Artikkeli – Siri Kolu, suurten leirinuotioiden tarinankertoja

Viime viikolla uutisoitiin, että Siri Kolun Alle aallon -romaani on yksi Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaista.
Tätä juhlistaaksemme päätimme pistää tänne bloginkin puolelle Anne Leinosen pitkän Siri Kolu -haastattelun, joka on alunperin julkaistu Tähtivaeltajassa 2/25.
Lukemisiin!

Siri Kolu
Suurten leirinuotioiden tarinankertoja

Siri Kolu on palkittu kirjailija, esiintymisdramaturgi ja sanataidekouluttaja. Hän vaikuttaa aktiivisesti kirjallisuuskentällä lukemiseen innostajana ja kirjailijan työn puolestapuhujana.

Vaikka Kolun kirjailijaprofiili ei kytkeydy suoraan tieteis-, fantasia- tai kauhukirjallisuuteen, hänen laaja tuotantonsa on aina ollut kiinnittyneenä spekulatiiviseen fiktioon. Ehkä osasyynä luokitteluharhaan on markkinavoimien toiminta tai se, että Kolun tuotannon ensimmäisenä kulmakivenä toiminut lastenkirjallisuus mielletään geneerisesti ”vain” lastenkirjallisuudeksi.

Kolu on kuitenkin uransa aikana kirjoittanut paljon dystooppisista maailmoista ja poikkeustilanteista. Entä jos? -kysymys on edelleen yksi hänen tärkeimmistä ajatuksellisista työkaluistaan.

Metsänpimeästä virusten maailmaan

On aivan normaalia, että luokitukset ohjaavat kirjailijan julkisuuskuvaa ja rakentavat tekijän reittiä kirjallisuuskentällä. Totuus on kuitenkin usein selkeitä määritelmiä monimutkaisempi.

− Esikoisromaanini Metsänpimeä vuodelta 2008 oli eräänlainen luokitteluvahinko. Silloin ei Suomessa vielä ollut Young Adult eli YA-kirjallisuuskategoriaa, ja siksi teos luokiteltiin aikuisten romaaniksi. Nykypäivänä Metsänpimeä saisi automaattisesti kaksoisluokituksen, sillä ainakin vastaanoton perusteella sitä luettiin molemmille kohderyhmille soveltuvana.

Metsänpimeä on intertekstuaalinen lukupaketti, joka vie metsästä inspiraationsa ammentavan kirjallisen salaseuran pariin. Teoksen kieltä ja psykologista syvyyttä kiiteltiin. Kirjoittamisen kohderyhmä muuttui kuitenkin pian toisenlaiseksi.

− Urani suurimpia käänteitä oli, kun eksyin lasten- ja nuortenkirjailijoiden joukkoon. Ymmärsin, että siellä on rennoimmat tyypit, joilla on parhaat keskustelut ja bileet. En keksinyt keinoa viestiä kustantajalle, että lähtisin tekemään lastenkirjoja, joten osallistuin anonyymisti kilpailuun. Sitä kautta ilmestyi sitten ensimmäinen Me Rosvolat -teos, ja lastenkirjat ryöstivät maailmani pitkäksi aikaa.

Kolu viittaa tällä Otavan ja Kinoproduction Oy:n kirjoituskilpailuun, jonka voittamisen myötä Me Rosvolat -sarjan ensimmäisestä osasta tehtiin menestyksekäs elokuva vuonna 2014. Road movie -henkinen humoristinen lastenkirja on käännetty yli 20 kielelle.

Tarinan premissi on mielikuvituksellinen: päähenkilö Vilja joutuu Suomea kiertävän rosvoperheen nappaamaksi ja päätyy huimiin seikkailuihin. Rosvoloiden ohella Kolu on tehnyt Taika Taksinen -sarjaa, jossa nuoret taistelevat vallanhaluista lähiönoitaa vastaan.

Kolu mainitsee, että ”lettukestit ja karkit ovat mahtavia”, mutta veri veti kirjoittamaan myös jotain tummempaa. Nuorten aikuisten kirjallisuus tuli luontevasti mukaan, kun häntä pyydettiin vuonna 2010 tuoreena Finlandia-voittajana sanomalehtiviikon tekijäksi.

− Kävi se kuuluisa romaanivahinko. Tein mukamas lyhytproosaa, mutta siitä tuli lopulta romaani, Kolu naurahtaa.

Sanomalehtiviikon jatkokertomus julkaistiin maakuntalehdissä, ja tarinaa hyödynnettiin myös äidinkielen opetuksessa. Nuoret kirjoittivat koulutöinä arvioita, jotka lähetettiin kirjepostina kirjailijan kotiin.

− Minulla oli yhtäkkiä kaksi matkalaukullista palautetta siitä, mitä nuoret olivat ajatelleet ja mistä he olisivat halunneet lisää tietoa. Sen myötä astuin nuortenkirjallisuuden puolelle, enkä ole tullut takaisin.

Jatkotarinasta syntyi Pelko ihmisessä -romaani (2013), joka on dystooppinen kuvaus viruksen runtelemasta yhteiskunnasta. Kolun tuotanto onkin aina ollut spekulatiivista: kirjoista löytyy fantastisen uhkaa sekä elementtejä dystopioista, yliluonnollisista tapahtumista ja roolipeleistä.

Kirjan ilmestymisvuonna maailma oli hyvin erilainen paikka kuin nykyisin. Vieläkö Kolu pystyisi tänä päivänä kirjoittamaan samanlaisesta aiheesta?

− Olemme tottuneet ajattelemaan, että kirjailijat esittävät teoksissaan Entä jos? -kysymyksen. Tämä aika haastaa kauttaaltaan spekulatiivista fiktiota, sillä elämme nyt maailmassa, jossa ”entä jos?” on tullut todella lähelle. Vaatii aikamoisia rajauksia tai etäännytystyökaluja, jos haluaa päästä alueelle, jossa ei tarvitse elää 200:n sykkeellä peläten, onko aihe jo huomisen uutisissa.

Romaanissa idästä peräisin oleva ilmavälitteinen tartuntatautivirus mullistaa koko maailman. Kun Kolu oli vierailulla Unkarissa, hänet esiteltiin ”pohjoisen noitana”, kirjailijana, joka oli ennustanut koronan.

− Se, että kirja ilmestyi juuri Unkarissa, jossa vapaus on kortilla, oli todella erikoinen tilanne. Heille tarinan merkitys oli sen tavassa katsoa, miten hyvinvointiyhteiskunta lähtee murtumaan.

P-viruksesta, siitä selviytymisestä ja selviytyneiden vainoamisesta kertovaan Pelko ihmisessä -sarjaan kuuluvat myös teokset Ihmisen puolella (2014) ja Iltasatuja maailmanpalosta (2021).

Spefin hiljaiset signaalit

Spekulatiivisen fiktion kirjoittajana Kolu havainnoi ja kirjaa asioita, jotka ovat vasta aluillaan tai pinnan alla näkymättämissä. Hän saattaa ajautua kirjoittamisprosessin aikana syvälle tulevaisuuden tutkimuksen pariin.

− Ajattelen, että ne asiat ovat hiljaisia signaaleja. Kutsun sitä häiriöksi: kun esimerkiksi luen jotain ulkomaan uutista ja siinä on joku tosi kiinnostava asia, alan seurata sitä poikkeamaa verikoiran vainulla. Mikä juttu tämä on, mitä siitä seuraa… Meitä spekulatiiviseen kallellaan olevia ei kiinnosta lähipeli vaan se, mitä tapahtuu viiden siirron päässä: mihin tämä maailma on kehkeytymässä.

Kolu kuvaa ajattelumalliaan kokonaisvaltaisena elämäntapana. Hän saattaa esimerkiksi tutkia MOL:ista, millaisia ihmisiä Huoltovarmuuskeskus rekrytoi, ja napata työnkuvaukset talteen. Muodostuvan kartan pohjalta voi pohtia sitä, miksi juuri tiettyjä ihmisiä tarvitaan ja mitä tapahtuu tulevaisuudessa, jos kyseisiä ihmisiä palkataan virkoihin.

− Tämä on joko siunaus tai sairaus! Kolu naurahtaa.

