R. F. Kuang – Unikkosotien keisarinna
Eli mitä jos Mao Zedong olisi supervoimainen teinityttö?
(Huom: artikkeli on muokkaamaton versio Tähtivaeltaja-lehden numerosta 1/22)
Kiinan historia on pitkä ja vaiherikas. Se on täynnä suuria ajattelijoita, legendaarisia sotureita, kiehtovia taruolentoja ja rautaotteisia hirmuhallitsijoita – eli mitä parhainta kariketta fantastisen kirjallisuuden rehevään metsään.
Liu Cixin käsitteli Kolmen kappaleen probleema -romaanissaan kulttuurivallankumousta, ja Ken Liu käytti The Grace of Kingsissä lähdemateriaalina Han-dynastian aikaa, eli niin kutsuttua Kiinan kultaista aikakautta. Fantasiakirjailija Rebecca F. Kuang nostaa rimaa ja yhdistää useita aikakausia ja teemoja yhteen laajaan narratiiviin: Song-dynastian estetiikka kohtaa brittien oopiumisodat, Japanin sotarikokset ja kommunistien pitkän marssin.
R. F. Kuang syntyi Kiinan Guangzhoussa vuonna 1996. Millenniumin tietämillä hänen perheensä muutti Yhdysvaltoihin. Siellä hän kävi koulunsa ja lähti opiskelemaan taloustieteitä. Hyvin pian hän huomasi, että mitä ikinä hän haluaakaan elämässään tehdä, hänen nykyinen pääaineensa ei ole sitä. Niinpä hän päätti pitää välivuoden.
Joku toinen olisi saattanut heittäytyä pahnoille, mutta Kuang lähti Kiinaan opettamaan teineille väittelytaitoja – hän kun oli voittanut alalla kansallisen palkinnon lukioaikanaan. Samalla hän pääsi tutustumaan paremmin sekä isovanhempiinsa että heidän kauttaan myös Kiinan lähihistoriaan.
Se oli shokki.
Vuonna 1937 keisarillisen Japanin armeija valloitti Nanjingin kaupungin ja ryhtyi silmittömiin hirmutöihin. Suomeksi nämä kuusi viikkoa tunnetaan Nanjingin verilöylynä, englanniksi nimi on vieläkin häijympi: Rape of Nanjing. Uhrien määrä oli hurja, yli 300 000 kuollutta. Eikä kyse ollut vain vihollissotilaiden surmaamisesta taistelujen tuoksinassa, vaan etupäässä julmuudet kohdistuivat siviiliväestöön. Jenkkien historiantunneilla tällaista pikku kärhämää ei ollut käsitelty, joten oman suvun menneisyys tuli Kuangille jokseenkin yllätyksenä. Hänen isovanhempansa olivat eläneet tuon ajan ja kertoivat siitä kylmääviä tarinoita.
Kuang halusi kirjata asiat ylös, mutta se olisi vaatinut syvällisempiä haastatteluja ja kipeiden muistojen tonkimista, joten elämäkerrallisen lähestymistavan sijaan hän kääntyi fiktion puoleen. Aiemmin hän oli lähinnä kirjoitellut päiväkirjaa fanfic-otteella, mutta nyt hänellä oli sekä aihe että aikaa – töiden jälkeen kun ei tarvinnut enää paahtaa läksyjä.
Romaanisavottaan hän ryhtyi puolivahingossa. Ensin hän aikoi opiskella koodausta, mutta kaksi päivää sitä lystiä riitti koko elämän tarpeiksi. Ohjelmoinnissa opastava sivusto sattui mainostamaan Scriveneriä, monen ammattikirjailijankin käyttämää romaanien kirjoittamiseen kehitettyä ohjelmistoa, joten Kuang päätti kokeilla uutta polkua. Kehkeytyi ajatus kirjasta nimeltä The Poppy War.
Ensimmäisenä syntyi teksti, josta tuli The Poppy Warin 21. luku. Sen kirjoittaminen oli raskas pieti, joka vaati paljon itkemistä, ulkona kävelyä ja ihmisille puhumista. Kuang ei ole sittemmin koskenut tähän tekstikokonaisuuteen, ei muokkausmielessä eikä edes lukeakseen. Hän sanoo, että kaikki siinä kuvatut hirveydet todellakin tapahtuivat Nanjingissa. Mitään ei ole paisuteltu. Japanilaisten suorittaman joukkomurhan jälkeen sellaiselle ei ollut tarvetta.
Alun perin The Poppy War oli tarkoitettu vain Kuangin oman perheen luettavaksi, mutta prosessin aikana myös julkaisun mahdollisuus alkoi kiehtoa. Niinpä Kuang etsi netistä tietoa aiheesta ”miten myydään romaani”. Pian hän sai itselleen agentuurin, ja useamman uudelleenkirjoituskierroksen jälkeen kustannussopimuksen. Siitä alkoi hänen kirjailijanuransa, olkoonkin, että se on hänen prioriteeteissaan vasta kakkosena.
Unikkosotaa ja uravalintoja
Vuonna 2018 ilmestyneen The Poppy Warin päähenkilö on Fang Runin, eli Rin, sotaorpo, joka kasvaa huumeita salakuljettavan perheen vähemmän hellässä huomassa Kukon provinssissa. Äiti on häijy ja tiukka, isä puolestaan jatkuvassa oopiumipöllyssä. Pikkuveljeensä Rinillä on sentään normaali suhde.
Jos lapsuus onkin ankea, myös tulevaisuus on tunkkainen. Mutta mitäpä muuta se voisi ollakaan eteläisen Nikanin tytölle? Edessä on pelkästään kovaa työtä ottoperheen kaupan apulaisena, kunnes hän aikanaan varttuisi pakkoavioliittoikäiseksi. Se on kohtalo, jonka väistämiseen on vain yksi keino. Kotikylästä Tikanysta on päästävä pois, ja ainoa tie kulkee koulun kautta. Pitää vain pärjätä kansallisessa kokeessa, kejussa, kilpailijoitaan paremmin.
Tällainen tavoite on köyhälle käytännössä mahdoton. Kejuun valmistaudutaan vuosia, ja paremman väen perillisillä on apunaan lauma tuutoreita, kirjastollinen oppikirjoja sekä runsaasti vapaa-aikaa. Rin onnistuu kuitenkin pääsemään paikallisen oppineen hoiviin ja pänttää niin filosofiaa, historiaa kuin kirjallisuuden klassikoita yökaudet, viikosta ja kuukaudesta toiseen.
Kun univaje uhkaa musertaa alleen, Rin turvautuu fyysiseen kipuun pysyäkseen hereillä. Ei nimittäin riitä, että hän pääsee mihin tahansa Nikanin opistoon. Niissä kun on valtaisat lukukausimaksut, joihin Rinin perheellä ei ole varaa eikä tahtoa. Ainoastaan Sinegardin sotilasopisto huolehtii oppilaidensa kustannuksista, mutta sinne päästäkseen pitää olla koko valtakunnan huippujen kerman aatelia. Vaan mikäpä olisi kiihottavampi kannustin kuin eksistentiaalinen epätoivo?
Pari sanaa ympäristöstä tähän väliin. Rinin asuttama kahdentoista provinssin keisarikunta on nimeltään Nikan, ja se on kokenut lähimenneisyydessä kovia. Lännestä tulleet hesperialaiset ovat riistäneet luonnonvaroja, saarnanneet uskontoaan ja siinä sivussa kohdelleet paikallisia kehittymättöminä ja alempiarvoisina barbaareina. Hesperiaakin välittömämpi uhka väijyi aikanaan idässä kaarijousipyssyn muotoisella Mugenin saarella. Kun saarivaltio katsoi hetkensä koittaneen, se valloitti mannernaapurinsa. Seurasi vuosikymmeniä kestänyt miehitys, jossa nikalaiset alistettiin oopiumin suurkäyttäjiksi.
Tämä oli ensimmäinen unikkosota. Toinen käytiin parisenkymmentä vuotta ennen trilogian tapahtumia, ja silloin nikanilaiset iskivät takaisin.
Kansan keskuudesta nousi legendaarinen kolmikko, Trifecta, joka otti asiakseen ajaa ulkomaalaiset maasta. Trifectan muodostivat Kyytär, Portinvartija ja Vihreä keisari, ja heidän yli-inhimillisistä teoistaan kerrotaan yhä uskomattomia legendoja. He häätivät valloittajat merten taakse, pakottivat Nikanin sotalordit valtansa alle ja ensimmäistä kertaa tuhanteen vuoteen yhdistivät kaksitoista provinssia keskitetyn hallinnon huomaan. Tai näin ainakin tarinat asian näkevät.
Toisen unikkosodan viimeinen kouristus oli kansanmurha. Mugenilaiset hävittivät Nikanille kuuluneen Speerin saaren viimeiseen asukkaaseen, minkä jälkeen jopa hesperialaiset katsoivat, että eiköhän siinä ollut kylliksi ja painostivat Mugenin neuvottelupöytään. Seurasi vetäytyminen. Toistaiseksi.
Nykyhetkessä Trifectasta on jäljellä enää keisarinna Su Daji. Oopiumi on kielletty kautta valtakunnan, mikä tarkoittaa tietenkin rahakkaita tilaisuuksia salakuljettajille. Hesperia pitää etäisyyttä, mutta Mugen on edelleen läsnä mantereella kauppasataman turvin, ja voiman tasapaino keikkuu arveluttavan lähellä sodan syöverin niljaista reunaa. Näissä olosuhteissa Rin lähtee Sinegardiin oppimaan millaista sodankäynti on. Ellei muuta niin ainakin kirjoitetuissa kääröissä ja ajatusleikkeinä.
Romaanin koulukuviot ovat perustasolla tuttua kauraa. Oppilaiden joukosta löytyy muun muassa ylimielinen paremman väen vesa (Nezha), älykäs kirjanörtti (Kitay) ja salaperäinen vanhemman vuosikurssin palvottu lahjakkuus (Altan). Opettajien joukossa luuraa se perinteinen mulkku (Jun) ja eksentrinen ymmärtäjä (Jiang). Lopputulos nousee kuitenkin osiensa summaa suuremmaksi. Kuang osaa loihtia keskushahmoistaan täysipainoisia ihmisiä paheineen ja puutteineen, eikä koviakaan seuraamuksia kaihdeta. Huonompi homma Rinille, joka harvemmin seisahtuu punnitsemaan vaihtoehtoja.
Vaikka Poppy Wars -trilogia kärsii kokonaisuudessaan ajoittain vieraahkolle tuntuvasta rytmityksestä, on The Poppy War -romaanin alkupuoli eheä paketti. Tiivistys osuu oikeisiin kohtiin, mutta jättää silti yksityiskohdille tilaa. Tämä luo kiitettävän immersiivisen ilmapiirin.
Tiikerin tissit ja muita manauksia
Hesperialaiset uskovat jumalalliseen Tekijään, joka on säätänyt kosmoksen kulkemaan kellokoneiston tarkasti. Nikanin pantheonissa jumaluuksia on enemmän, yksi shakkilaudan joka ruudulle. Näiden järjestelmien välinen ero piilee siinä, että nikanilaisiin jumaliin on mahdollista saada yhteys. Yksinkertaisimmillaan siihen tarvitaan tiettyjä huumaavia aineita, kuten unikonsiemeniä, ja edistyneemmät pärjäävät ilmankin.
Jumalten kanssa häärääviä yksilöitä kutsutaan shamaaneiksi, mutta heidän ikiaikainen perintönsä on repaleista ja vanhaa. Tuhat vuotta sitten valtakunnan ensimmäistä kertaa yhdistänyt Punainen keisari tapatti munkit ja poltti alaa käsittelevän kirjallisuuden. Nyt shamanismin saloihin on perehtynyt enää pieni joukko. Kuten Sinegardissa opettava Jiang, joka ottaa asiakseen opastaa Riniä erään vakavanpuoleisen välikohtauksen jälkeen.
Jumalten kanssa asioiminen on vaarallista ja tuhoisaa. Jumalat eivät sinänsä halua mitään, mutta ne pyrkivät vapauteen niitä kanavoivien ihmisten kautta – pahimmassa tapauksessa ne ottavat tämän valtaansa. Ja se on kaikkivaltaista ja peruuttamatonta, joten vanhoja shamaaneja ei ole.
Rinin jumalaksi on valikoitunut Feeniks-lintu. Se janoaa koston, raivon ja vihan tunteita. Ja Rin on hyvin vihainen nainen.
