Melina Marras
Para
Nysalor
Roihu on vasta yhdentoista mutta kokenut monenlaisia muutoksia. Varpu-äiti on kuollut, ja isä haluaa jättää menneet taakseen. Yritys on alusta saakka tuhoon tuomittu. Isä ja poika muuttavat Varpun Yösydän-suvun autioituneeseen kartanoon Lohjansaarelle.
Yösydämet ovat olleet saaren yhteisön tuki ja turva historian vaikeina hetkinä. He ovat kätilöineet lapset maailmaan, hoitaneet sairaudet ja peitonneet katovuodet, mutta saaneet lopulta aikaan myös kadonneita ja silvottuja lapsia, salaperäisiä tulipaloja ja pelkoa. Roihu on sukunsa viimeinen, eikä hänen läsnäoloonsa suhtauduta lainkaan lämpimästi – ei varsinkaan sitten, kun ihmisiä alkaa kuolla väkivaltaisesti.
Roihu joutuu kohtaamaan yksin äidin suvun maineen ja perinteet. Mikko-isä on jalat maassa elävä kokki, jolla oli tapana suhtautua vaimonsa kansanperinteestä ammentaviin käsityksiin epäuskoisesti mutta suvaiten. Varpulla oli joka tapauksessa lapseen heistä kahdesta syvempi suhde, ja sitä Mikko joutuu nyt harmittelemaan.
Kun uudessa asuinpaikassa alkaa tapahtua kummia, Mikko tuntee suurta avuttomuutta. Roihun onneksi paikalla asuu yhä Inkeri, noitana pidetty vanhus, joka oli Roihun Irma-isoäidin paras ystävä ja oikea käsi. Inkeri avaa Yösydänten perinnön Roihulle, kertoo, mikä rooli suvulle on valtavalla Paavolan tammella, ja tekee kaikkensa, jotta Roihun vahingossa vapaaksi päästämä pahuus saataisiin sinne, minne se pohjimmiltaan kuuluu.
Para on Yösydän-trilogian avaus, mukaansatempaava kauhuromaani, joka sopii lukemiseksi suomalaiseen juhannukseen kuin näkki rantaveteen. Tarina on sopivasti kirjan mittainen, ja vaikka jatko on tervetullutta, Para kantaisi tällaisenaankin.
Melina Marras on ammentanut aineistoa kansanperinteestä ja historiasta. Paavolan tammikin on todella olemassa Lohjansaaressa. Marras on käsitellyt samanlaisia aiheita vuonna 2019 ilmestyneessä Hitonhauta ja muita puolielävien kohtaloita -novellikokoelmassa. Siinä kirjailija käytti Karoliina Heinola -nimeä.
Parassa liikutaan nykyhetkestä takaumiin muutaman vuosikymmenen päähän. Roihun ja Mikon kohtaamat kauheudet on rakennettu menneisyydessä toisten ihmisten valinnoilla. Varpu oli äitinä ja puolisona lempeä, mutta hänen nuoruutensa paljastuu suorastaan brutaalin veriseksi. Kun peri-inhimilliset tunteet, kuten suru, viha ja kostonhimo, yhtyvät tuonpuoleisen voimiin, syntyy epäinhimillisen suurta kärsimystä.
Parassa on viehättävää se ehdottomuus, jolla Marras aiheeseensa suhtautuu. En osaa arvioida, mikä kaikki ammentaa todellisesta kansanperinteestä ja mikä on keksittyä. Tällä ei ole väliä. Merkityksellistä on, että noituus ja tuonpuoleinen ovat läsnä kaikkialla juonessa, ympäristössä ja henkilöissä. Totaalisuus tekee niistä uskottavia ja kiinnostavia. Ne motivoivat kirjan henkilöitä ja pakottavat heidät toimimaan.
Parannettavaakin romaanissa löytyy. Juonen realistinen puoli olisi ajoittain kaivannut lisää uskottavuutta. Mikko esimerkiksi päästää poikansa yksin ulos pimeälle pihalle, vaikka talosta on juuri ampaissut karkuun tuntemattomaksi jäänyt tunkeilija. Lisäksi Mikko kuuli hetkeä aiemmin, että joku on tappanut väkivaltaisesti naapurin vanhan miehen. Poliisejakaan ei paikkakunnalla tunnu käyvän, vaikka ihmisiä kuolee kauheilla tavoilla.
Kiinnittäisin huomiota myös tuhahtamisiin, kailottamisiin ja mutinoihin – ”sanoa” on paras tapa ilmoittaa, että henkilöt puhuvat. Kun tapahtumat ovat värikkäitä ja ihmiset täynnä tunteita, dialogin juoksutus ei kaipaa ylimääräisiä tehostesanoja.
Para on kiehtova lukukokemus. Se tempaisee mukaansa pimeään ja väkivaltaiseen perinteeseen, mutta sen kuvailemat ihmiset pyrkivät kohti valoa. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä Roihu saa seuraavaksi vastaansa.
Tiina Raevaara
Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/24.
tähtivaeltajablogi 