Kolumni – Pääkirjoitus 2/25

Dystopiat ovat aina näytelleet merkittävää roolia tieteiskirjallisuudessa. Nyt pääsemme kaikki yhdessä kokemaan, millaista on elää dystooppisessa maailmassa. Tosin meno on niin hullua, että jos kyse olisi fiktiosta, tapahtumia pidettäisiin totaalisen naurettavina ja epäuskottavina.

Vapauden soihtuna itseään mainostaneessa USA:ssa Donald Trump ja kumppanit tanssivat Putinin pillin mukaan ja ovat julistaneet sodan yliopistoja, kulttuurilaitoksia, oikeusjärjestelmää ja sivistystä vastaan. Edistysmieliset siivotaan pois hallinnosta, sanoja kielletään ja kirjoja raahataan roviolle. Vain muutamassa kuukaudessa Yhdysvallat on luopunut tärkeimmistä arvoistaan ja muuttunut venäläisen diktaattorin märäksi uneksi.

Aivan oma lukunsa on Trumpin järjenvastainen tullipolitiikka, joka iskee lujaa myös meidän genreemme. Jos kirjoja ja sarjakuvia ei voi enää painattaa tai roolipelikamoja ja figuureja teettää Kiinassa, niiden hinnat nousevat moninkertaisesti kipurajan yli. Keino se on tämäkin tukahduttaa kulttuurialaa.

Samalla tiellä ollaan myös Suomessa. Yleisradiolta, kulttuurilta, kansalaisjärjestöiltä, koulutuksesta, sosiaalialalta, duunareilta, pienituloisilta, freelancereilta, työttömiltä ja monilta muilta tahoilta leikataan iloisesti. Näin säästyneet eurot kaadetaan sitten vielä iloisemmin suuryritysten, terveysjättien ja suurituloisten pohjattomaan laariin.

Jos joku vielä kehtaa väittää, että näillä toimilla muka tasapainotettaisiin Suomen taloutta, hän valehtelee niin että korvat heiluvat.

Mullistustenkin keskellä Tähtivaeltaja jatkaa valitsemallaan linjalla. Tässä numerossa esitellään laajasti kotimaista spefi-kirjallisuutta, kiehtovia elokuvia, tuoreita tv-sarjoja, pään räjäyttäviä sarjakuvia sekä maagisia musiikkikappaleita.

Siri Kolu on profiloitunut lasten- ja nuortenkirjailijaksi, mutta ahkeran tekstinikkarin tuotantoon mahtuu lukuisia teoksia, jotka kolisevat myös aikuislukijoille. Kolun romaanit ovat selkeästi spefiä, sillä käsittelyssä ovat niin erilaiset dystopiat kuin genrelle keskeiset Entä jos? -kysymykset.

Anne Leinosen mielenkiintoisessa haastattelussa Kolu kertoo mm. teostensa teemoista, kirjallisuuden merkityksestä ja tavoista edistää nuorten lukuintoa.

Hannu Rajaniemi sinkautti itsensä kansainvälisten tieteiskirjailijoiden mestaruusluokkaan Kvanttivaras-esikoisromaanillaan (2010). Kuusivuotiseksi venähtäneen tauon jälkeen hän on palannut kirjallisuuden pariin tuoreella Varjomi-romaanillaan (2024).

Tähtivaeltaja-podcastiin pohjautuvassa haastattelussa Rajaniemi paljastaa Varjomin syntyhistorian sekä miksi bioteknologia on juuri nyt se ala, jonka kehitystä kannattaa seurata silmä kovana.

Numeron kolmas iso satsaus on Herra Mannisen levyhyllyistä tunkee ulos hirviöitä! -artikkelin jälkimmäinen puolikas. Tällä kertaa tarjolla on mm. Saatana-kantria, jättimonstereita, kallossa juoksevia matoja ja mustia messuja.

