Antti Oikarinen

Kirjat – Jari Koponen ja Vesa Sisättö: Kuviteltu tulevaisuus – Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Jari Koponen ja Vesa Sisättö
Kuviteltu tulevaisuus – Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944
Avain

Pitkän linjan tieteiskirjallisuuden asiantuntija Jari Koponen ja nuorehkompi Vesa Sisättö ovat jälleen yhdistäneet voimansa. Kuviteltu tulevaisuus -teoksessa käydään läpi Suomessa julkaistua scifi-kirjallisuutta lähes puolentoista vuosisadan ajalta. Mukana on myös otteita aikalaisarvioista ja artikkeleista. Lisäksi tieteiskirjallisuuden tarina on liitetty historiallisiin tapahtumiin sekä yhteiskunnalliseen ja tekniseen kehitykseen.

Kirjassa on kaksi osaa, ja jakolinjana toimii luontevasti Suomen itsenäistyminen.

Suomalaisen tieteiskirjallisuuden alkupisteeksi annetaan Koposen aiemman Utopia- ja tieteiskirjallisuus Suomessa: bibliografia 1803–2013 -teoksen (2014) mukainen vuosiluku 1803. Tuolloin Åbo Tidningissä julkaistiin Gabriel Hartmanin tarina En Dröm. Siinä tutkitaan mikrokosmosta vuoden 1899 Pariisissa. Tarina on elementeiltään tyylipuhdasta tieteiskirjallisuutta, jossa ekstrapoloidaan sen hetkisen tietämyksen kehitystä.

Aika ennen itsenäisyyttä -osuus on pirstaleinen jo ihan kulttuurin kehittymisen ja sitä seuranneiden muutosten takia. Monet kyseisen ajanjakson suomalaiset tieteistarinat ovat yhdellä idealla ratsastavia kertomuksia, joissa edesautetaan jotain poliittista näkemystä tai varoitellaan yhteiskunnallisista muutoksista – kuten naisten vapautusliikkeestä.

Hauska kuriositeetti on paikallisten tulevaisuuksien alagenre, jossa kuvataan omaa kotikaupunkia muutaman vuosikymmenen päästä.

Kirjan loppupuoli on jäntevämpi ja paremmin jäsentynyt. Mukana on helpommin yhteen koottavia teemoja ja kohteita, kuten Suur-Suomi-tarinat, lukemistokirjoittajat sekä Volter ”Alastalon salissa’” Kilven postuumi ja keskenjäänyt romaani Gulliverin matka Fantomimian mantereelle (1944). Tällä ajanjaksolla tieteiskirjallisuus alkaa myös muodostua selkeämmin omaksi genrekseen.

Kirja on täynnä mielenkiintoisia anekdootteja, sitaatteja ja yksityiskohtia niin tunnetuista kuin syystäkin unohdetuista askeleista genren syntyhistoriassa. Osa niistä käsitellään pelkällä maininnalla, kun toiset saavat esseemäisen esittelyn. Painotukset ja valinnat eivät kuitenkaan tunnu sattumanvaraisilta, vaan käsittelyn laajuus on harkittu sekä historiallisen ja/tai kulttuurillisen merkittävyyden kannalta. Loppuun on vielä laitettu tiivistelmä kirjan havainnoista, termiluettelo, lähdelista ja hakemisto.

Huolimatta välillä haasteellisesta lukukokemuksesta käsissä on todellinen rakkaudenosoitus tieteiskirjallisuudelle. Tämän mittakaavan tutkimuksia tulee harvoin vastaan. Ilahduttavasti luvassa on myös jatko-osa, jossa kerrotaan tieteiskirjallisuuden historiasta Suomessa vuosina 1945–1982.

Antti Oikarinen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Kirjat – TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

TJ Klune
Talo taivaansinisellä merellä
The House in the Cerulean Sea
Suom. Mika Kivimäki. Karisto

Herra Linus Baker on ollut jo pitkään uskollinen ja tarkka työntekijä maagisten lasten huoltovirastossa. Viraston byrokraattisuus ja hierarkkisuus lähentelevät montypythonmaisia ulottuvuuksia, mutta Linus on tyytyväinen rooliinsa orpokotitarkastajana – ainakin jos tyytyväisyys tulkitaan niin, ettei hän aktiivisesti etsi pelastusta ahdistavan harmaasta arjestaan.

Muutos on kuitenkin edessä, kun Linus saa käskyn salaiseen tehtävään viraston Äärimmäisen Korkealta Johtoportaalta. Hänet määrätään tarkkailemaan kuukauden ajan pienellä saarella sijaitsevaa orpokotia, jossa asustaa kuusi hyvin erityisillä voimilla varustettua lasta.

Linusille on annettu selkeät ohjeet raportoida säännöllisesti lasten mahdollisesta vaarallisuudesta sekä laitoksen henkilökunnan edesottamuksista. Luonnollisesti Johtoporras toimii kuten ylin johto yleensäkin, joten Linusille jätetään kertomatta monia keskeisiä asioita. Niinpä kun hän saapuu sinisen meren ympäröimälle saarelle kissan ja ohjesääntökirjan kanssa, yllätys on melkoinen.

Saarella Linus kohtaa lapsia, joista yksi on ihmissylikoira, toinen limamöykky ja kolmas antikristus. Ja niin oudolta kuin se kuulostaakin, tässä seurassa pikkubyrokraatti löytää elämälleen uuden suunnan ja sisällön.

