Month: maaliskuu 2024

Kirjat – Amal El-Mohtar & Max Gladstone: Tällä tavalla hävitään aikasota

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , ,

Amal El-Mohtar & Max Gladstone
Tällä tavalla hävitään aikasota
This Is How You Lose the Time War
Suom. Kaisa Ranta. Hertta

Tähtivaeltajassa 4/19 julkaistussa haastattelussa Amal El-Mohtar kertoi laajalti mm. Max Gladstonen kanssa kirjoittamastaan This Is How You Lose the Time War -pienoisromaanista. Sittemmin teos voitti niin Hugo-, Nebula- kuin Locus-palkinnon. Nyt kirja on saatu myös suomeksi nimellä Tällä tavalla hävitään aikasota.

Romaani kertoo kahdesta aika-agentista, Punaisesta ja Sinisestä, jotka ovat kiihkeän aikasodan eri puolilla. Toinen heistä palvelee teknologiakeskeistä Virastoa ja toinen luonnonläheistä Puutarhaa. Molempien tehtävänä on muovata historiaa matkaamalla ajassa, jotta heidän kannattamansa maailmanjärjestys käy toteen. Tässä pelissä murhat ja kokonaisten kulttuurien hävittämiset ovat arkipäivää.

Sekä Punainen että Sininen ovat agentteina eliittiluokkaa ja syvästi omistautuneita asialleen. Usko omien toimien oikeutukseen alkaa kuitenkin murentua, kun he ryhtyvät kiellettyyn kirjeenvaihtoon. Alkuun kyse on vastustajan härnäämisestä ja oman erinomaisuuden korostamisesta, mutta vähitellen kirjeiden sävy pehmenee, kun hahmot alkavat ymmärtää toisiaan. Päädytäänkö lopulta mahdottomaan toveruuteen tai jopa rakkauteen, vai onko kyseessä hienovaraisesti kudottu petosten verkko? Nämä kysymykset sävyttävät koko teosta.

Tällä tavalla hävitään aikasota on kauniisti kirjoitettu ja suomennettu kertomus kilpakumppaneista aikasodan pyörteissä. Asetelma mahdollistaa kiehtovat väläykset historian eri kehitysvaiheista, joiden käänteissä agenteilla on omat tärkeät roolinsa. Vuosien myötä pienetkin muutokset kertautuvat ja ohjaavat maailman kehityksen uuteen muottiin. Meille tutun menneisyyden ohessa tarinassa vieraillaan myös kaukaisilla planeetoilla ja tulevaisuuden tähtikentillä. Tästä on aito ihmeen tuntu tehty.

Kiehtovaa kerrontaa on saatu aikaan myös tavoista, joilla Punainen ja Sininen viestivät keskenään. Koska kyseessä on salainen kirjeenvaihto, voi teksti olla piilotettuna vaikkapa kuolleeseen sudenkorentoon, puun vuosirenkaisiin tai teenlehtien liikkeisiin.

Teoksen sydämenä sykkivät kulissien ohessa sen lämminhenkisesti kuvatut päähenkilöt, heidän tunteensa, ajatuksensa ja suhteensa. Tälläkin saralla romaani toimii erinomaisesti. Lisäjännitettä kokonaisuuteen tuo salaperäinen etsijä. Varjo, joka ilmestyy aina paikalle, kun Punainen uskoo tuhonneensa saamansa viestin fyysisen ilmentymän…

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/24.

Kolumni – Pääkirjoitus 1/24

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , ,

Käynnistämme vuoden tällä kertaa siinä mielessä poikkeuksellisella numerolla, että mukana ei ole yhtään kirjailija-artikkelia. Sen sijaan katseet on käännetty musiikkiin ja sarjakuviin. Yleisestä suunnanmuutoksesta ei ole kyse, sillä tuleviin numeroihin on sovittu jo iso tukku kirjailijaesittelyitä. Mutta aina on hyvä tutkailla spefi-maisemia myös erikoisemmista kulmista.

Herra Mannisen spekulatiivinen levykokoelma -artikkelissa Pekka Manninen ruotii scifiin, fantasiaan ja sarjakuviin kytkeytyviä levyjä ja biisejä. Mukana on sekä harvinaisia kuriositeetteja, rakettimaisia ralleja että poskettomia kokeiluja. Musiikillisesti kuljetaan aina rockista sinfoniaan, folkista oopperaan ja musikaaleista jazziin. Kokonaisuus hämmästyttää ja kummastuttaa takuuvarmasti jokaista pientä kulkijaa. Ja mikäs sen mukavampaa!

Kuvaa ja tekstejä yhdistävien spefi-kertomusten puolelle kurkistetaan perinteisessä Sarjakuvavuosi Amerikassa -katsauksessa. Siinä perataan esiin vuoden 2023 parhaat uudet yhdysvaltalaissarjakuvat. Joukkoon mahtuu lukuisia teoksia, jotka ilahduttavat, herättävät ajatuksia ja saavat aivot sykkimään kuin pirteä peipponen pelihallissa.

Kotimaisena novellina tarjolla on Inkeri Kontron vaikuttava Kuusyndrooma. Tulevaisuusasetelmasta ja vahvasta psykologisesta otteesta huolimatta se on myös maailmanpoliittisesti ajankohtainen. ”Silloin ei vielä tiedetty, että Kuukin on mielentila.”

Kaiken muun hyvän lisäksi tässä numerossa käynnistyy taiteilijamaestro Pertti Jarlan Unilähetyksiä Kuusta -sarjakuva. Mielikuvitusta kutkuttava omintakeinen tarina jatkuu Tähtivaeltajan tulevissa numeroissa. Jessöör ja jepulis!

Vanhaan tuttuun tapaan mukana on myös rutkasti kirja-, sarjakuva- ja elokuva-arvosteluja. Sekä tietenkin viime numerossa ensimmäistä kertaa nähty Elisa Wiikin ja Mikko Seppäsen Katsomisen arvoista? -palsta, jossa kirjoittajat käyvät läpi striimauspalveluiden tuoreimpia spefi-sarjoja.

Viime vuoden lopulla spefi-faneja ilahdutti tieto, että Magdalena Hain Sarvijumala-romaani (2/23) voitti lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Palaamme tähän merkkihetkeen julkaisemalla Hain kiitospuheen kokonaisuudessaan sivulla kuusi.

”Kuinka monta sydämenlyöntiä sinulla on jäljellä? Läpäisisitkö Voight-Kampff-testin tunnekuohuissa? Tunnetko Roy Batty -metodin?”, kysyy Clutch-bändi Red Alert (Boss Metal Zone) -kappaleessa, joka on julkaistu Sunrise on Slaughter Beach -levyllä vuonna 2022.

Lukemisiin ja kokemisiin!

Toni Jerrman

Elokuvat – When Evil Lurks – Paha vaanii

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

When Evil Lurks – Paha vaanii

Kauhu on siinä mielessä antoisa genre, että vaikka ylivoimaisesti suurin osa tarjonnasta on teini- ja bulkkipullaa, niin aina väliin eteen ponkaisee kiitettävän omaperäisiä teoksia. Argentiinalaisen Demián Rugnan When Evil Lurks ottaa tehot irti jo kuluneeksi käyneestä riivaus-teemasta. Tästä kiitos kuuluu pitkälti riivaukseen liitetyille uskomuksille, jotka poikkeavat monin tavoin siitä, mitä elokuvissa on aiemmin nähty.

Maaseudun syrjäkylillä tiedetään, että demoninen riivaus ei ole lastenleikkiä, mutta riivattuja pidetään lähinnä suurten kaupunkien ongelmana. Mutta sitten veljekset Pedro (Ezequiel Rodríguez) ja Jimi (Demián Salomón) löytävät María Elena -vanhuksen (Isabel Quinteros) hökkelistä jo yli vuoden ajan vuoteenomana maanneen, elävältä mätänevän Urielin. Ja hän, jos kuka, on selvästi paholaisen riivaama. Nyt pitäisi vain keksiä, mitä tehdä löyhkäävälle ja epämuodostuneelle ihmisen irvikuvalle, joka erittää limaa ja visvaa enemmän kuin runsaasti. Ampuakaan sitä ei voi, sillä silloin demoni vapautuisi ja pääsisi siirtymään muihin ihmisiin.

Sen tarkemmin juonenkäänteitä paljastamatta voitaneen kertoa, että Uriel ei jää elokuvan ainoaksi riivatuksi. Pedron ja Jimin epätoivon täyteinen pakomatka levittää pelosta nautintonsa nappaavan pahuuden lonkerot yhä laajemmalle. Kukaan ei ole turvassa, kun piru pistää parastaan. Raskaana oleva nainen hakkaa kirveellä omaa päätään, ja riivattu äiti lappaa pikkupoikansa aivot parempiin suihin. Noin ihan alkajaisiksi.

When Evil Lurks tykittää kehiin intensiivistä panikointia, sielua raastavia tunnekuohuja ja toivottomuuden hyökyaaltoja. Äärimmäinen pahuus on voima, jonka edessä ihmiset ovat helisemässä, eivätkä edes vanhat uskomukset ja manauskeinot välttämättä pysäytä pimeyden etenemistä. Siinä on raavailla miehilläkin itku herkässä.

Filmi ei mässäile verellä tai efektivyörytyksellä, vaikka molempia toki onkin tarjolla. Keskeisempää on kujanjuoksu sellaisten voimien kanssa, joita ihmismieli ei voi ymmärtää. Ja juuri tämä perimmäinen vieraus tekee henkilöiden kokemasta hyytävästä kauhusta entistäkin tehokkaampaa. Jopa täysin ilman hötkyilyä tai sätkypelottelua.