Hassuna yhteensattumana kävin juuri eilen Zeal & Ardor -bändin erinomaisella keikalla, jossa esitettiin useita biisejä, jotka olivat kuin suoraan mustasta messusta. Sitä, kuinka monta demonia ja paholaista keikan aikana manattiin esiin, en osaa edes arvata.

Scifiä älyn pimeyteen!

Toni Jerrman

Uutiset – Tähtifantasia-palkinnon 2025 ehdokkaat julkistettu

Tähtifantasia-palkintoehdokkaat 2025

Vuodesta 2007 lähtien jaetun Tähtifantasia-palkinnon ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n jakama palkinto annetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle fantasiakirjalle.

Vuoden 2024 teoksista on valittu ehdokkaiksi viisi fantasiakirjallisuuden monimuotoisuutta heijastavaa kirjaa.

Robin Hobb: Taikuuden laiva – Elolaivat 1 (The Liveship Traders: Ship of Magic, suom. Jorma-Veikko Sappinen, Otava)

Hobbin romaani on henkilövetoista lukufantasiaa parhaimmillaan. Sen hienosti rakennettuun maailmaan uppoaa hitaasti mutta varmasti. Romaani käsittelee tyylikkäästi muutoksen vääjäämättömyyttä, sopeutumista ja omien rajojen hyväksymistä. Jorma-Veikko Sappisen käännös on varmaa laatutyötä.

Vladimir Nabokov: Kutsu mestaukseen (Priglaše na kazn, suom. Vappu Orlov, Moebius)

Nabokovin kertomus teloitettavaksi tuomitusta miehestä haastaa genrerajat ja kiusaa lukijaa arkisen elämän pirstaleista pilkistävistä todellisuuksista. Se kysyy, missä kulkevat todellisuuden rajat ja kutsuu metafyysisiin pohdintoihin Vappu Orlovin upeassa suomennoksessa.

Toni P. J. Saarinen: Kuolleita kukkia Miasmalasta (Osuuskumma)

Omaperäinen esikoisromaani vie lukijan kuolleiden valtakuntaan pilke silmäkulmassa. Saarinen tutkiskelee perhesiteitä ja perheiden toimintaa tai toimimattomuutta oivaltavasti tummentuvan huumorin avulla. Erityishuomio Tomas Heinosen ansiokkaalle kuvitukselle.

Niilo Sevänen: Ikitalven polku (Gummerus)

Bysantin kulta-aikaan sijoittuva romaani yhdistelee sopivassa suhteessa historiaa, seikkailua, eurooppalaista mytologiaa ja vauhdikkaita toimintakohtauksia. Eeppisiä tasoja hakeva kertomus on laadukasta fantasiaviihdettä.

Olga Tokarczuk: Anna In maailman hautakammioissa (Anna In w grobowcach świata, suom. Tapani Kärkkäinen, Särötar)

Sumerilaisen Inanna-myytin moderni tulkinta on täynnä villejä kuvitelmia, ei vähiten dystooppisen futuristisen maailman kuvaamisessa. Tapani Kärkkäisen ansiokas käännös avaa lyyrisen ja väkevän kielen hienosti suomeksi.

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat Tähtivaeltaja-lehden kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä sekä kirjabloggaaja Niina Tolonen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Jorge Luis Borges: Kertomukset (Teos, 2023, suom. Anu Partanen)
Jyrki Vainonen: Täytetyt (Aula & Co, 2022)
Susanna Clarke: Piranesi (WSOY, 2021, suom. Helene Bützow)
Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (Karisto, 2020, suom. Mika Kivimäki)
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)
Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Kirjat – Salman Rushdie: Voiton kaupunki

Salman Rushdie
Voiton kaupunki

Victory City
Suom. Maria Lyytinen. WSOY

Amerikanintialaisen Salman Rushdien uusin suomennos, Voiton kaupunki, on hänen 15. romaaninsa. Rushdie viimeisteli kirjan kuukausia ennen puukotustaan Chautauqua Institutionissa New Yorkin osavaltiossa. Romaani on tavallaan menneisyyden viimeinen kaiku ennen kammottavaa vammautumista. Maria Lyytisen hieno suomennos alleviivaa kirjailijan humoristisia painotuksia ja monipuolista henkilökuvausta.