Koska romaanien Nikan pohjaa vanhaan Kiinaan, olisi Kuangin mielestä ollut falskia ujuttaa sukupuolten tasa-arvoa paikkaan, jossa sitä ei historiallisesti ollut. Utooppista maailmaa enemmän Kuangia kiinnostaa prosessi, jolla sinne päästään.
Epäfeministinen miljöö ei kuitenkaan tarkoita feministisen asenteen puutetta. Rin ei alistu kahlitsemaan tunteitaan vain siksi, että joku niin käskee. Mitä enemmän hän oppii itsestään ja historiastaan, sitä kuumempana hänessä kiehuu raivo, joka purkautuu impulsiivisuutena ja lyhytnäköisyytenä. Rin ei ole perinteinen kirkasotsainen sankari. On jopa kyseenalaista, onko hän sankari lainkaan.
Kun kolmas unikkosota lopulta syttyy – sillä miten se voisi olla syttymättä – tarina siirtyy vaiheeseen, joka käytännössä kantaa trilogian päätökseen asti. Vaikka yksi sota nimellisesti loppuisikin, uusi on aina nurkan takana. Mugenin hyökätessä koko Sinegardin sotakoulu mobilisoidaan ja alun taisteluista selvinnyt hahmogalleria viskataan neljän tuulen vietäväksi kuka minnekin. Jotkut kohdataan uudestaan. Kaikkia ei.
Pitkä marssi ja hauntologian alkeet
The Poppy Warin jälkeen Rinin tarina jatkuu kirjoissa The Dragon Republic (2019) ja The Burning God (2020). Kuten jatko-osien kanssa yleensäkin, niistä ei voi tyhjentävästi puhua törmäämättä johonkin ensimmäisen kirjan kehityskulkuun, joka on sarjaa lukiessa parempi kohdata yllätyksenä. Olisi kuitenkin karhunpalvelus jättää niistä kertominen kokonaan, sillä juonikaaret eivät aina vie sinne, minne ensi alkuun olettaisi. Tämä on yksi Kuangin lukuisista vahvuuksista. Toinen on hänen tapansa pedata asioita, ja toisaalta jättää juonilankoja lepattamaan.
Hyvä tarinankertoja pohjustaa tulevaa vihjeillä ja viitteillä. Erinomainen tarinankertoja ei tartu niistä jokaiseen. Ratkaisu pitää lukijan epävarmuuden tilassa ja takaa keskittymisen itse kerrontaan sen sijaan, että lukija yrittäisi harppoa aina pari askelta kirjailijan edellä. Tämä on tärkeää, sillä ajoittain keskeinen päätös syntyy jonkin haja-ajatuksen tai harkitsemattomasti heitetyn repliikin seurauksena.
Tällaisten hetkien herkullisuutta lisää Rinin vainoharhaisuus, joka tarttuu lukijaankin. Myöskään jokaista lukijaa kiinnostavaa arvoitusta ei ratkaista. Vähemmän keskeisten hahmojen kohtalot saattavat jäädä avoimiksi, jos Rin itse ei saa niitä tietoonsa.
Kolmannen unikkosodan kaaos synnyttää tilaisuuksia, joita jotkin tahot ovat odottaneet vuosikymmeniä. Lohikäärmeprovinssin sotaherra Yin Vaisra lähtee avoimesti vastustamaan keisarinnaa ja julistaa unelmaa tasavaltaisesta hallitusmuodosta. Tätä seuraava sisällissota ammentaa paljon Kuomintangin pyrkimyksistä yhdistää Kiina uudelleen keisarivallan murennuttua. Mutta kuten historia opettaa, Tšiang Kai-šekin porukka ei ollut ainoa valtatyhjiön täyttöön pyrkivä taho. Niinpä aaltoilevista liittolaisuussuhteista nousee Vaisran tasavaltaa vastustava voima.
Kuang käsittelee esseessään How to Talk to Ghosts (2018) sitä, mitä aaveet voivat fiktiossa kuvastaa ja miten ne voivat ilmetä. Teksti lähtee liikkeelle perinteisistä kummituksista, mutta johtaa pian Jacques Derridan tunnetuksi tekemään termiin ”hauntology”, joka käsittelee asioiden ja tapahtumien puuttumista – esimerkiksi historian välittämisessä vanhemmalta lapselle.
