Ričardas Gavelis
Vilnan pokeri
Vilniaus Pokeris
Suom. Urtė Liepuoniūtė & Per Länsmans. Siltala

Ričardas Gavelisin neuvostovallan aikainen pääteos, Vilnan pokeri, on liettualaisen kirjallisuuden postmoderni virstanpylväs. Jokainen liettualainen tuntee sen vähintään nimeltä ja maineeltaan. Teos sai silloisten sääntöjen vastaisesti painoluvan vuonna 1989, kun kustantamon apulaiskustannuspäällikkö tajusi, että romaani ei voisi odottaa suotuisampia aikoja. Kaksi viikkoa kirjan ilmestymisen jälkeen Berliinin muuri murtui.

Kiitos kääntäjien, Urtė Liepuoniūtėn ja Per Länsmansin sinnikkyyden sekä Siltala-kustantamon, Vilnan pokeri on nyt myös suomalaislukijoiden ulottuvilla. On ilo huomata, että vaikean, kokeellisen romaanin julkaisu on ilmeisesti myös kannattanut – arviokappale edustaa jo kirjan toista painosta.

Romaani jakaantuu neljään kirjaan, jotka tarkastelevat samaa murhatapausta eri näkökulmista. Keskeisin hahmo on ensimmäisen, pisimmän ja rönsyilevimmän kirjan päähenkilö Vytautas Vargalys. Hän on viisikymppinen vilnalaismies, joka on selvinnyt hengissä Stalinin leireiltä ja sysätty työskentelemään puoliksi unohdettuun kirjastoon. Eletään lokakuuta määrittelemättömänä vuotena 1970-luvulla. Varsinkin Vargalysin kertomus käsittelee kuitenkin myös aiempia traumaattisia vuosikymmeniä, kun pirstoutunut mieli ajelehtii tuuliajolla ajan virrassa.

Vyörytys on raskasta luettavaa niin muodoltaan kuin sisällöltään. Teoksen maailma on täynnä kurjuutta, raakuutta ja inhottavuutta. Vargalys on kertojana epäluotettava, samoin muut kertojat, mutta silti luotettavampi kuin järjestelmä. Hän ei ole viaton, vaikka saattaakin olla syytön siihen, mistä häntä syytetään. Tästä huolimatta hän on monin verroin viattomampi kuin järjestelmä, jota kenenkään on turha syyttää mistään. Taustalla Vilna on kaikki ja samalla ei-mitään: lohikäärmeen valtaama labyrintti, todellinen ja pelkkä myytti.

Vilnan pokeri on huuruinen, fantastinen ja tajunnanvirtainen painajaisuni, joka käy totalitarismin kimppuun, koska ei muutakaan voi – vaikka on tuomittu häviämään. Oikeutettu vainoharhaisuus ei ole riittävän vainoharhaista, juonikkuus ei tarpeeksi juonikasta, sillä järjestelmä on aina häikäilemättömämpi kuin sen vastustajat. Vargalys nimittää järjestelmää sanalla he ja tunnistaa sen lonkerot neuvostojärjestelmän lisäksi muistakin totalitaristisista ajoista ja paikoista. Eipä sitä kieltämättä tarvitse nykypäivänäkään kaukaa etsiä.

Gavelis ei säästele romaanissaan myöskään omiaan. Hahmot etsivät Liettuaa, maan, kulttuurin ja sen ihmisten sielua, mutta löytävät usein vain aihetta mustaan huumoriin. Gavelis piikittelee useammankin hahmon suulla liettualaisia taiteilijoita siitä, miten huojentuneita he ovat, etteivät saa tehdä taidettaan – vaan voivat tyytyä surkuttelemaan.

Lukijankaan ei pitäisi säästellä itseään. Vilnan pokeria on vaikea kuvailla mukaansatempaavaksi tai palkitsevaksi tai edes väittää, että kyllä kaikki vielä keskittymällä avautuu. Parempi olla lupaamatta mitään. Mutta teos on vimmainen, ravisuttava ja välttämätön. Vähintä, mitä lukija voi tehdä, on suostua kaiken tämän todistajaksi.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.