Companion

Drew Hancockin käsikirjoittama ja ohjaama Companion on hankala arvosteltava, koska siitä ei voi sanoa juuri mitään sortumatta spoilereihin. Tämä johtuu siitä, että leffan keskeisimpiä ihastelun aiheita ovat lukuisat taidolla luodut yllätyskäänteet, jotka vääntävät kaiken aiemmin nähdyn uuteen valoon. Eli jos tahdot kokea elokuvan puhtaalta pöydältä, kannattaa tämäkin teksti jättää lukematta. Jo tieto siitä, että teos yhdistelee samaan soppaan tieteisfiktiota, romantiikkaa, juonitteluja, töppäilyjä, väkivaltaisia purskahduksia sekä hirtehistä huumoria, saattaa paljastaa liikaa. Ja jatko tekee sen aivan varmasti.

Iris (Sophie Thatcher) ja Josh (Jack Quaid) kohtaavat kaupan käytävällä. Ilmassa on rakkautta ensisilmäyksellä. Josh täyteläistää Irisin elämän, ja Iris tekee kaikkensa poikaystävänsä onnen ja autuuden eteen. Tästä huolimatta Iris vierastaa hieman sitä, että heidät on kutsuttu kyläilemään Joshin kavereiden luo syrjäiseen järvenrantamökkiin. Varsinkin kun talon omistavan Sergeyn (Rupert Friend) tyttöystävä Kat (Megan Suri) katsoo häntä selvästi nenänvarttaan pitkin. Paikalla ovat myös umpirakastuneet Eli (Harvey Guillén) ja Patrick (Lukas Gage).

Iloisen juhlinnan ohessa kuviin ja dialogiin ripotellaan vihjeitä, että kaikki ei välttämättä olekaan niin hyvin kuin päällepäin näyttää. Ja sitten tapahtuu elokuvan ensimmäinen isompi tvisti. Paljastuu, että Iris on seuralaisrobotti, jonka kaikki tunteet, tarpeet ja teot kumpuavat hänen ohjelmoinnistaan. Puhelinäppinsä kautta Josh pystyy säätämään hänen älykkyyttään, kielivalintojaan ja mitä muuta nyt päähän sattuu juolahtamaan. Iris itse ei kuitenkaan tiedä olevansa kone.

Näin esiin kumpuaa yksi elokuvan syvemmistä teemoista. Onko itseään ihmisenä pitävää robottia lupa kohdella kuin irtainta omaisuutta? Onko hän pelkkä lelu, jota voi manipuloida, kiduttaa, alistaa, hallita ja hyväksikäyttää mielensä mukaan? Ja tekisikö Josh tai joku muu itsestään suuria luuleva luuseri tämän myös aidolle naiselle, jos vain saisi siihen tilaisuuden? Entä mitä tapahtuu, kun asemastaan tietoiseksi tullut kone päättää, ettei enää tyydy kohtaloonsa?

Tämän kierrepallon jälkeen elokuva intoutuu yhä villimpiin käänteisiin, joista harvaa tulee ennalta edes ajatelleeksi. Tarina etenee vauhdilla ja kerii esiin pääosin hyvin rytmitetyn, trillerimäisen kujanjuoksun. Hahmot ovat kuin sokkeloon suljettuja koe-eläimiä, jotka potkivat vimmalla tutkainta vastaan – mutta eivät pääse irti omista erityispiirteistään.

Pulputtaa kuin kaltoinkohdeltu tiikeri!

Toni Jerrman – 4 tähteä