Vaikka Kuangin perhe oli lähtenyt Kiinasta jo vuosia aiemmin, hänen äitinsä muistutti tyttärelleen usein, ettei Puolueesta koskaan tullut puhua mitään, ei etenkään verkossa. Ties kuka saattoi olla kuulolla. Kommunistien valtaannousu ja hallinto, ja samalla kaikki niihin liittyvät sukutarinat, olivat siis heidän perheessään tällaisia hauntologian tarkoittamia katvealueita, puutos kulttuurin jatkumossa.
Kuang halusi kuitenkin käsitellä kommunisteja ja etenkin Maoa Zedongia Poppy Wars -sarjassaan. Hän on moneen otteeseen kertonut avoimesti, kuinka käyttää Rinin hahmoa tutkiakseen, millaiset olosuhteet kääntävät ihmisen polun kohti hirmuhallitsijan keinovalikoimaa.
Tämä toi mieleeni Ken Liun kommentin, kun haastattelin häntä Helsingin Worldconissa. Mainitsin, miten eräs hänen hahmonsa tuntui toimivan ”hyvien” puolella, mutta käytti koko ajan eskaloituvia arveluttavia keinoja status quon säilyttämiseksi. Liun mukaan pahuus on pahuutta, eikä riipu siitä, mitä sillä yritetään saavuttaa. Tämä näkemys ei saata Riniä erityisen suopeaan valoon. Jos ei kohta oikein ketään muutakaan trilogian hahmoista, koska kyseessä ei ole mitenkään iloinen tai hauska tarina.
Sodan raakuus tulee puhtaimmillaan esiin jo mainitussa The Poppy Warin luvussa, mutta eipä otetta jatkossakaan höllätä. Nikanin kansa on lukumäärältään mittava, ja kansa on se, joka jää aina marssivien sotilaiden jalkoihin. Mikään ei suju siististi. Sodan syrjäyttämät pakolaisvirrat etsivät turvaa, taudit leviävät ja ravinnon vähyys aiheuttaa nälkää. Vihollissotilaiden kitkeminen valloitetuista kaupungeista on likaista puuhaa, eikä koskaan voi olla varma, kuka seuraavaksi kääntää opportunisesti takkinsa. Tämä pakottaa jatkuvasti vainoharhaisemmaksi muuttuvan Rinin hakemaan uusia liittolaisia, toisinaan aika odottamattomistakin suunnista.
Alku sisältää lopun
Kirjoittaessaan The Poppy Waria Kuang oli luonnostellut myös myöhempiä tapahtumia, mutta ajan myötä hän muutti aiempia suunnitelmiaan. Silloinen luonnos The Burning Godista oli hänen mukaansa viihdyttävä, mutta samalla sellainen, jonka unohtaa heti kirjan suljettuaan. Uusien kokemusten ja lisääntyneen tiedon myötä tarina alkoi kuitenkin kääntyä suuntaan, joka on loppujen lopuksi ainoa mahdollinen päätepiste tälle kaikelle.
Kuangin mukaan loppu sisältyy jo alkuun. Hän rakastaa symmetrioita ja on rakentanut juonikaaret ja hahmot mahdollisimman pitkälti tämän periaatteen varaan.
Kun Kuang ryhtyi kirjoittamaan The Poppy Waria, hän oli vasta tutustumassa kotimaansa kulttuuriin ja historiaan. Hän sanookin, ettei voisi mitenkään keskittyä ainoastaan fiktion tuottamiseen, vaan hän haluaa myös kokea, opiskella ja opettaa. Jos hän kirjoittaisi vain omista muistoistaan ja kokemuksistaan, tuloksena olisi ”tylsiä kirjoja lukiolaistytöstä”. Nyt hän opiskelee Kiinan kirjallisuutta ja historiaa ja on jo ryhtynyt väitöskirjan tekoon. Tutkimus onkin hänelle tärkeintä ja kirjoittaminen asettuu vasta kakkossijalle. Romaaneja sopii edelleen odottaa, mutta jossain vaiheessa kirjoittajaksi ehkä merkitään professori R. F. Kuang.
Kun The Poppy War ilmestyi, se saavutti heti suuren suosion. Romaani oli ehdokkaana Nebula-, Locus- ja World Fantasy -palkinnon saajaksi. Vaikkei voittoa tullutkaan, on tämä parikymppiseltä esikoiskirjailijalta jo itsessään räyheä saavutus.