Viime vuonna ilmestynyt Hohtavat on tiiviisti tässä ajassa kiinni oleva teos. Osa ihmisistä saa hohtavilta olennoilta tiedon, että maailmalla on enää viikko aikaa.

Teos on tyypillinen Kolun tuotannossa siksi, että vaikka hänellä on suunnitteilla sananaikaisesti useita teoksia, jonon keulille kiilautuu usein teemoja, jotka kumpuavat lähipiirin nuorten keskusteluista ja elämäntilanteista. Tällaisia aiheita voivat ovat nuorten elämä ylipäänsä, kaukorakkaus tai tässä tapauksessa maailman tuhoutuminen.

− Elämmekin aikaa, jossa odotamme maailmanloppua tavalla tai toisella. Joudun väkisin pohtimaan, minkälainen maailma on tässä ja nyt ja millainen on se tulevaisuusikkuna, jota vasten sitten kirjoitan. Mutta minulle Mitä jos? -kysymys on keskeinen riippumatta siitä, olenko kirjoittamassa lapsille, nuorille vai aikuisille.

Onko Kolu sitten pessimisti vai optimisti tulevaisuuden suhteen?

− Toivoisin, että olen nykyisin vähemmän pessimisti kuin aikaisemmin, Kolu vastaa. – Kun rupesin opettamaan kirjoittajille kurssia “utopioita ja dystopioita”, jossa mietittiin juuri maailman luomista sekä positiivisia ja negatiivisia todellisuusehtoja, tajusin, että utopioiden miettiminen tässä ajassa on mitä parhainta ajatuksellisen lihaksen harjoittamista.

Dystopioita löytyy meidänkin läheltä. Kolu toteaa, että jos yrittää luoda edes jollain tavalla reaalisen utopian, se on yllättävän haastavaa.

− Sellaisen täytyisi olla utooppinen tasku jossain muunlaisessa maailmassa. En ole siis ihan päässyt utopia-utopiaan tarinoissani, mutta olen harjaannuttanut sitä ajatusta korona-aikana.

Dystopiat ovat Kolun määritelmän mukaan tutkielmia vallan rakenteista. Ne kertovat yhteiskuntarakenteiden ja kansalaisyhteiskunnan hauraudesta ja romahtamisesta.

− Mutta utopiat haastavat meitä ajattelemaan toivon ja yhteisöllisyyden elementtejä. Jotain semmoisia “sitkaita”, ehkä ei vielä täysin havaittuja rakenteita, joiden varaan voisi rakentaa tulevan maailman. Niitä minä nyt luupilla etsin. Maailma on valoisampi kuin mitä se oli aiemmin.

Kirjallisuus on sisältöään suurempaa

Kolu näkee kirjallisuudella tässä ajassa erityisen merkityksen, mutta se ei ole sisältöön vaan muotoon liittyvää.

− Elämme aikaa, jossa uutisimperfektiä ei voida saavuttaa. Jos joku kertoo aamukahdeksalta uutisen, se on muuttunut kymmeneen mennessä. Me olemme koko ajan läsnä ja jaamme asioita. Mutta se jakaminen ei ole todellista yhteisöllisyyttä vaan pikemminkin päällemme kävellään.

Kolu kertoo rakastavansa kirjaa käyttöliittymänä siksi, että se on yksityinen, ajasta irrotettu. Kirjan voi ahmaista, ja siihen voi palata vaikka sivu kerrallaan. Kirjallisuus on tämän kaiken vuoksi Kolulle poliittista, mutta ei varsinaisesti sisällön vaan kirjallisuuden edustaman käyttötavan vuoksi.

− Saan syväajatella kirjaa lukemalla. Saan olla, eikä minun tarvitse vastata mihinkään. Kirjan merkitys on siis juuri nyt väkevämpi kuin koskaan, Kolu toteaa.

Kirjallisuus on sanoja ja sisältöjä suurempi entiteetti.

− Olen joskus sanonut, että tarina on ihmiskunnan sitkein virus. Haen omassa tuotannossani paikkaa ja yhteyttä suurten leirinuotioiden äärelle. Meillä on taito kerätä tarinoita, välittää niitä eteenpäin ja kuunnella toisiamme. Ajattelen sitä ensisijaisena taitona: tarinat ovat ihmiskunnan säilymisen kannalta oleellisia.

Paljon puhutaan nuorten lukemisen kriisistä. Kolu on ollut mukana monissa yhteiskunnallisissa kampanjoissa, joissa edistetään nuorten lukemista.

− Mielestäni lukeminen ei ole nuorten ongelma, vaan ongelma on rakenteissa. Teen lukutaitotyötä ihan turhaan, jos kirjastoissa on rahoituksen puutteen vuoksi tarjolla vain Valittuja Paloja. Aineistoja on oltava saatavilla, ja niin, että kaikki myös tietävät niiden olevan olemassa siellä kirjastossa.

Kolu korostaa, että kirjastolaiset kyllä tietävät laadun ja ostaisivat laatua hyllyihin, jos se mahdollistetaan. Hänen mielestään yhteiskunnan tehtävänä on avata erilaisia väyliä kirjan luo. Kasvattajien ei myöskään pidä tukahduttaa lukemisen intoa liian tiukilla säännöillä.

− Lukuinnon voi murhata hyvin pienillä asioilla. Lukuintoa taasen voi vahvistaa, kun räjäyttää näitä rakenteita.

Kolu kehuu nuorten tarinankerronnan ymmärrystä ja haastaa kyseenalaistamaan mielikuvaamme nuorista.

− Nuoret on rakenteiden mestareita: heillä on kaikki valmiudet! Teinit ovat tottuneet monimutkaisiin pelirakenteisiin ja peilimaailmoihin, joissa asiat ovat kausaliteetissa toisiinsa. He voivat väitellä Donnie Darkosta; siitä, ettei tarinaa voi vain palauttaa siihen, että päähenkilö on mielisairas. Nämä nuoret eivät sitten muka “kiinnostu kirjallisuudesta”, mutta tarinoista he kuitenkin tietävät hyvin paljon. Väitän, että tätä rakenteiden lukutaitoa ei välttämättä lainkaan tunnisteta opetuksessa.

Kolu kannustaakin spefi-kirjailijoita haastamaan omaa tekemistään ja kirjoittamaan tekstiä, joka kutkuttaa näiden rakenteiden mestarien mielikuvitusta.

− Tarvitsemme helposti lähestyttävää proosaa, mutta samaan aikaan myös monimutkaista kirjallisuutta. Voi miettiä vaikka sitä, mitä hyvää esimerkiksi Hayao Miyazakin elokuvat ovat tehneet suomalaiselle tarinankerronnalle.

Kolu analysoi, että me elämme aikaa, joka on täynnä puolivalheita ja yksinkertaistuksia. Toisista ihmisistä sanotaan vaikka niin, että ”he tekivät kaiken” tai ”he ovat syypäitä”. Samaan aikaan meillä kasvaa monimutkaisen ja oikukkaan kerronnan asiantuntijoita: on vain löydettävä tie tavoittaa nämä nuoret.

Lääkkeeksi Kolu tarjoaa esimerkiksi hybridiä, jossa nuoret pääsevät tavalla tai toisella osaksi teosta sekä rakentamaan kirjallisia yhteisöä esimerkiksi fanifiktion tai omien valintojensa kautta. Kolu on itsekin ollut aktiivinen kokeilujen suhteen. Hohtavissa on kuusi erilaista loppua, koska kirjailija ei halunnut valita asioita lukijan puolesta.

– Monilajisuus on äärimmäisen mielenkiintoista. Toiselle sama tarina voi olla kauhufiktiota ja toiselle suurta romantiikkaa. Lajityyppiajattelu on siksi mielestäni vähän vanhanaikaista. Kirjallisuuskin voisi olla yleisemmin immersiivistä, kuten Henry Salmenniemen teokset.

Yhtä lailla teoksen ei tarvitse olla vain yksi teos, vaan siihen voi olla useita sisäänkäyntejä. Esimerkiksi Kolu nostaa Taideyliopiston teatterikorkeakouluun tekemänsä esityksen, johon myytiin kaksia eri lippuja. Tila oli jaettu puoliksi: toisessa esitettiin kokeellista nykyteatteria ja toisella puolen oli tyystin erilainen näytös käynnissä. VIP-yleisö pääsi todistamaan molemmat esitykset.