TJ Klune on todennut saaneensa idean kirjaan Kanadan alkuperäiskansojen lasten pakkohuostaanotoista 1950–1970-luvuilla. Romaani on raskautettu muillakin vakavilla teemoilla, mutta ne on onnistuttu ujuttamaan kertomuksen taustalle niin hyvin, että yleisilme on hauska ja hyväntuulinen.

Myös kirjan hahmot ovat rakastettavan tuoreita ja hienosti rakennettuja. Klune onkin tunnustanut, että yksi hänen innoittajistaan on Terry Pratchett. Vaikka kirjailijoiden tyylit ovat varsin erilaisia, molempien teosten yllä leijuu samantapainen humanismin henki.

On virkistävää havaita, että fantasiakirjallisuus ei tarvitse suuria armeijoita ja maailman kohtaloita ollakseen viihdyttävä. Aina ei ole välttämätöntä kiikuttaa sormusta Tuomiovuoreen, vaan pelastukseen voi riittää, että kuuntelee ja antaa halauksen.

Tämä kirja lämmittää sydäntä.

Antti Oikarinen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/21.

Kirjat – Arthur Machen: Mystisiä kertomuksia

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Arthur Machen
Mystisiä kertomuksia
Suom. Hannu Poutiainen. Basam

Arthur Machen (1863–1947) oli omalaatuinen englantilainen herrasmies, joka kaiken muun puuhailun ohessa kirjoitti koko joukon tarinoita, jotka vaikuttivat vahvasti kauhu- ja fantasiakirjallisuuden kehittymiseen. Huolimatta merkityksestään hän on jäänyt hieman unohduksiin. Suomessa tilannetta ovat kohentaneet Tähtivaeltajan kaksiosainen artikkeli (4/14 ja 1/15) sekä Machenin merkittävimmän novellin – Suuri jumala Pan – käännös Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia -antologiassa (2015). Nyt vuorossa on Hannu Poutiaisen toimittama ja kääntämä kokoelman Machenin tarinoita.

Kirjassa on kahdeksan novellia, joista neljä ensimmäistä on kirjoitettu ensimmäisen maailmansodan tienoilla, kun taas toiset neljä ovat ilmestyneet alunperin vuonna 1936. Yleisesti ottaen Machenin tarinoiden pahaenteiset tunnelmat rakentuvat ilmiömäisen taitavasti ja lopun paljastavat käänteet on hiottu liki täydellisyyteen. Siinä välillä tosin sorrutaan usein jaaritteluun, tarpeettomaan pikkusälään sekä juonen poukkoiluun.

Kokoelman mieleenpainuvimpia novelleja ovat Maan uumenista (1915), Onnelliset lapset (1920), Vaihdos (1936) ja Rituaali (1936). Niissä kaikissa mystistä ja outoa edustavat lapset, jotka kertoja kohtaa. Omalla tavallaan merkittävä on myös kirjan avaava Jousimiehet-kertomus (1914). Siinä Pyhä Yrjö ja Azincourtin jousimiehet saapuvat satavuotisesta sodasta pelastamaan pulaan joutunutta Englannin armeijaa ensimmäisen maailmansodan melskeissä. Novelli alkoi nopeasti elää omaa elämäänsä, kun sitä alettiin pitää tositarinana. Näin syntyi Monsin enkeleiden legenda, jossa sotilaiden avuksi saapuvat taivaalliset sotajoukot. Arvon kirjailija oli järkyttynyt asioiden saamasta käänteestä ja viittaa parissakin novellissa jopa hieman ylimieliseen tapaan ihmisten houkkamaisuuteen ja herkkäuskoisuuteen.

Machen kulkee tarinoissaan tyyli ja tunnelma edellä. Näiden muodostamaa runkoa hän tilkitsee omaperäisellä okkultismilla sekä monen sorttisilla yksityiskohdilla. Esimerkiksi kokoelman viimeisestä novellista N (1936) käy selkeästi ilmi, että kirjailija on häpeämätön Edgar Allan Poen ja Charles Dickensin fanipoika. Eikä hän todellakaan pidä ihailuaan piilossa, vaan moukaroi sen esiin sellaisella vimmalla, että sivistykseltään vajavaisetkin lukijat sen ymmärtävät. Tämä ja monet muut irrallisilta vaikuttavat osaset hämmentävät tarinan kuljetusta ja melkein upottavat perusidean Lontoon rinnalla olevasta toisesta maailmasta, josta voidaan nähdä vain välähdyksiä.

Hannu Poutiainen on kirjoittanut kokoelmaan ansiokkaan esipuheen, joka oivallisesti täydentää aiemmin mainittua Tähtivaeltajan artikkelia. Lisäksi kirjan lopussa on Huomautukset-jakso, joissa käydään läpi käännökseen liittyviä ongelmia sekä kertomuksissa esiintyviä yksityiskohtia. Tämä auttaa ymmärtämään Machenin paikoin haasteellistakin kerrontatyyliä.

Mystisten kertomusten julkaisu on merkittävä teko. Kokoelmaa voi suositella kaikille spekulatiivisen kirjallisuuden historiasta kiinnostuneille – sekä omalaatuisista lukuelämyksistä nauttiville.

Antti Oikarinen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/21.