumia päätösjaksoon. Tämän seurauksena hahmojen valinnat ja ratkaisut eivät tunnu enää istuvan täydellisesti heidän luonteisiinsa. Pikemminkin vaikuttaa siltä, että sarjan tekijät ovat vain miettineet seuraavan kauden alkuasetelmaa.

Vaikka The Acolyte saavuttaakin ensimmäisen kauden lopussa tietynlaisen välipisteen, niin käytännössä tarina jää päähenkilöiden osalta täysin kesken. Nähtäväksi jääkin, kuinka hyvin potentiaalinen toinen kausi pystyy pitämään kiinni ensimmäisellä kaudella nähdyistä harmaista sävyistä vai siirrytäänkö kerronnassa perinteisempään hyvä/paha-asetelmaan.

Ristiriitaiset tunteet jättäneestä kauden päätöksestä huolimatta The Acolyte kuuluu tämän hetken Star Wars -sarjojen parempaan kastiin. Varsinkin, koska se onnistuu jättämään nostalgiafiilistelyt sikseen ja keskittymään omaan tarinaansa. Parhaimmillaan sarja yllättää, ja jo pelkästään tämän vuoksi se on katsomisen arvoinen.

Elisa Wiik & Mikko Seppänen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/24.

Elokuvat – Maxxxine

Maxxxine

Maxxxine on jo kolmas osa ohjaaja-käsikirjoittaja Ti Westin ja näyttelijätähti Mia Gothin kauhuun kallistuvaa satiirista leffasarjaa. Ensin tuli 1970-luvun loppuun sijoittuva X (2022), jossa Goth esitti sekä nuorta stripparia että vanhaa kääkkää. Sitä seurasi Pearl (2022), joka kertoi X:ssä esiintyneen vanhuksen nuoruudesta. Ja nyt teattereihin on saapunut Maxxxine, joka jatkaa X:stä tutun stripparin tarinaa.

Jokainen näistä elokuvista on kuitenkin toteutettu niin itsenäisesti, ettei aiempien filmien katsastaminen ole edellytys tarinan ymmärtämiselle.

Tällä kertaa ollaan vuoden 1985 Hollywoodissa. Pornoleffoilla mainetta niittänyt Maxine Minx (Goth) päättää, että nyt on oikea hetki siirtyä arvostetummalle uralle. Hänen lopullisena tavoitteenaan on kuuluisuus, se, että hänen nimensä on kaikkien huulilla. Koska niin moni muukin Hollywood-tähti on aloittanut uransa kauhuelokuvissa, hän seuraa tätä reittiä ja saakin roolin The Puritan II -kauhuleffasta.

Samaan aikaan Hollywoodissa riehuu satanistinen sarjamurhaaja, Night Stalker. Myös joitain Maxinen ystävistä päätyy uhrien listalle. Mutta onko näissäkin tapauksissa asialla Night Stalker vai sittenkin tuntematon taho, jolla on jotain hampaankolossa juurikin Maxinea kohtaan. Ovatko naisen vanhat synnit palanneet uhkaamaan hänen menestystään?

Ja aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, Maxinen kimpussa häärii myös niljakas yksityisetsivä (mainio Kevin Bacon), joka ei kaihda kierojakaan keinoja. Se, kenen palkkalistoilla hän on, pysyy pitkään mysteerinä.

Elokuva tavoittaa hienosti 1980-luvun ajankuvan. Los Angeles on täynnä rähjäisiä ja nuhjuisia strippibaareja, pornoteattereita ja videovuokraamoja. Elokuvastudioiden ulkopuolella ”moraalisen enemmistön” edustajat syyttävät alaa turmeluksen ja satanismin levittämisestä. Televisiossa pauhataan Night Stalkerista ja rock-musiikin saatanallisuudesta. Ääniraidalla soi mm. Frankie Goes to Hollywoodin Welcome to the Pleasuredome, ZZ Topin Gimme All Your Lovin sekä Kim Carnesin Bette Davis Eyes.

Filmin uskonnollinen aspekti satanismihysterioineen on ihastuttavan ylilyöty, ja leffaan on ammennettu vaikutteita myös 1980-luvun limaisista slasher-elokuvista. Kokonaisuus ei kuitenkaan nouse West/Goth-kaksikon aiempien tuotosten tasolle. Se viimeinen nerokkuuden leimahdus uupuu. Gothille kirjoitettu tarina ei sekään tarjoa tilaisuutta yhtä hurjiin roolisuorituksiin kuin mitä nähtiin X:ssä ja Pearlissa – tai Brandon Cronenbergin Infinity Poolissa (2023).

Vaikka Maxxxine ei ole täydellinen, on lopputulos ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen.

Toni Jerrman – 3 tähteä

Ota elokuun muista genreleffaensi-illoista haltuun ainakin nämä:

  • Longlegs – Nicolas Cage loistaa!
  • Alien: Romulus
  • Blink Twice – Mitä vähemmän juonesta tietää ennalta, sen parempi

Nämä voi heittää romukoppaan: