There’s Something in the Barn

There’s Something in the Barn on Magnus Martensin ohjaama norjalainen kauhukomedia, jonka tekijäkaartista löytyy myös suomalaisväriä.

Kun koko ikänsä Yhdysvalloissa asuneen Billin (Martin Starr) norjalaiseno kuolee, hän päättää muuttaa perheensä kanssa vuonojen täplittämään pohjolaan. Perillä Nordheimeja odottaa pikkukylän lähistöllä sijaitseva tila, johon kuuluu mökki ja aitta. Vuodenaika on tietysti talvi tunnelmallisine lumihankineen.

Bill itse intoilee muutosta eniten, sillä onhan Norja tunnetusti maailman onnellisin maa, jossa kaikki on aivan täydellistä. Positiivisuuskursseja vetävä Carol-vaimo (Amrita Acharia) suhtautuu hänkin uuteen alkuun aurinkoisen myönteisesti. Nora-tytär (Zoe Winther-Hansen) mököttää, koska joutui jättämään Kaliforniaan ystävänsä ja harrastuksensa. Lucas-poika (Townes Bunner) kiinnostuu puolestaan välittömästi vanhoista kansantaruista, jotka kertovat kirkkaita valoja, kovia ääniä ja kaikenlaista muutosta vihaavista tallitontuista.

Kuten elokuvan nimestä arvata saattaa, perheen uuden kodin aitassa asustelee ikiaikaisen kärttyinen tallitonttu (Kiran Shah). Jos sitä kohtelee hyvin, se auttaa tilan asioissa. Jos taas pistää pihan täyteen välkkyviä jouluvaloja ja järjestää aitassa äänekkään kosteat tupaantuliaisjuhlat, voi olla varma, että tonttu-ukko näyttää ihmisille kaapin paikan.

Elokuva käynnistyy hitaanlaisesti, vaikka tekeekin jatkuvalla syötöllä hyvää pilaa sekä yhdysvaltalaisesta että norjalaisesta mielenlaadusta. Kun sosiaalisesti aktiiviset amerikkalaiset heitetään keskelle jäyhästi jököttäviä pohjoismaalaisia, on selvää, että juttuun tullaan vasta kun useampikin viinapullo on korkattu. Asetelma, jossa ydinperhe joutuu uhan edessä löytämään yhtenäisyytensä, on tietenkin vanhaa kauraa, mutta tällä kertaa teemaa käsitellään vinkeän itsetietoinen pilke silmäkulmassa.

Siinä vaiheessa, kun homma pääsee käyntiin ja ruumiita alkaa kertyä, elokuva räjähtää riemastuttavan komedialliseksi kauhumätöksi. Alkukantainen tonttuilu yltyy hektiseksi, ja aseiksi kelpaavat kirveiden, nuijien ja puukkojen ohessa jääpuikot ja lumilapiot. Lisää kotipolttoista kehiin! Kiihkeä pakomatka potkukelkalla on sekin paljon velmumpaa seurattavaa kuin Bond-leffojen iänikuiset syöksylaskut.

Hieno yksityiskohta on, että juuri norjalaisille itselleen on vaikeinta vakuuttaa, että tallitontut ovatkin totta. Tallitontut, joiden repliikit ovat useimmiten silkkaa legendaa.

Kun idyllinen talvimaisema muuttuu vitsejä tykittäväksi muinaisten kauhujen tyyssijaksi, on maailmassa vihdoin kaikki hyvin.

Toni Jerrman