Maaginen romaani vie lukijansa keskiaikaiseen Intiaan. Päähenkilönä on Pampa Kampana -niminen tyttö, joka jää romaanin alussa äidittömäksi. Orpotytöstä tulee myöhemmin moninaisten kummallisuuksien nainen, joka näyttää liittoutuneen jopa jumalten kanssa.

Pampa kasvattaa mahtavan kaupungin, Bisnagan, kourallisesta papuja ja okran siemenistä. Hän on elämän lähde Bisnagan asukkaille, valitsee kuninkaakseen lehmänpaimenen ja rakastajakseen portugalilaisen kauppiaan.

”Pampa Kampana keksi näille ihmisille elämäntarinat, kastin, uskomukset, sisarusten määrän, lapsuuden leikit, ja kuiski tarinat matkaan ja katuja pitkin korviin, joiden kuultaviksi ne oli tarkoitettu, kirjoitti kaupungin suuren kertomuksen, loi sen tarinan luotuaan ensin koko paikan tyhjästä.”

Pampa ei ole kuningatar vaan puolijumalatar ja valtaistuimelle asettamiensa miesten armoilla. Pampa haaveilee valtakunnasta, jossa naiset ja miehet ovat samanarvoisia. Mutta haaveeksi se vain jää hänen omatekoisessakin valtakunnassa.

Voiton kaupungissa Rushdie tekee itselleen rakkainta sanataidetta. Muinainen Intia suunnattomine tarinakokoelmineen on hänelle liian iso, jotta sen voisi jättää koskemattomaksi.

Intian satumainen menneisyys on Rushdielle kuitenkin ennen kaikkea ikkuna nykyhetkeen. Bisnagan ympärille syntyy romaanissa Vijayanagara-imperiumi, joka oli oikeasti olemassa vuosina 1335–1565. Bisnagan hallinnoima maanpiiri näyttäytyy utopian sijasta reaalipolitiikan näyttämönä, johon voi verrata nykyajan imperiumeja Kiinasta ja Venäjästä lähtien.

Pampa Kampana elää ylipitkän elämän, 247 vuotta, joka vastaa suunnilleen Vijayanagara-imperiumin reilun 200 vuoden aikaa. Pampa kirjoittaa valtakuntansa vaiheista uskomattoman tarinan ja piilottaa sen ennen kuolemaansa ruukkuun.

Pampakin hyväksyy lopulta sen, että kaikki imperiumit romahtavat. ”Ainoat voittajat ovat sanat”, hän päättää ruukkuun suljetun kertomuksensa. Vain kuolematon tarina jää eloon ihmisten ja valtakuntien tuhouduttua.

Romaanin hengessä on paljon samaa kuin Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyydessä: vanha nainen näkee kotikaupunkinsa nousun ja tuhon ja kokee elämänsä aikana paljon ihmismielelle käsittämättömiä ihmeitä.

Jari Olavi Hiltunen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Elokuvat – The Laughing Dead

The Laughing Dead
(ABC-versio, blu-ray)

Ihmisistä on moneksi. Thaimaalainen Somtow Sucharitkul – eli S. P. Somtow – tuli alkujaan tunnetuksi kaakkoisaasialaisena avantgarde-säveltäjänä. Amerikkaan muutettuaan hänestä kuoriutui myös scifi-, kauhu- ja fantasiakirjailija, jonka bibliografiassa on kymmeniä teoksia ja lukuisia palkintoehdokkuuksia. Elokuva-alalle hän eksyi The Laughing Dead -filmin (1989) myötä.

Projekti sai alkunsa erään sf-conin aikana, kun Somtow ja filmin tuottajaksi lopulta päätynyt scifi-fani Lex Nakashima tulivat siihen tulokseen, että olisi varmaan hauskaa tehdä kauhuelokuva. Somtow laati tietenkin käsikirjoituksen, mutta päätyi lopulta myös ohjaamaan suurimman osan leffasta.