– Se oli yleisöllinen koe. Olin todistamassa esityksiä, joissa seiniä kaadettiin ja palautettiin takaisin paikoilleen. Esiintyjät kävivät kalastamassa lisää yleisöä toiselta puolen aitaa. Monet ihmiset tulivat katsomaan kahdesti, jotta he saisivat kokea esityksen eri tavoin. Samalla syntyi toisentyyppistä kuluttajuutta. Katsojat olivat kuin pelaajia, jotka saivat käydä esityksen eri tavoin läpi.

Kolu uskookin, että monilajisuus sekä tarinoiden monet ovet ja lupaukset ovat tulevaisuuden kerrontaa.

Roolipelejä ja leikittelyä

Kolun lukeneisuus ja monipuolinen harrastuneisuus näkyy tuotannossa. Kolulla on itsellään roolipelitaustaa. Kun hän veti dramaturgian erikoisopintoja, sen yhteydessä ohjattiin larpin käsikirjoittajatiimiä niin, että kaikki langat olivat nähtävissä.

– Puolisoni vetää pöytäroolipelejä ja on tehnyt larppeja nuorten kanssa taiteen perusopetuksessa, itse olen tässäkin enemmän kirjoittaja. Saan kiksejä siitä, että luen tai tutkin pelimaailmaa, mutta en välttämättä lähde itse pelaamaan. Olen aika surkea bofferoija! Mutta minusta on ihana toisinaan pelata inhottavaa NPC-hahmoa, jolla on kaikki tarinan suojaukset päällä!

Kolun uusin teos Alla aallon (2025) aloittaa varhaisnuorille suunnatun Kaksoismaailmat-kirjasarjan. Se on omalla tavallaan tribuutti Susan Cooperille, jonka Pimeä nousee -sarjan myyttiset tapahtumat mullistivat aikoinaan kirjailijan elämän.

Tarinassa sukelletaan antiikista tuttuihin sankarimyytteihin ja katastrofitarinoihin, kuten Atlantiksen taruun. Kirjan päähenkilö El alkaa saada unimaailmassaan omituisia, todentuntuisia välähdyksiä elämästä Atlantiksessa ennen sen tuhoa. Atlantiksessa vuorostaan Elektra näkee unia oudoista korkeista rakennuksista. Selviää, ettei El(ektra) ole suinkaan ainoa nuori, jolla on tällaisia kokemuksia. Myöhemmissä osissa perataan Troijaan ja Minotaurukseen liittyviä myyttejä.

Kolu on aina ollut lukijana suurten tarinoiden äärellä – ja spefi on tehnyt vaikutuksen.

– Isäni oli todella kova scifin ystävä. Hänen kirjahyllystään poimin luettavaksi kaikkein lähestyttävintä sf-kirjallisuutta, kuten esimerkiksi Isaac Asimovia, Philip K. Dickiä sekä Arkadi ja Boris Strugatskin Stalkerin, jonka kielletyn alueen ajattelu oli erityisesti vaikuttava.

Dan Simmonsin Hyperion ja sen huikeat ideat hajottivat kirjailijan pään hyvällä tavalla, jopa niin, että kyky kirjoittaa katosi pariksi kuukaudeksi.

– Teoksen käänteinen aika ja Lepinkäisen jumaluus vaikuttivat niin, että hain samankaltaisia isoja avaruusodysseiamaisia juttuja myös omasta tekemisestäni. Kaikissa teoksissa, joista olen innostunut isosti, on aina ollut läsnä jokin vaikuttava konsepti.

Kolun lapsille suunnattua tuotantoa on syytä pitää spekulatiivisena fiktiona hänen muun tuotantonsa rinnalla, sillä niissäkin on mukana arkitodellisuuden vääntymiä. Tämän ohessa niiden maailma houkuttelee rakentamaan omia tarinoita.

– Ajattelen tarinoita lukijan leikkeinä. Lastenkirjani lukija voi innostua ja lähteä leikkimään vaikka Rosvoloita pihalle.

Kolu muistuttaa, että Roald Dahlin tuotantoa kutsuttiin aikoinaan yksinomaan lastenkirjallisuudeksi, mutta nykypäivänä sitä kutsuttaisiin vähintään kummaksi. Lisäksi Dahlin teokset ovat aina vedonneet myös aikuisiin.

Kirjallisuuden suurlähettiläs

Siri Kolu työskentelee tällä hetkellä puolet työajastaan ammattikirjailijana. Toisen puolikkaan aikana hän toimii kustannusosakeyhtiö Tammen kotikirjailijana. Käytännössä kotikirjailijuus tarkoittaa sitä, että seuraavat kolme vuotta Kolu sparraa Tammen lasten- ja nuortenkirjailijoita, järjestää sisäisiä koulutuksia ja antaa henkilökohtaista ohjausta kollegoilleen niin tarinoiden kuin urankin suhteen.

– Tällä hetkellä tärkeintä on, että mentoroin talossa olevia kirjailijoita. Esikoiskirjailijoille järjestetään esimerkiksi apurahakoulutusta. Erityisenä rakkauden kohteena ovat meidän toisinkoiset eli toisen kirjan kirjoittajat.

Talosta tehdään myös ulospäin kirja-alan vaikuttamistyötä, kuten lukutaitotyötä erilaisten kohderyhmien kanssa. Kaikista hankkeista ei voi vielä puhua, mutta jo syksyllä alkaa tapahtua.

– Ajatus on saada kirjan asemaa vahvemmaksi ja miettiä erilaisia toimenpiteitä lukutaidon vahvistamiseksi. Toivon, että tulevaisuudessa olisi enemmän myös tapahtuma-ajattelua ja tapahtumasuunnittelua, eli miettisimme, miten saamme nuoret lukijat oikeasti kohtaamaan tekijöitä ja tekijät kohtaamaan lukijoita.

Kolulla on tähän vaikuttamistyöhön erinomainen tausta, koska hän on ehtinyt toimia kirja-alalla valtakunnallisena vaikuttajana, mm. Taiken eli Taiteen edistämiskeskuksen kirjallisuuden apurahalautakunnan luottamustoimessa.

– Paitsi että tuntee tosi paljon ihmisiä, on tärkeää tutustua mahdollisimman moneen muuhunkin. Tämä on siis idea-ala, mutta pohjimmiltaan kuitenkin ihmisala. On eduksi tuntea avainihmiset ja tietää, mitä tapahtuu esimerkiksi kuntavaaleissa.

Myös kirjailijoiden hyvinvoinnista ja mentaalisesta sparraamisesta huolehtiminen on tärkeää.

– Elämme näkyvyysaikaa. Se, mistä ryhdytään puhumaan, kohoaa isoksi ilmiöksi. Tekijää täytyy valmistaa siihen, että kirjasta voi yhtäkkiä tulla tosi hurjat kierrokset, mutta toisaalta joskus kritiikkejä on vähän. Kirjan ympärillä voi jopa olla täysi hiljaisuus, koska areenoita keskustelulle ei ole samalla tavalla olemassa kuin ennen. Rakastan bloggareita ja blogien arvioita, mutta vilpitön huoleni on, että lasten ja nuorten kirjoille palstatilaa on enää vain pieniä millejä jaossa.

Kolu on huolissaan siitä, mitä taidehallinnossa tapahtuu parhaillaan. Ennen kaikkea hän pohtii, miten hyvin tulevassa kulttuurivirastossa nähdään eri alueiden tarpeet tai miten tasapuolinen sukupuolijakauma ja eri vähemmistöt huomioidaan.

– Minua huolestuttaa ennen kaikkea se, jos uuteen kulttuurivirastoon valitaan ihmisiä päättämään rahoituksesta poliittisin perustein. Kirjallisuustoimikunnassa oli tärkeää, että tiesimme meidän päätöksiemme olevan sitovia. Miten tilanne muuttuu, jos muutaman hengen asiantuntijajoukko vain tekee ehdotuksia ja joku muu päättää? Miten taiteilijajärjestöt voivat olla luottavaisin mielin, että päätökset perustuvat osaamiseen?

