Jussi Ahlrothin Helsingin Sanomissa julkaistu artikkeli Disneyn The Acolyte -sarjan lopettamisesta ensimmäisen kauden jälkeen herätti kommentoijissa kritiikkiä. Niinpä päätin heittää blogiin tuoreimmasta Tähtivaeltajasta tutun The Acolyte -sarjan arvostelun.

Tekstin ovat laatineet Elisa Wiik ja Mikko Seppänen, jotka ovat jo useiden vuosien ajan erikoistuneet striimauspalveluiden spefi-sarjojen esittelyyn.

The Acolyte

Tähtien sota -sarjoilla on pitkä ja vaihtelevan tasoinen historia. Ensimmäistä kertaa Star Wars saapui televisioruuduille jo vuonna 1978 pahamaineisella Holiday Specialilla. 1980-luvulla katsojia kidutettiin puolestaan Ewok-televisioelokuvilla. Animaatiopuolella asiat ovat olleet hieman paremmin. Esiosatrilogiaa seuranneet sarjat ovat saaneet jopa oman fanikuntansa, vaikka niiden 3D-animaation laadusta voidaan olla montaa mieltä.

Katsomisen arvoisia näyteltyjä Star Wars -sarjoja jouduttiin kuitenkin odottamaan Disney+ -palvelun ilmestymiseen saakka. Vuonna 2019 käynnistynyt The Mandalorian kasvoi nopeasti valtavan suosituksi ja sai Disneyn tuottamaan useita uusia sarjoja. Kaikki kehut ansaitsevaa Andoria lukuun ottamatta valtaosa niistä on kuitenkin saanut vähintäänkin ristiriitaisen vastaanoton – niin kriitikoilta kuin faneiltakin. Tämä johtunee siitä, että sarjat ovat olleet kovin turvallisia sekä sijoittuneet ajallisesti yhdeksän teatterielokuvan lähistölle.

The Acolyte tekee kuitenkin selkeän pesäeron filmimaailmaan, sillä sarja sijoittuu noin sata vuotta ennen Pimeä uhka -elokuvan tapahtumia. Lisäksi sen pääosia esittävät käytännössä täysin uudet hahmot. Ratkaisu on erinomainen, sillä jo lähes loppuun kalutusta kaanonista vapautunut sarja onnistuu yllättämään ja tuomaan kehiin mielenkiintoisia käänteitä – vaikkei ehkä täysin nappisuoritus olekaan.

Osha (Amandla Stenberg) on entinen padawanoppilas, jota epäillään jedi-mestarin murhasta. Epäonnistuneen pidätysyrityksen jälkeen Oshan perään lähetetään hänen opettajanaan toiminut mestari Sol (Squid Game -sarjan pääosaa esittänyt Lee Jung-jae).

Pian paljastuu, että jedi-mestarin murhaan syyllinen onkin Oshan kaksoissisko Mae. Maen uskottiin kuolleen traagisessa episodissa, joka vaati myös sisaruksia kasvattaneiden jedinoitien henget. Tapahtumaketju sai alkunsa, kun ryhmä jedejä, mukaan lukien mestari Sol, saapui tutkimaan noitien asuttamaa planeettaa.

Tarinaltaan The Acolyte ei uurra kovinkaan uusia uria, mutta sen keskiössä oleva mysteeri kantaa hyvin varsinkin kauden alkupuolella. Mielenkiintoa herättävät myös sarjan harmaansävyiset hahmot. Juonen edetessä The Acolyte tekee selväksi jedien erehtyväisyyden ja esittelee myös sarjan kuumottavan hyvännäköisen pahiksen positiivisia puolia.

Visuaalisesti sarja näyttää todella hyvältä. Disney on selvästi pistänyt rahaa hienoihin lokaatiokuvauksiin sekä lavasteisiin ja muuhun rekvisiittaan. Erityisesti taistelukohtaukset ovat mieleenpainuvia. Toisaalta on harmillista, että vaikka sarja sijoittuu aikaan ennen elokuvia, se näyttää monilta osin hyvin samanlaiselta Tähtien sodalta kuin kaikki aiemmin nähty.

Lisäksi The Acolyten pakka levähtää kauden lopussa, kun sarja yrittää tunkea liikaa tarinaa ja tapahtumia päätösjaksoon. Tämän seurauksena hahmojen valinnat ja ratkaisut eivät tunnu enää istuvan täydellisesti heidän luonteisiinsa. Pikemminkin vaikuttaa siltä, että sarjan tekijät ovat vain miettineet seuraavan kauden alkuasetelmaa.

Vaikka The Acolyte saavuttaakin ensimmäisen kauden lopussa tietynlaisen välipisteen, niin käytännössä tarina jää päähenkilöiden osalta täysin kesken. Nähtäväksi jääkin, kuinka hyvin potentiaalinen toinen kausi pystyy pitämään kiinni ensimmäisellä kaudella nähdyistä harmaista sävyistä vai siirrytäänkö kerronnassa perinteisempään hyvä/paha-asetelmaan.

Ristiriitaiset tunteet jättäneestä kauden päätöksestä huolimatta The Acolyte kuuluu tämän hetken Star Wars -sarjojen parempaan kastiin. Varsinkin, koska se onnistuu jättämään nostalgiafiilistelyt sikseen ja keskittymään omaan tarinaansa. Parhaimmillaan sarja yllättää, ja jo pelkästään tämän vuoksi se on katsomisen arvoinen.

Elisa Wiik & Mikko Seppänen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/24.