Koska filmin budjetti oli varsin pieni, kaveruksilla ei ollut varaa palkata oikeita näyttelijöitä. Niinpä esiintyjäkaartiin houkuteltiin Somtowin scifi-kirjailijaystäviä. Mukaan päätyivät mm. sellaiset nimet kuin Tim Sullivan, Gregory Frost, Edward Bryant, Bill Warren ja Forrest J. Ackerman. Somtow itse esittää pääpahista, ja löytyypä näyttelijöiden joukosta myös hänen pikkusiskonsa Premika Eaton. Musiikista vastaa tietenkin Somtow.

Yhdessä ja samassa elokuvassa on tuskin koskaan nähty yhtä monta tieteiskirjailijaa.

Soppaa sakeuttaa myös se, ettei tekijöillä ollut selvää yhteistä käsitystä siitä, mitä genreä leffa lopulta edustaisi. Hetkittäin käsillä on Indiana Jones -tyylinen koko perheen fantasiaseikkailu, toisinaan silkka komedia ja väliin yltiöpäiseksi splatteriksi yltävä kauhupila. Lopputulos on joka tapauksessa ratkiriemukkaan jakomielitautinen kulttikalkkuna, joka on naurettavimmillaan silloin, kun se ei yritä olla hauska.

Filmin keskushenkilö on uskonsa menettänyt pappi Ezekiel O’Sullivan (Sullivan). Hän on aikoinaan saattanut raskaaksi Tessie-nunnan (Wendy Webb), mutta ei ole koskaan nähnyt Ivan-poikaansa (Patrick Roskowick). O’Sullivan on seurakuntansa tuki ja turva, jolta teinityttö Laurie Shiganka (Eaton) hakee apua, kun ei uskalla kohdata isänsä tappavaa sairautta.

O’Sullivan on kuitenkin juuri lähdössä Meksikoon arkeologiselle ryhmämatkalle, joka huipentuu Nauravien kuolleiden päivän juhlallisuuksiin: ”Tämä on matka yhteiseen menneisyyteemme. Ihmissielun synkimpiin ulottuvuuksiin.”

Bussin kyytiin hyppää myös neljä humoristiseksi tarkoitettua, mutta käytännössä ylettömän ärsyttävää tyyppiä. Riitainen new age -pariskunta Clarisse (Krista Keim) ja Wilbur (Larry Kagen) höpöttää jatkuvalla syötöllä kristalleista, spiritualismista, kosmisista värähtelyistä ja elämänvirran harmoniasta. Kovaääninen Dozois (Raymond Ridenour) kertoo puolestaan toinen toistaan tökerömpiä vitsejä, joita hänen tiukkapipoinen Frost-kaverinsa (Frost) häpeää suunnattomasti.

Jotta tarinan alkupuolen pojoilla olisi jotain merkitystä, joukkoon liittyvät myös Laurie, Tessie sekä jatkuvalla syötöllä kiukutteleva ja kiroileva, pappishameita vihaava Ivan – joka ei tiedä, että isä O’Sullivan on hänen todellinen isänsä.

O’Sullivania vaivaavat painajaiset iskuun kohotetusta uhriveitsestä, irvistelevästä pääkallosta sekä päättömästä torsosta, joka kieppuu tähdettömässä tyhjyydessä.

Filmin pahiskolmikon muodostaa kolme mayaintiaanien jälkeläistä, jotka haluavat palauttaa maailmaan uskonsa kulmakivet – eli ikuisen kauhun, nälänhädät, tulvat, veriuhrit, katastrofit ja kuoleman. Värikkäisiin tamineisiin pukeutunutta poppamieskolmikkoa johtaa jumaluusopin tohtori Um-tzec (Somtow), joka kerää ihan urakalla uhrattavien lapsien yhä sykkiviä sydämiä jumalten ruuaksi – ja laukoo siinä välissä todella huonoja vitsejä. Sitten kun tuhon aikakausi on saatu palautettua, tohtori aikoo ripustaa viittansa naulaan ja ryhtyä arvopaperimeklariksi.

