Kirjat – Kristian Blomberg: Sukupolvialus

Kristian Blomberg
Sukupolvialus

Poesia

Kristian Blombergin kuudennessa runoteoksessa hyödynnetään scifin ja tieteen kuvastoa. Jo komea kansitaide kuljettaa tunnelman tähtienvälisen matkustuksen tematiikkaan.

Runoissa puhutaan aallonpituuksista ja havaitsemisen mahdollisuudesta, puntaroidaan orgaanisen ihmisyyden ja teknologioiden rajapintoja. Sanankäyttö on fragmentaarista ja assosiatiivista, säkeet ovat vaihtelevassa suhteessa toisiinsa, välillä irtonaisia ja välillä tiiviisti yhteen lomittuvia. Tekstissä ei pääosin pyritä tarkkarajaisesti hahmoteltuun puhujaan tai miljöön ja tapahtumapaikan määrittelyyn ennen kokoelman viimeistä osiota.

Teoksen osiot ovat keskenään virkistävän erilaisia. Välillä leikitellään sonettimuodolla tai muulla säännönmukaisella mitalla, välillä teksti ryöpsähtää kursivoiduksi proosarunoksi. Katkelmittain ollaan selvästi jo matkan päällä, kryoarkussa, jonka kerran avautuessa aukenee myös määränpään outous. Toistuvasti iteroidaan ihmismielen komponentteja: minuus on konstruoitua, sen rakenneosat vaihdettavissa uusiin ja korvattavissa paremmilla. Mitä meistä lopulta tulee, jos annamme asentaa itseemme yhä uusia kyberpunkista tuttuja implantteja ja liitännäisiä?

Monessa runossa viitataan videopelien maailmoihin. Hahmot suorittavat sivutehtäviä, hyppelevät tasoilta toisille ja kohtaavat epäinhimillisiä vastuksia. Kuin sähköisen tiedonkäsittelyn syövereissä, ihmismielessäkin lienee komentosarjoja, jotka ovat alisteisia kooderien suunnitelmille. Koneita ne ovat orgaanisetkin koneet. Kaikista viittauksista ei saa kiinni, ja tällöin lukiessa voi keskittyä nauttimaan kiinnostavista sirpaleista ja välähdyksistä koosteisen kokonaisrakennelman sijasta.

Varsinkin Valon keskipiste -osiossa on paljon oivaltavia säkeen katkomisia, jotka mahdollistavat monenlaisia hahmotuksia ja toisiaan täydentäviä lukutapoja:

”Myöhemmin
on tulevaisuuden vuoro

hylätä meidät:
kellumaan jäävät ääniaallot

kertovat maailman jatkumisesta
mutta peittävät mitä täydentävät”

Ajoittain ajattelu on aforistisen niukkaa ja silloin ylletään yleisinhimilliseen syvällisyyteen:

”sillä raastavaa on kuulua ihmisten joukkoon
saamatta tukea
mutta kuitenkin puristua”

Yöpilvet-osiossa typografia on lipuvaa ja tekstin ilmiasu myötäilee ihastuttavasti teemoja. Kokoelman mahdollisesti kaunein ilmaisu on:

”valoa vuotaa
painovoiman särkyneestä ruukusta”

Nimiosio Sukupolvialus hyödyntää pystysuoria katkoviivoja tekstin jäsentämisessä. Viivat erottavat sanoja toisistaan kuin laipiot, joiden sisällä merkitykset muodostuvat – ja välillä kurkottavat seinien läpi luomaan toisenlaisia kokonaisuuksia. Aiemmin abstrakti teksti tiivistyy nyt paikaksi, matkanteoksi aluksen sisällä. On maisemahuone ja ulpukoita, taaksepäin katsomista, ehkä katumustakin, tai ainakin kaipausta. Tekstin esteettinen kiinnostavuus sivuille aseteltuna käy yksiin mahdollisen perillepääsyn aprikoinnin kanssa.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Kirjat – Elli Leppä: Hylänkö

Elli Leppä
Hylänkö

Nysalor

”Hylängöt ovat menetettyjä maita, ne ovat luopuneet inhimillisestä projektista, muuttuneet ja kieltäytyneet kasvamasta meidän unelmiamme.”

Elli Lepän neljäs runokokoelma on raadollisen ekokriittinen tutkielma ajasta sen jälkeen, kun ihmiskunnan tuho on jo tullut ja mennyt. Runot antavat aivan uudenlaisen lintuperspektiivin Maan massiiviselle ja systemaattiselle hävitykselle, jonka ihmiset ovat aiheuttaneet.

Vaikka tuhomme onkin Hylängön mukaan väistämätön, runokokoelma on samalla toiveikas ja antaa varmasti myös eräänlaista lohtua planeettamme rappiotilasta huolestuneille lukijoille. Kokoelman sanoma on selvä: älkää huoliko, luonto kyllä selviää meistä ihmisistä. Ihmiskunnalla on virheellinen käsitys omasta tärkeydestään niin hyvässä kuin pahassakin. Meidän olemassaolomme on luonnolle vain silmänräpäys, hetken hurma, kuriositeetti, epäonnistunut evolutiivinen kokeilu, jonka on tarkoituskin päättyä aikanaan. Muutos on väistämätön.

Lepän tapa käyttää luonnontieteellistä terminologiaa on hyvin originellia. Hän kutoo kiehtovalla tavalla sen sekaan mytologiaa ja vaihtelee näkökulmia eliölajeista toisiin, osoittaen samalla ihmismielen itsekeskeisyyden ja pahimmillaan sen mielettömyyden: ”kaikki aine joka on väkisin työstetty toisenlaiseksi, tekee hidasta eroa luojastaan, molekyyli molekyyliltä pyrkii takaisin lähtötilaansa, tai seuraavaan olomuotoon, hajoava paperi kirjastojen kellareissa, lahoavien kirjojen työlästä hengitystä.”

Lepän esikoisteos Seisaukset, tasaukset teki minuun suuren vaikutuksen vuonna 2020. On ollut hienoa nähdä, miten hän on jatkanut kirjoittamista ylläpitäen samaa huikean kaunista ja älykästä kielellistä taituruutta: ”dyynien laidoilla kylissä, korumaiset hämähäkit kutovat seittipalatseja, keitaan kuivuneelle pohjalle, ne tietävät ettei läikehtivä vesi palaa, viileät laineet enää kangastuksia, aavikon valkeissa silkkikinoksissa.”

Hylänkö on täysin oikeutetusti ehdolla vuoden 2023 Kalevi Saxellin muistopalkinnon saajaksi.

Melina Marras

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/24.