Kolu kehottaa olemaan valppaana sen suhteen, mitä rakenteiden murros tuo tullessaan, ja miettimään myös, millaista taidetta edistämme ja miten. Jos päätöksiin vaikuttaa ajankohtaisuus tai se, mikä kuohuu näyttävästi pinnalla, jääkö jotain huomiotta?

– Taide on aina vähän vikuri hevonen. Ei pitäisi pelata varman päälle, vaan muistaa myös, että nuorten taiteilijoiden räväkkä taide voi näyttää nyt aivan hullulta, mutta siinä voi olla koolla tulevaisuuden Tulenkantajat. Taiteen pitää muutoinkin asettua ketterästi paikkoihin, joissa se ei nyt ole. Meidän tulisikin rahoittaa välillä jotain villiä, josta voi nousta jotain hyvää.

Apurahalautakunnassa Kolu piti tärkeimpänä ominaisuutenaan halua lukea laajalti toisten tuotantoa. Hän halusi tietää, millaista työtä kollega tekee ja mihin kokonaisuuteen tai kehitysvaiheeseen apurahoitusta kaipaava hanke liittyi.

– Minulla oli eturivin paikka nähdä, mitä kirjailijat tekevät juuri nyt.

Luottamustoimi ei vaikuttanut omaan tuotantoon negatiivisesti, päinvastoin. Kolu kokee, että oma tekijäkäsiala vahvistui, vaikka luettavana olikin parhaimmillaan yli 700 hakemusta.

– En koskaan löytänyt samaa ideaa eri papereista. Kirjailijoilla voi olla sama prisma ja valoikkuna, mutta se heijastuu aina ihmisen itsensä, hänen DNA:nsa läpi. Me kerromme tarinoita oman kielen ja alitajuisten kuvien kautta. En siis ollut ollenkaan huolissani, vaan aloin juhlia omaa ajatteluani. Minulta poistui pelko, että tämä on jo kerrottu tai tehty muualla. Sen sijaan ajattelin, että jos minä en kerro tätä, kukaan muu ei tätä kerro.

Toki Kolu näki aiheita, joissa kirjailijat olivat menneet yhteisellä limbisellä aivolla samaan paikkaan.

– Muodostuu samojen aiheiden klustereita ja ihmisillä voi olla samoja rakennuspuita, mutta silti jokaisella on oma tapansa olla olemassa sanojen kautta. Jos siis joku aihe tulee akuutiksi ja näet siitä jutun paikallislehdessä, niin älä ainakaan sen vuoksi luovuta.

Kotimainen spekulatiivinen fiktio on Kolun mielestä ”jäätävän tasokasta”. Se on kansainvälistä, ja kun joku teos käännetään yhdelle kielelle, se käännetään saman tien useammalle. Pieni kielialue aiheuttaa valitettavasti sen, ettei meistä pidetä muualla maailmassa jumalatonta meteliä.

– Toivoisin, että me kaikki pysyisimme leppymättömän uteliaina sille, mitä ympärillämme tapahtuu. Olemme erinomaisessa koelabrassa. Meidän ylitsemme pyyhkii niin itäisiä, eteläisiä, pohjoisia kuin läntisiäkin vaikutteita.

Kolu luonnehtii kirjallista maailmaa isoksi perheyhteisöksi ja kollegojen piiriä spefi-pöydäksi, jossa kaikki ovat tehneet erilaisia asioita. Yhteinen intohimo rakentaa yhteyksiä: löytyy ihmisiä, joille voi puhua kirjallisista rakkauksista ja inhokeista. Silti ”maailman paras kirja” on helposti ”maailman salaisin kirja”.

Kolu kannustaakin ihmisiä jakamaan lukukokemuksiaan ja havaintojaan.

– Meille kirjoittaville ihmisille antaisin toiveeksi sen, että kun löydät hyvän kirjan, niin metelöi siitä. Kun olet vierailulla, vaikka kuinka pienellä, mainitse kollega tai kaksi. Me luemme, jotta saamme ajattelumme liikkeelle. Näytetään siis muille, mistä ajatuksemme kumpuaa. Tai jos mainitsemme lehtijutussa jonkun, voi olla että seuraava juttu tehdään hänestä. Verkostot syntyvät ja rakentuvat joskus puolivahingossa, kun ihmiset suosittelevat teoksia toisilleen tai puhuvat yhteisistä asioita. Puhutaan siis kirjallisuudesta enemmän, muustakin kuin siitä, mitä itse teemme!

Anne Leinonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/25.

Uutiset – Helsingin Kirjamessut 2025

Helsingin Kirjamessut 2025

Kirjafanien vuoden kohokohta eli Helsingin Kirjamessut tekee jälleen tuloaan! 23.–26.10. kaikki kirjallisuuden ystävät suuntaavat kohti Helsingin Messukeskusta. Ohjelmaa on tavalliseen tapaan tarjolla runsain mitoin.

Myös Helsingin Science Fiction Seuralla ja muilla pääkaupunkiseudun sf-järjestöillä on messuilla oma tiskinsä. Sieltä voi käydä hankkimassa uudempia ja vanhempia Tähtivaeltajia, T-paitoja, kyniä, Marvineita, edullisia kirpparikirjoja ja vaikka mitä. Muista siis vierailla osastollamme osoitteessa 6v28!

Oheiseen listaan olen koonnut kattauksen messujen spefi- ja sarjakuvaohjelmista. Ja näitähän riittää!

Listauksen ohessa spefi-aiheista ohjelmaa löytyy varmuudella myös kustantamojen omilta osastoilta, joten pulaa tekemisestä ei todellakaan tule. Ja spefi-kirjailijoita vierailee toki muissakin ohjelmissa.

TORSTAI 23.10.

10:30–11:00 Lonna-sali
Heidi Roth
Lumina – monimediaisen tarinamaailman ja kirjan luominen

10:30–11:00 Töölönlahti-lava
Matti Riitakorpi, Enewald,Petteri Uusitalo ja Maaret Stepanoff
Yle Kioski: Rakastan mangaa!

11:30–12:00 Töölö-lava
Hanna Morre, Katariina Heikkilä, Maiju Ihalainen ja Mia Myllymäki
Fantasialippu korkealla

11:30–12:00 Kumpula
Kari Korhonen
Pikku Akun seikkailut

12:00–12:30 Kallio-lava
J. S. Meresmaa
Noidanlanka

12:00–12:30 Toukola
Magdalena Hai
Painajaispuoti: Kristallikallon tapaus

13:30–14:00 Fiskehamnen
Maria Turtschaninoff
Prata bok: Anaché: Att bryta normer

14:00–14:30 Esplanadi-lava
Anni Kuu Nupponen, Katariina Heikkilä, Katri Alatalo ja Maria Carole
Naisista, vallasta ja ystävyydestä

14:00–14:30 Kumpula
Silja Sillanpää
Ouroboros: Haltiakäärme

14:30–15:00 Lonna-sali
Suomen Tolkien-seura
Kuvastaja-palkinnon jako

15:00–15:30 Kallio-lava
Karissa Kettu
H eli Hypatia Aleksandrialaisen matka pimeään

15:30–16:00 Kumpula
Arttu Unkari ja Kai Vaalio
Isämiehen idioottimaiset iskäsadut 2

15:30–16:00 Kallio-lava
Briitta Hepo-oja
Viikatetytär

16:00–16:30 Hakaniemi-lava
H-P Ontto-Panula, Miika Auvinen ja Pii Anttonen
Pelastavatko pienlehdet meidät algoritmilta?

16:30–17:00 Kallio-lava
Hanna Kökkö, Saara Valtonen ja Saku Heinänen
Fantasiaa nuorille

16:30–17:00 Töölö-lava
Birgita Bonde Hansen, Emmi Itäranta, Hannele Jyrkkä ja Michal Švec
Rakastetun Emmi Itärannan teokset puhuttelevat maailmallakin

17:00–17:30 Kallio-lava
Aleksi Kuutio, Kaisa Ranta ja Reetta Vuokko-Syrjänen
Cozy scifi ja fantasia vs. synkkä dystopia

17:00–17:30 Kumpula
Mari Luoma
Freya & Eldi: Matka Ejderhaan

17:30–18:00 Kumpula
Kira Schroeder ja Sa Myer Oo
Ilo pelon vastuksena Tove Janssonin Muumi-tarinoissa

17:30–18:00 Hakaniemi-lava
Juhani Salokannel ja Sirpa Kähkönen
A.H. Tammsaare, Hornanperän uusi paholainen ja Karl Ristikivi, Ihmeiden saari

18:30–19:00 Arabia-lava
Antti Litmanen ja Ronja Erkko
Yöpuolen kertomuksia – Kenneth Grantin okkulttinen fiktio

PERJANTAI 24.10.