Sen sijaan Compton Crook- ja Crawford-palkinnot napsahtivat kohdalle. Näistä ja muista tunnustuksista huolimatta Kuang toivoo, että aikanaan Poppy Wars -kirjoja pidetään hänen kehnoimpinaan. Taustalla on siis vahva tahto oppia lisää ja antaa uuden tiedon muokata sitä, miten ja mistä hän kirjoittaa.
Onneksi ei tarvitse kauaa odottaa. Vuoden 2022 elokuussa luvassa on niin kutsuttu ”Oxford-romaani”, joka on nimeltään Babel. Sen päähenkilö on kiinalainen poika, joka käyttää nimeä Robin Swift. Hänet tuodaan Lontooseen, jossa hän pääsee – lopulta – opiskelemaan Kuninkaallisessa käännösinstituutissa, Babelissa. Kirjan konflikti piilee siinä, että Swift työskentelee instituutin palveluksessa brittiläisen imperiumin etuja ajaen, mikä väistämättä tarkoittaa toimimista omaa kotimaataan vastaan.
Kuang tuo tarinaan mukaan myös viittauksia vuoden 1989 Tiananmenin aukion opiskelijamielenosoituksiin. Hänellä itsellään oli aikoinaan seinällään juliste kuuluisasta kohtaamisesta: uhmakas mies seisomassa tankkijonon edessä. Hänen isänsä pysähtyi kerran katsomaan julistetta ja totesi hiljaa: ”Minäkin olin tuolla.”
Babelia odotellessa Poppy Wars -trilogian jälkeensä jättämää aukkoa voi tilkitä muutamalla lyhärillä. The Book of Dragons -lohikäärmeantologiasta (2020) löytyy Kuangin novelli The Nine Curves River, joka sijoittuu unikkosotien maailmaan. Tarkalleen sanottuna Arlongiin, joka tulee tutuksi The Dragon Republic -romaanissa. Samaan maailmaan solahtaa myös Kuangin nettisivulta ladattavissa oleva pdf-tiedosto, johon on koottu hajanaisia kohtauksia Nezhan näkökulmasta. Siihen ei tosin kannata koskea kuin vasta trilogian jälkeen. Toinenkin novelli löytyy, mutta se on Tähtien sotaa se.
Summat summattuna
Poppy Wars -trilogia on raikas lisä fantasiakirjallisuuden muutenkin monitahoiseen tarjontaan. Kiinan lähihistoria on harvemmin fantasiassa käytettyä materiaalia. Eräässä haastattelussa Kuang toteaakin, että Nanjingia ei ole taidettu muissa genreteoksissa käsitelläkään. Voi olla, että haastattelusta on jo kulunut aikaa, tai vaikkei olisikaan, annettakoon hänelle anteeksi se, että J. Pekka Mäkelän Hunan ei ole tullut tutuksi.
Trilogian kerronnasta löytyy tiettyä rosoisuutta ja hiertävää karkeutta, mutta se menee oppirahojen piikkiin, jotka Kuang itsekin myöntää maksaneensa kokonaisuutta kirjoittaessaan. Välitön jälkifiilis ei välttämättä suo täyttymystä, etenkin jos lukijalla on paljon toiveita, joihin kirjailija ei ole asiaa punnittuaan halunnutkaan vastata. Kuang näet päättää juonikaaret niin, että tuleva jää kovin epävarmaksi. Tämä on resepti, jolla asiat juuttuvat pyörimään lukijan pään sisään, vaikka kirjan on jo laskenut viimeistä kertaa käsistään.
Vaikka Kuang ei – ainakaan tällä hetkellä – aio palata Poppy Warsin maailmaan, vaan suuntaa taiteelliset pyrintönsä muualle, on faneilla silti jotakin odotettavaa. Starlight Media on näet ostanut trilogian oikeudet tv-sarjaa varten. Sen valmistumisaikataulusta ei ole vielä tietoa, mutta ehkä ehdimme nähdä sarjan viimeisen kauden jo ennen kuin George R. R. Martinin Tulen ja jään laulun seuraava osa ilmestyy.
Shimo Suntila
Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.