Jossain välissä paljastuu, että mayojen Popol Vuh -kansalliseepoksen kadotetuilla sivuilla on ennustus, jonka mukaan veritähti nousee taivaalle ja kuoleman jumala astuu ihmisten keskuuteen, kun paikalle saapuu uskonsa menettänyt pappi, joka ei tunne jälkikasvuaan. Eli lasta, joka on tarkoitus uhrata uuden kuoleman hallitseman maailman tulemisen merkkinä.

Jotta homma toimisi, O’Sullivanin sydämen tilalle täytyy vielä vaihtaa mayajumalattaren sydän. Tämä käy yllättävän helposti, vaikka O’Sullivan tunnistaakin tohtori Um-tzecin untensa riivaajaksi. Riittiä ei voi myöskään suorittaa ennen kun on käyty jo muinaisilta ajoilta tuttu koripallo-ottelu elävien ja elävienkuolleiden välillä. Se järjestetään toisessa ulottuvuudessa sijaitsevalla kuoleman pelikentällä.

Tätä ennen O’Sullivan ehtii seota ja iskeä nyrkkinsä yhden matkatoverin pään läpi sekä repiä toiselta käden irti – ja sitten syöttää sen uhrilleen. Niin, ja jo aiemmin taisi yksi irtopää lentää koripallokorin sukkaan.

Koko hulluus huipentuu ”upeaan” kohtaukseen, jossa sankariemme apuun kutsuma, höyhenpukuista Godzillaa muistuttava valon jumala Quetzalcoatl – eli Kukulkan – ja matohirviöltä näyttävä kuoleman jumala Um-tzec yrittävät töniä toisiaan kumoon!

The Laughing Dead on kaikin puolin häikäisevän hauska kyhäelmä. Päättömyyksiä piisaa vaikka kalmoille jakaa, eikä filmin esittelemä käsitys mayojen kulttuurista tai uskonnosta voisi olla enää paljoakaan pahemmin pielessä. Mutta se nyt kuuluu tietenkin asiaan, kun lähdetään tekemään elokuvaa irtosilmä poskella roikkuen.

Ehkä hämmästyttävintä tässä kaikessa on, kuinka onnistuneilta leffan erikoistehosteet näyttävät. Ne ovat noin miljoona kertaa parempia kuin budjetti olisi todellisuudessa sallinut. Tämä käynee yhtenä osoituksena siitä, miten innoissaan tekijäkaartin jäsenet olivat tästä projektista. Täydellä sydämellä mentiin ja kaikki vippaskonstit käytettiin, jotta päättömästä kokonaisuudesta saatiin niinkin hyvännäköinen kuin se lopulta on.

The Laughing Dead on sen tason namikarkkia, ettei paremmasta väliä. Tulkoon tuho ja pimeys!

Leffa • tai •••••
Kuva •••
Lisät •••

Ohjaajan kommenttiraita on aika hajanainen ja tekodokumenttikin vain vähän päälle puolituntinen. Doku on kuitenkin täyttä asiaa. Siinä filmin tekemisestä kertovat Somtownin lisäksi mm. tuottaja Nakashima, kuvaaja David Boyd, tehostemaakarit sekä monet muut.

Dokumentista käy ilmi vaikka kuinka monta hauskaa ja selittävää seikkaa. Kuten vaikkapa se, miksi Somtow joutui siirtymään leffan ohjaajanpallille, jossa ehti hänen lisäkseen istua 4–5 muutakin henkilöä. Rahaa säästettiin myös sillä, että öiseen joukkokohtaukseen houkuteltiin paikallisia asukkaita omissa Dia de los Muertos -asuissaan lupaamalla, että aamulla yksi heistä voittaisi arvonnassa videonauhurin.

Silkkaa dadaa!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.