10:30–11:00 Fiskehamnen
Lotta Sanhaie
Quiz – med fokus på finlandssvenska fantasyvärldar

11:30–12:00 Kallio-lava
Rasaliina Jänö
Kuuden kuun valtakunta -trilogia

12:00–12:30 Kumpula
Klió Aarniosuo, Mari Luoma, Niina Salmelin ja Roope Eronen
Sarjakuvataiteilijat 10-vuotiaan sarjakuvafanin haastattelussa

12:00–12:30 Kallio-lava
Mari Renko
Pihjalapalatsi

13:00–13:30 Töölönlahti-lava
Aleksi Kuutio ja Jukka Halme
Tähtivaeltaja-podcast live!

13:30–14:00 Senaatintori-lava
Jori Grym, Juha Kauppinen ja Risto Isomäki
Krakenin saari & Kertomus maasta – Ratkaisuja ilmastonmuutokseen ja luontokatoon

13:30–14:00 Kumpula
Tinka Baer
Pelättyjen paluu – Kaikujat 3

14:30–15:00 Kallio-lava
Miila Westin
Mitä myytit voivat opettaa meille?

14:30–15:00 Töölö-lava
Anni Kytömäki, J. P. Laitinen ja Päivi Koivisto
Ekologisen fiktion kirjoittaminen

14:30–15:00 Senaatintori-lava
Markus Leikola ja Samuli Knuuti
Kuviot joita kadut eivät tiedä tekevänsä & Kun vedet liikkuvat

17:00–17:30 Töölönlahti-lava
Katri Alatalo, Mari Renko, Reetta Vuokko-Syrjänen ja Vehka Kurjenmiekka
Fantasian ja realismin rajapinnalla

LAUANTAI 25.10.

10:30–11:00 Suomenlinna-sali
Artemis Kelosaari, Saara Henriksson ja Samuli Antila
Euroopan kuviteltu historia

11:00–11:30 Lonna-sali
Anniina Tarasova, Helena Immonen ja Rasaliina Jänö
Hyvä ja paha nyt – lasten fantasiakirjat todellisuuden peilinä

11:00–11:30 Töölönlahti-lava
Anna Annala, Camilla Taipalvesi, Helmi Tukia ja Veera Mäkelä
Onko romantasia vain chilipaprikoita?

11:30–12:00 Töölö-lava
Katri Rauanjoki, Marisha Rasi-Koskinen ja Pajtim Statovci
Kirjallisuuden ei-inhimilliset kertojat

12:00–12:30 Lonna-sali
Jalava
Viidakkosankari ja miehen malli – Tarzanin klassikkoseikkailut 2020-luvulla

12:30–13:00 Lonna-sali
Katja Kontturi, Mika Lietzen ja Vesa Vitikainen
Asukkaana sarjakuvassa

12:30–13:00 Töölö-lava
Jyrki Vainonen, Magdalena Hai ja Tuutikki Tolonen
Kulttuurivientiä kansien välissä – käännösten merkitys kirjailijan uralla

13:00–13:30 Lonna-sali
Emmi Nieminen, Johanna Vehkoo ja Katja Tukiainen
Sarjakuvan lukijasta tekijäksi

13:30–14:00 Lonna-sali
Hanna Kukko, Jenni Varila ja Tuuli Hypén
Eläinsarjakuvat ja eläinaktivismi sarjakuvassa

14:00–14:30 Lonna-sali
Jalava
Hugo Prattin Aavikon skorpionit ja sodan mielettömyys

14:00–14:30 Kallio-lava
Eve Lumerto
Valvoja

14:30–15:00 Lonna-sali
Jalava
Scifisarjakuva 2000-luvulla: tulevaisuudenkuvia ja menneisyyden kaikuja

15:00–15:30 Lonna-sali
Jalava
Corto Maltese elää!

15:30–16:00 Töölönlahti-lava
Meri Jaakola, Oona Pohjolainen, Shuhda Abdi ja Vehka Kurjenmiekka
R. F. Kuang: Katabasis – matka manalaan

15:30–16:00 Lonna-sali
Maj-Lis Pitkänen, Ronja Erkko ja Veera Pitkänen
Memoirs of a Pensioner – Kalervo Palsan sarjakuvataide

16:30–17:00 Esplanadi-lava
Johanna Valjakka ja Riina Tanskanen
Tympeät tytöt – Luokkakipuja

17:00–17:30 Esplanadi-lava
Marko Hautala
Samaelin kirja

17:30–18:00 Kallio-lava
Heidi Nummi
Petovala

17:30–18:00 Esplanadi-lava
Pertti Jarla ja Vesa Kataisto
Fingerporin koko kuva 13

18:00–18:30 Busholmen
Eddie Myrskog, Henna Johansdotter ja Yvonne Karsten
När samtiden är som science fiction

18:00–18:30 Esplanadi-lava
Anni Gullichsen, Jarkko Vehniäinen, Marja Lappalainen ja Milla Paloniemi
Kamala luonto – Pää jäässä & Eläimenfilosofiaa, Kiroileva siili 10 – Eroilut ja kiroilut

18:30–19:00 Hakaniemi-lava
Matt Haig
Mahdoton elämä

18:30–19:00 Esplanadi-lava
Anni Gullichsen ja Joonas Rinta-Kanto
Fok_It – Muista uskoa unelmiisi

19:00–19:30 Töölönlahti-lava
Anne Leinonen, Anni Kuu Nupponen ja Mia Myllymäki
Sivistys scifissä

19:30–20:00 Lonna-sali
Mariam Naiem ja Saara Pääkkönen
History and politics in comics

SUNNUNTAI 26.10.

11:30–12:00 Esplanadi-lava
Katri Kauppinen, S. K. Rostedt ja Siri Kolu
Hyvän mielen kirjojen sunnuntai: Huumaava romantasia

12:30–13:00 Lonna-sali
Anne-Maija Aalto, Johanna Förster ja Suvi Nurmi
Kuinka rakentaa toivoa maailmaan? Nuortenkirjallisuuden näkymiä tulevaisuudesta.

14:30–15:00 Senaatintori-lava
Emmi Itäranta ja Sami Makkonen
Lumenlaulaja & Kalevala – Juhlalaitos

15:00–15:30 Lonna-sali
Johanna Vainikainen, Saara Henriksson ja Tarja Härkönen
Pyhimyksiä ja portviiniä – spekulatiivisen fiktion suomentamisen taivas ja helvetti

15:00–15:30 Senaatintori-lava
Johanna Sinisalo ja Maarit Halmesarka
Joutsenlaulu

15:30–16:00 Lonna-sali
Carita Forsgren, Maiju Ihalainen ja Matti Järvinen
Iättömät & Surma, ikuinen elämä vs. ikuinen kuolema

16:00–16:30 Lonna-sali
Jenna Viro, Kaisa Vahteristo, Riina Tanskanen
Feministinen kauhu

Mahdolliset muutokset kannattaa tsekata Kirjamessujen omilta sivuilta.

Toni Jerrman

Artikkeli – R. F. Kuang – Unikkosotien keisarinna

R. F. Kuang – Unikkosotien keisarinna
Eli mitä jos Mao Zedong olisi supervoimainen teinityttö?

(Huom: artikkeli on muokkaamaton versio Tähtivaeltaja-lehden numerosta 1/22)

Kiinan historia on pitkä ja vaiherikas. Se on täynnä suuria ajattelijoita, legendaarisia sotureita, kiehtovia taruolentoja ja rautaotteisia hirmuhallitsijoita – eli mitä parhainta kariketta fantastisen kirjallisuuden rehevään metsään.