Kiitosta sopii jakaa myös näyttelijöille, jotka onnistuvat kuvastamaan hahmojen mielenliikkeitä väkevyydellä, joka istuu täydellisesti elokuvan synkkään tunnelmaan.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Elokuvat – Dune: Part Two

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Dune: Part Two
– Dyyni: Osa kaksi

Denis Villeneuven Dyyni-eepoksen ensimmäinen osa ei toiminut itsenäisenä elokuvana. Kokonaisuus jäi romaanin komeaksi kuvitukseksi vailla jännitteitä, kiinnostavia hahmoja tai sisältöä. Dyyni: Osa kaksi onnistuu kuitenkin kokoamaan ainekset meneväksi toimintaviihteeksi ja samalla perustelemaan ensimmäisen osan olemassaolon.

Mutta aloitetaan huonoista uutisista. Dyyni: Osa kaksi on ennen kaikkea naiivi ja reipashenkinen pulp-fantasia-avaruusooppera, joka ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Jos katsoja yrittää suhtautua elokuvaan yhtä tosissaan kuin tekijät, koko touhu kaatuu epäuskottavuuksiin, kivikautisiin asenteisiin ja kliseisyyteen. Pahimmin mättävät aavikkoplaneetan ekologia ja siellä elävät hiekkamadot.

Elokuvassa hiekkamatojen liikkuminen näyttää jopa mahdottomammalta kuin millaiseksi olin sen mielessäni kuvitellut. Niiden selässä matkustaminen johtaisi varmaan tukehtumiskuolemaan. Aavikon kanssa ”tasapainossa” elävät vapaat ihmiset asuvat puolestaan kymmenien tuhansien kansalaisten maanalaisissa kaupungeissa – joiden ruoantuotanto tapahtuu ilmeisesti muutamassa kukkaruukussa.

Vaikka kirjailija Frank Herbert – ja hänen jäljessään käsikirjoittajat Villeneuve & Jon Spaihts – asettuvatkin Arrakis-planeetan kolonialistisella näyttämöllä alkuasukkaiden, fremenien, puolelle, on kertomuksen tapa käsitellä valtaa varsin ongelmallinen. Rakenne noudattelee satoja vuosia toisteltua kaavaa, jossa tuhoutuneeksi luullun kuningas- tai aatelissuvun viimeinen vesa kasvaa sikopaimenten, isojen apinoiden tai muiden iloisten veikkojen keskuudessa, nousee heidän päällikökseen ja johtaa heidät kapinaan laitonta valtaa vastaan. Tässä troopissa laillinen, hyvä valta on perittyä, ja alistetut tarvitsevat hallitsijakseen vanhaa kunnon aatelistoa.

Alkuperäisen romaanitrilogian suurin vahvuus olivat poliittisen juonittelun koukerot, joita Herbert kuvaili jokseenkin samalla intensiteetillä kuin mihin Game of Thrones -televisiosarjassa yllettiin paljon myöhemmin. Tästä valtapelin dramatiikasta Villeneuve ei ole valitettavasti saanut paljoakaan irti. Sen sijaan hän on onnistunut latistamaan asetelman demonisoimalla Harkonnenien mahtisuvun jäsenet yksiulotteisiksi psykopaateiksi ja raivohulluiksi, jotka eivät edes yritä esittää olevansa kykeneviä minkäänlaisiin johtotehtäviin. Tällainen puhdas pahuus sopii kyllä satuelokuviin, mutta Dyynin brutaali väkivalta ja synkkyys antavat ymmärtää, että Villeneuve on suunnannut elokuvansa pikkulasten sijasta aikuisyleisölle.

Itse tarinassa keskitytään messiasnuorukaisen, Paul Atreidesin (Timothée Chalamet), edesottamuksiin. Alkuperäistä juonta on muunneltu enimmäkseen hullumpaan suuntaan: romaaneissa Paulin kasvukertomus alkuasukkaiden johtajaksi ja legendaksi vie vuosia. Villeneuven käsittelyssä hän oppii paikalliset tavat ja hänestä tulee fremen fremenien joukossa muutamassa kuukaudessa. Valkokankaalla hänen nousunsa miljoonien ylipäälliköksi ja vapahtajaksi näyttää vielä epäuskottavammalta kuin miltä se tässä kuulostaa.

Vaikka tarina on tyhmä, Villeneuve ja hänen kumppaninsa kertovat sen teknisesti mestarillisesti. Paulin hyvin rytmitetyt seikkailut vetävät mukaansa, ja keskeiset roolit näytellään enimmäkseen hyvin. Lukuisat yksityiskohdat ovat mitä ihastuttavimpia: epärytmisen hiekkakävelyn maahan piirtämät jäljet, puvustus, musiikki ja äänisuunnittelu, se miten kulttuuriset erot näkyvät jopa taistelumenetelmissä… Höpsöydestään huolimatta elokuva on pullollaan mieleenpainuvaa taidetta.

Kokonaisuus on tällä kertaa vähemmän kuin osiensa summa. Mutta jos elokuvateatteriin astuessaan suostuu jättämään aivot narikkaan, tarjoilee Dyyni 2 oikein tymäkän viihdespektaakkelin – jonka loppukohtauksissa aletaan valitettavasti jo petailla sarjan kolmatta osaa.

Jukka Laajarinne