Liu Cixin käsitteli Kolmen kappaleen probleema -romaanissaan kulttuurivallankumousta, ja Ken Liu käytti The Grace of Kingsissä lähdemateriaalina Han-dynastian aikaa, eli niin kutsuttua Kiinan kultaista aikakautta. Fantasiakirjailija Rebecca F. Kuang nostaa rimaa ja yhdistää useita aikakausia ja teemoja yhteen laajaan narratiiviin: Song-dynastian estetiikka kohtaa brittien oopiumisodat, Japanin sotarikokset ja kommunistien pitkän marssin.

R. F. Kuang syntyi Kiinan Guangzhoussa vuonna 1996. Millenniumin tietämillä hänen perheensä muutti Yhdysvaltoihin. Siellä hän kävi koulunsa ja lähti opiskelemaan taloustieteitä. Hyvin pian hän huomasi, että mitä ikinä hän haluaakaan elämässään tehdä, hänen nykyinen pääaineensa ei ole sitä. Niinpä hän päätti pitää välivuoden.

Joku toinen olisi saattanut heittäytyä pahnoille, mutta Kuang lähti Kiinaan opettamaan teineille väittelytaitoja – hän kun oli voittanut alalla kansallisen palkinnon lukioaikanaan. Samalla hän pääsi tutustumaan paremmin sekä isovanhempiinsa että heidän kauttaan myös Kiinan lähihistoriaan.

Se oli shokki.

Vuonna 1937 keisarillisen Japanin armeija valloitti Nanjingin kaupungin ja ryhtyi silmittömiin hirmutöihin. Suomeksi nämä kuusi viikkoa tunnetaan Nanjingin verilöylynä, englanniksi nimi on vieläkin häijympi: Rape of Nanjing. Uhrien määrä oli hurja, yli 300 000 kuollutta. Eikä kyse ollut vain vihollissotilaiden surmaamisesta taistelujen tuoksinassa, vaan etupäässä julmuudet kohdistuivat siviiliväestöön. Jenkkien historiantunneilla tällaista pikku kärhämää ei ollut käsitelty, joten oman suvun menneisyys tuli Kuangille jokseenkin yllätyksenä. Hänen isovanhempansa olivat eläneet tuon ajan ja kertoivat siitä kylmääviä tarinoita.

Kuang halusi kirjata asiat ylös, mutta se olisi vaatinut syvällisempiä haastatteluja ja kipeiden muistojen tonkimista, joten elämäkerrallisen lähestymistavan sijaan hän kääntyi fiktion puoleen. Aiemmin hän oli lähinnä kirjoitellut päiväkirjaa fanfic-otteella, mutta nyt hänellä oli sekä aihe että aikaa – töiden jälkeen kun ei tarvinnut enää paahtaa läksyjä.

Romaanisavottaan hän ryhtyi puolivahingossa. Ensin hän aikoi opiskella koodausta, mutta kaksi päivää sitä lystiä riitti koko elämän tarpeiksi. Ohjelmoinnissa opastava sivusto sattui mainostamaan Scriveneriä, monen ammattikirjailijankin käyttämää romaanien kirjoittamiseen kehitettyä ohjelmistoa, joten Kuang päätti kokeilla uutta polkua. Kehkeytyi ajatus kirjasta nimeltä The Poppy War.

Ensimmäisenä syntyi teksti, josta tuli The Poppy Warin 21. luku. Sen kirjoittaminen oli raskas pieti, joka vaati paljon itkemistä, ulkona kävelyä ja ihmisille puhumista. Kuang ei ole sittemmin koskenut tähän tekstikokonaisuuteen, ei muokkausmielessä eikä edes lukeakseen. Hän sanoo, että kaikki siinä kuvatut hirveydet todellakin tapahtuivat Nanjingissa. Mitään ei ole paisuteltu. Japanilaisten suorittaman joukkomurhan jälkeen sellaiselle ei ollut tarvetta.

Alun perin The Poppy War oli tarkoitettu vain Kuangin oman perheen luettavaksi, mutta prosessin aikana myös julkaisun mahdollisuus alkoi kiehtoa. Niinpä Kuang etsi netistä tietoa aiheesta ”miten myydään romaani”. Pian hän sai itselleen agentuurin, ja useamman uudelleenkirjoituskierroksen jälkeen kustannussopimuksen. Siitä alkoi hänen kirjailijanuransa, olkoonkin, että se on hänen prioriteeteissaan vasta kakkosena.

Unikkosotaa ja uravalintoja

Vuonna 2018 ilmestyneen The Poppy Warin päähenkilö on Fang Runin, eli Rin, sotaorpo, joka kasvaa huumeita salakuljettavan perheen vähemmän hellässä huomassa Kukon provinssissa. Äiti on häijy ja tiukka, isä puolestaan jatkuvassa oopiumipöllyssä. Pikkuveljeensä Rinillä on sentään normaali suhde.

Jos lapsuus onkin ankea, myös tulevaisuus on tunkkainen. Mutta mitäpä muuta se voisi ollakaan eteläisen Nikanin tytölle? Edessä on pelkästään kovaa työtä ottoperheen kaupan apulaisena, kunnes hän aikanaan varttuisi pakkoavioliittoikäiseksi. Se on kohtalo, jonka väistämiseen on vain yksi keino. Kotikylästä Tikanysta on päästävä pois, ja ainoa tie kulkee koulun kautta. Pitää vain pärjätä kansallisessa kokeessa, kejussa, kilpailijoitaan paremmin.

Tällainen tavoite on köyhälle käytännössä mahdoton. Kejuun valmistaudutaan vuosia, ja paremman väen perillisillä on apunaan lauma tuutoreita, kirjastollinen oppikirjoja sekä runsaasti vapaa-aikaa. Rin onnistuu kuitenkin pääsemään paikallisen oppineen hoiviin ja pänttää niin filosofiaa, historiaa kuin kirjallisuuden klassikoita yökaudet, viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Kun univaje uhkaa musertaa alleen, Rin turvautuu fyysiseen kipuun pysyäkseen hereillä. Ei nimittäin riitä, että hän pääsee mihin tahansa Nikanin opistoon. Niissä kun on valtaisat lukukausimaksut, joihin Rinin perheellä ei ole varaa eikä tahtoa. Ainoastaan Sinegardin sotilasopisto huolehtii oppilaidensa kustannuksista, mutta sinne päästäkseen pitää olla koko valtakunnan huippujen kerman aatelia. Vaan mikäpä olisi kiihottavampi kannustin kuin eksistentiaalinen epätoivo?

Pari sanaa ympäristöstä tähän väliin. Rinin asuttama kahdentoista provinssin keisarikunta on nimeltään Nikan, ja se on kokenut lähimenneisyydessä kovia. Lännestä tulleet hesperialaiset ovat riistäneet luonnonvaroja, saarnanneet uskontoaan ja siinä sivussa kohdelleet paikallisia kehittymättöminä ja alempiarvoisina barbaareina. Hesperiaakin välittömämpi uhka väijyi aikanaan idässä kaarijousipyssyn muotoisella Mugenin saarella. Kun saarivaltio katsoi hetkensä koittaneen, se valloitti mannernaapurinsa. Seurasi vuosikymmeniä kestänyt miehitys, jossa nikalaiset alistettiin oopiumin suurkäyttäjiksi.

Tämä oli ensimmäinen unikkosota. Toinen käytiin parisenkymmentä vuotta ennen trilogian tapahtumia, ja silloin nikanilaiset iskivät takaisin.

Kansan keskuudesta nousi legendaarinen kolmikko, Trifecta, joka otti asiakseen ajaa ulkomaalaiset maasta. Trifectan muodostivat Kyytär, Portinvartija ja Vihreä keisari, ja heidän yli-inhimillisistä teoistaan kerrotaan yhä uskomattomia legendoja. He häätivät valloittajat merten taakse, pakottivat Nikanin sotalordit valtansa alle ja ensimmäistä kertaa tuhanteen vuoteen yhdistivät kaksitoista provinssia keskitetyn hallinnon huomaan. Tai näin ainakin tarinat asian näkevät.

Toisen unikkosodan viimeinen kouristus oli kansanmurha. Mugenilaiset hävittivät Nikanille kuuluneen Speerin saaren viimeiseen asukkaaseen, minkä jälkeen jopa hesperialaiset katsoivat, että eiköhän siinä ollut kylliksi ja painostivat Mugenin neuvottelupöytään. Seurasi vetäytyminen. Toistaiseksi.

Nykyhetkessä Trifectasta on jäljellä enää keisarinna Su Daji. Oopiumi on kielletty kautta valtakunnan, mikä tarkoittaa tietenkin rahakkaita tilaisuuksia salakuljettajille. Hesperia pitää etäisyyttä, mutta Mugen on edelleen läsnä mantereella kauppasataman turvin, ja voiman tasapaino keikkuu arveluttavan lähellä sodan syöverin niljaista reunaa. Näissä olosuhteissa Rin lähtee Sinegardiin oppimaan millaista sodankäynti on. Ellei muuta niin ainakin kirjoitetuissa kääröissä ja ajatusleikkeinä.

Romaanin koulukuviot ovat perustasolla tuttua kauraa. Oppilaiden joukosta löytyy muun muassa ylimielinen paremman väen vesa (Nezha), älykäs kirjanörtti (Kitay) ja salaperäinen vanhemman vuosikurssin palvottu lahjakkuus (Altan). Opettajien joukossa luuraa se perinteinen mulkku (Jun) ja eksentrinen ymmärtäjä (Jiang). Lopputulos nousee kuitenkin osiensa summaa suuremmaksi. Kuang osaa loihtia keskushahmoistaan täysipainoisia ihmisiä paheineen ja puutteineen, eikä koviakaan seuraamuksia kaihdeta. Huonompi homma Rinille, joka harvemmin seisahtuu punnitsemaan vaihtoehtoja.

Vaikka Poppy Wars -trilogia kärsii kokonaisuudessaan ajoittain vieraahkolle tuntuvasta rytmityksestä, on The Poppy War -romaanin alkupuoli eheä paketti. Tiivistys osuu oikeisiin kohtiin, mutta jättää silti yksityiskohdille tilaa. Tämä luo kiitettävän immersiivisen ilmapiirin.

Tiikerin tissit ja muita manauksia

Hesperialaiset uskovat jumalalliseen Tekijään, joka on säätänyt kosmoksen kulkemaan kellokoneiston tarkasti. Nikanin pantheonissa jumaluuksia on enemmän, yksi shakkilaudan joka ruudulle. Näiden järjestelmien välinen ero piilee siinä, että nikanilaisiin jumaliin on mahdollista saada yhteys. Yksinkertaisimmillaan siihen tarvitaan tiettyjä huumaavia aineita, kuten unikonsiemeniä, ja edistyneemmät pärjäävät ilmankin.

Jumalten kanssa häärääviä yksilöitä kutsutaan shamaaneiksi, mutta heidän ikiaikainen perintönsä on repaleista ja vanhaa. Tuhat vuotta sitten valtakunnan ensimmäistä kertaa yhdistänyt Punainen keisari tapatti munkit ja poltti alaa käsittelevän kirjallisuuden. Nyt shamanismin saloihin on perehtynyt enää pieni joukko. Kuten Sinegardissa opettava Jiang, joka ottaa asiakseen opastaa Riniä erään vakavanpuoleisen välikohtauksen jälkeen.

Jumalten kanssa asioiminen on vaarallista ja tuhoisaa. Jumalat eivät sinänsä halua mitään, mutta ne pyrkivät vapauteen niitä kanavoivien ihmisten kautta – pahimmassa tapauksessa ne ottavat tämän valtaansa. Ja se on kaikkivaltaista ja peruuttamatonta, joten vanhoja shamaaneja ei ole.

Rinin jumalaksi on valikoitunut Feeniks-lintu. Se janoaa koston, raivon ja vihan tunteita. Ja Rin on hyvin vihainen nainen.

Koska romaanien Nikan pohjaa vanhaan Kiinaan, olisi Kuangin mielestä ollut falskia ujuttaa sukupuolten tasa-arvoa paikkaan, jossa sitä ei historiallisesti ollut. Utooppista maailmaa enemmän Kuangia kiinnostaa prosessi, jolla sinne päästään.

Epäfeministinen miljöö ei kuitenkaan tarkoita feministisen asenteen puutetta. Rin ei alistu kahlitsemaan tunteitaan vain siksi, että joku niin käskee. Mitä enemmän hän oppii itsestään ja historiastaan, sitä kuumempana hänessä kiehuu raivo, joka purkautuu impulsiivisuutena ja lyhytnäköisyytenä. Rin ei ole perinteinen kirkasotsainen sankari. On jopa kyseenalaista, onko hän sankari lainkaan.

Kun kolmas unikkosota lopulta syttyy – sillä miten se voisi olla syttymättä – tarina siirtyy vaiheeseen, joka käytännössä kantaa trilogian päätökseen asti. Vaikka yksi sota nimellisesti loppuisikin, uusi on aina nurkan takana. Mugenin hyökätessä koko Sinegardin sotakoulu mobilisoidaan ja alun taisteluista selvinnyt hahmogalleria viskataan neljän tuulen vietäväksi kuka minnekin. Jotkut kohdataan uudestaan. Kaikkia ei.

Pitkä marssi ja hauntologian alkeet

The Poppy Warin jälkeen Rinin tarina jatkuu kirjoissa The Dragon Republic (2019) ja The Burning God (2020). Kuten jatko-osien kanssa yleensäkin, niistä ei voi tyhjentävästi puhua törmäämättä johonkin ensimmäisen kirjan kehityskulkuun, joka on sarjaa lukiessa parempi kohdata yllätyksenä. Olisi kuitenkin karhunpalvelus jättää niistä kertominen kokonaan, sillä juonikaaret eivät aina vie sinne, minne ensi alkuun olettaisi. Tämä on yksi Kuangin lukuisista vahvuuksista. Toinen on hänen tapansa pedata asioita, ja toisaalta jättää juonilankoja lepattamaan.

Hyvä tarinankertoja pohjustaa tulevaa vihjeillä ja viitteillä. Erinomainen tarinankertoja ei tartu niistä jokaiseen. Ratkaisu pitää lukijan epävarmuuden tilassa ja takaa keskittymisen itse kerrontaan sen sijaan, että lukija yrittäisi harppoa aina pari askelta kirjailijan edellä. Tämä on tärkeää, sillä ajoittain keskeinen päätös syntyy jonkin haja-ajatuksen tai harkitsemattomasti heitetyn repliikin seurauksena.

Tällaisten hetkien herkullisuutta lisää Rinin vainoharhaisuus, joka tarttuu lukijaankin. Myöskään jokaista lukijaa kiinnostavaa arvoitusta ei ratkaista. Vähemmän keskeisten hahmojen kohtalot saattavat jäädä avoimiksi, jos Rin itse ei saa niitä tietoonsa.

Kolmannen unikkosodan kaaos synnyttää tilaisuuksia, joita jotkin tahot ovat odottaneet vuosikymmeniä. Lohikäärmeprovinssin sotaherra Yin Vaisra lähtee avoimesti vastustamaan keisarinnaa ja julistaa unelmaa tasavaltaisesta hallitusmuodosta. Tätä seuraava sisällissota ammentaa paljon Kuomintangin pyrkimyksistä yhdistää Kiina uudelleen keisarivallan murennuttua. Mutta kuten historia opettaa, Tšiang Kai-šekin porukka ei ollut ainoa valtatyhjiön täyttöön pyrkivä taho. Niinpä aaltoilevista liittolaisuussuhteista nousee Vaisran tasavaltaa vastustava voima.

Kuang käsittelee esseessään How to Talk to Ghosts (2018) sitä, mitä aaveet voivat fiktiossa kuvastaa ja miten ne voivat ilmetä. Teksti lähtee liikkeelle perinteisistä kummituksista, mutta johtaa pian Jacques Derridan tunnetuksi tekemään termiin ”hauntology”, joka käsittelee asioiden ja tapahtumien puuttumista – esimerkiksi historian välittämisessä vanhemmalta lapselle.

Vaikka Kuangin perhe oli lähtenyt Kiinasta jo vuosia aiemmin, hänen äitinsä muistutti tyttärelleen usein, ettei Puolueesta koskaan tullut puhua mitään, ei etenkään verkossa. Ties kuka saattoi olla kuulolla. Kommunistien valtaannousu ja hallinto, ja samalla kaikki niihin liittyvät sukutarinat, olivat siis heidän perheessään tällaisia hauntologian tarkoittamia katvealueita, puutos kulttuurin jatkumossa.

Kuang halusi kuitenkin käsitellä kommunisteja ja etenkin Maoa Zedongia Poppy Wars -sarjassaan. Hän on moneen otteeseen kertonut avoimesti, kuinka käyttää Rinin hahmoa tutkiakseen, millaiset olosuhteet kääntävät ihmisen polun kohti hirmuhallitsijan keinovalikoimaa.

Tämä toi mieleeni Ken Liun kommentin, kun haastattelin häntä Helsingin Worldconissa. Mainitsin, miten eräs hänen hahmonsa tuntui toimivan ”hyvien” puolella, mutta käytti koko ajan eskaloituvia arveluttavia keinoja status quon säilyttämiseksi. Liun mukaan pahuus on pahuutta, eikä riipu siitä, mitä sillä yritetään saavuttaa. Tämä näkemys ei saata Riniä erityisen suopeaan valoon. Jos ei kohta oikein ketään muutakaan trilogian hahmoista, koska kyseessä ei ole mitenkään iloinen tai hauska tarina.

Sodan raakuus tulee puhtaimmillaan esiin jo mainitussa The Poppy Warin luvussa, mutta eipä otetta jatkossakaan höllätä. Nikanin kansa on lukumäärältään mittava, ja kansa on se, joka jää aina marssivien sotilaiden jalkoihin. Mikään ei suju siististi. Sodan syrjäyttämät pakolaisvirrat etsivät turvaa, taudit leviävät ja ravinnon vähyys aiheuttaa nälkää. Vihollissotilaiden kitkeminen valloitetuista kaupungeista on likaista puuhaa, eikä koskaan voi olla varma, kuka seuraavaksi kääntää opportunisesti takkinsa. Tämä pakottaa jatkuvasti vainoharhaisemmaksi muuttuvan Rinin hakemaan uusia liittolaisia, toisinaan aika odottamattomistakin suunnista.

Alku sisältää lopun

Kirjoittaessaan The Poppy Waria Kuang oli luonnostellut myös myöhempiä tapahtumia, mutta ajan myötä hän muutti aiempia suunnitelmiaan. Silloinen luonnos The Burning Godista oli hänen mukaansa viihdyttävä, mutta samalla sellainen, jonka unohtaa heti kirjan suljettuaan. Uusien kokemusten ja lisääntyneen tiedon myötä tarina alkoi kuitenkin kääntyä suuntaan, joka on loppujen lopuksi ainoa mahdollinen päätepiste tälle kaikelle.

Kuangin mukaan loppu sisältyy jo alkuun. Hän rakastaa symmetrioita ja on rakentanut juonikaaret ja hahmot mahdollisimman pitkälti tämän periaatteen varaan.

Kun Kuang ryhtyi kirjoittamaan The Poppy Waria, hän oli vasta tutustumassa kotimaansa kulttuuriin ja historiaan. Hän sanookin, ettei voisi mitenkään keskittyä ainoastaan fiktion tuottamiseen, vaan hän haluaa myös kokea, opiskella ja opettaa. Jos hän kirjoittaisi vain omista muistoistaan ja kokemuksistaan, tuloksena olisi ”tylsiä kirjoja lukiolaistytöstä”. Nyt hän opiskelee Kiinan kirjallisuutta ja historiaa ja on jo ryhtynyt väitöskirjan tekoon. Tutkimus onkin hänelle tärkeintä ja kirjoittaminen asettuu vasta kakkossijalle. Romaaneja sopii edelleen odottaa, mutta jossain vaiheessa kirjoittajaksi ehkä merkitään professori R. F. Kuang.

Kun The Poppy War ilmestyi, se saavutti heti suuren suosion. Romaani oli ehdokkaana Nebula-, Locus- ja World Fantasy -palkinnon saajaksi. Vaikkei voittoa tullutkaan, on tämä parikymppiseltä esikoiskirjailijalta jo itsessään räyheä saavutus.

Sen sijaan Compton Crook- ja Crawford-palkinnot napsahtivat kohdalle. Näistä ja muista tunnustuksista huolimatta Kuang toivoo, että aikanaan Poppy Wars -kirjoja pidetään hänen kehnoimpinaan. Taustalla on siis vahva tahto oppia lisää ja antaa uuden tiedon muokata sitä, miten ja mistä hän kirjoittaa.

Onneksi ei tarvitse kauaa odottaa. Vuoden 2022 elokuussa luvassa on niin kutsuttu ”Oxford-romaani”, joka on nimeltään Babel. Sen päähenkilö on kiinalainen poika, joka käyttää nimeä Robin Swift. Hänet tuodaan Lontooseen, jossa hän pääsee – lopulta – opiskelemaan Kuninkaallisessa käännösinstituutissa, Babelissa. Kirjan konflikti piilee siinä, että Swift työskentelee instituutin palveluksessa brittiläisen imperiumin etuja ajaen, mikä väistämättä tarkoittaa toimimista omaa kotimaataan vastaan.

Kuang tuo tarinaan mukaan myös viittauksia vuoden 1989 Tiananmenin aukion opiskelijamielenosoituksiin. Hänellä itsellään oli aikoinaan seinällään juliste kuuluisasta kohtaamisesta: uhmakas mies seisomassa tankkijonon edessä. Hänen isänsä pysähtyi kerran katsomaan julistetta ja totesi hiljaa: ”Minäkin olin tuolla.”

Babelia odotellessa Poppy Wars -trilogian jälkeensä jättämää aukkoa voi tilkitä muutamalla lyhärillä. The Book of Dragons -lohikäärmeantologiasta (2020) löytyy Kuangin novelli The Nine Curves River, joka sijoittuu unikkosotien maailmaan. Tarkalleen sanottuna Arlongiin, joka tulee tutuksi The Dragon Republic -romaanissa. Samaan maailmaan solahtaa myös Kuangin nettisivulta ladattavissa oleva pdf-tiedosto, johon on koottu hajanaisia kohtauksia Nezhan näkökulmasta. Siihen ei tosin kannata koskea kuin vasta trilogian jälkeen. Toinenkin novelli löytyy, mutta se on Tähtien sotaa se.

Summat summattuna

Poppy Wars -trilogia on raikas lisä fantasiakirjallisuuden muutenkin monitahoiseen tarjontaan. Kiinan lähihistoria on harvemmin fantasiassa käytettyä materiaalia. Eräässä haastattelussa Kuang toteaakin, että Nanjingia ei ole taidettu muissa genreteoksissa käsitelläkään. Voi olla, että haastattelusta on jo kulunut aikaa, tai vaikkei olisikaan, annettakoon hänelle anteeksi se, että J. Pekka Mäkelän Hunan ei ole tullut tutuksi.

Trilogian kerronnasta löytyy tiettyä rosoisuutta ja hiertävää karkeutta, mutta se menee oppirahojen piikkiin, jotka Kuang itsekin myöntää maksaneensa kokonaisuutta kirjoittaessaan. Välitön jälkifiilis ei välttämättä suo täyttymystä, etenkin jos lukijalla on paljon toiveita, joihin kirjailija ei ole asiaa punnittuaan halunnutkaan vastata. Kuang näet päättää juonikaaret niin, että tuleva jää kovin epävarmaksi. Tämä on resepti, jolla asiat juuttuvat pyörimään lukijan pään sisään, vaikka kirjan on jo laskenut viimeistä kertaa käsistään.

Vaikka Kuang ei – ainakaan tällä hetkellä – aio palata Poppy Warsin maailmaan, vaan suuntaa taiteelliset pyrintönsä muualle, on faneilla silti jotakin odotettavaa. Starlight Media on näet ostanut trilogian oikeudet tv-sarjaa varten. Sen valmistumisaikataulusta ei ole vielä tietoa, mutta ehkä ehdimme nähdä sarjan viimeisen kauden jo ennen kuin George R. R. Martinin Tulen ja jään laulun seuraava osa ilmestyy.

Shimo Suntila

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.