Month: joulukuu 2023

Elokuvat – Mad God

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

Mad God

Erikoistehostekärpänen puraisi Phil Tippettiä jo pienenä, kun hän näki Ray Harryhausenin stop motion -animaationa toteuttamat efektikohtaukset elokuvassa The 7th Voyage of Sinbad (1958). Tämä innosti häntä tekemään kotikutoisia tehosteita omiin lyhytelokuviinsa. Myöhemmin hänestä tuli alan ammattilainen, jonka kädenjälki näkyy mm. alkuperäisessä Tähtien sota -trilogiassa (1977–1983), Robocopissa (1987), Jurassic Parkissa (1993) ja Starship Troopersissa (1997).

Kolmisen vuosikymmentä sitten Tippett aloitti oman Mad God -filminsä kuvaukset. Ne keskeytyivät kuitenkin nopeasti, kun muut työt veivät hänen aikansa. Valmista tavaraa ehti valmistua vain muutaman minuutin edestä. Vuonna 2009 Tippettin studion työntekijät innostuivat vanhasta pätkästä ja suostuttelivat maestron palaamaan projektin pariin. Pikemminkin intomielellä kuin rahalla toteutettu filmi julkaistiin alkujaan pätkissä, kunnes vuonna 2021 kolme vuosikymmentä tekeillä ollut painajainen valmistui vihdoin kokonaisuudessaan.

Mad God on pääosin stop motion -käsityönä toteutettu, Hieronymus Boschin maalauksista inspiraationsa saanut scifistinen syöksy helvettiin. Taiteellinen, kokeellinen ja sanaton elokuva tulvii outoja olioita, hurmeisia visioita ja piilotajunnasta kurkottavia hirviöitä. Vaikutteita on ammennettu myös 1920-luvun saksalaisesta elokuvaekspressionismista sekä Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu -klassikosta (1968). Tapahtumien taustalle on puolestaan piilotettu viittauksia elokuvahistorian ikonisiin hahmoihin.

Ilmeisin vertailukohta elokuvalle on tietenkin Takahide Horin muutaman vuoden takainen Junk Head, joka liikkuu hyvin samantapaisissa maisemissa.

Hulluksi Jumalaksi nimetty filmi käynnistyy tulikivenkatkuisella lainauksella 3. Mooseksen kirjasta. Siinä Jumala uhoaa kylvävänsä silmitöntä tuhoa, jos hänen määräyksiään ei noudateta: ”…kuritan teitä seitsenkertaisesti teidän syntienne tähden. Ja te syötte poikienne lihaa, ja tyttärienne lihaa te syötte … Ja minä muutan teidän kaupunkinne raunioiksi ja hävitän teidän pyhäkkönne enkä mielisty teidän uhrienne tuoksuun…”

Seuraavaksi taivaasta laskeutuu metallinen kapseli, joka kuljettaa kaasunaamariin sonnustautunutta, salkkua kantavaa miestä. Kapseli matkaa syvälle maankuoren uumeniin useiden erilaisten kerrosten läpi. Lopulta vastaan tulee ensimmäinen pohjakerros ja mies astuu ulos kapselista. Hän vaeltaa halki muuttuvien maisemien etsien aina reittiä yhä syvempiin maailmoihin.

Matkallaan mies kohtaa tuhottujen kaupunkien raunioita, radioaktiivisesti hehkuvia lampia, jätekasoja, visvaa ja saastaa. Maailmassa, jossa vahvemmat syövät heikommat, eteen tulee vääristyneitä hirviötä, joulupukkia hakkaavia tonttuja, biomekaanisia olioita ja mustaa mönjää sylkeviä putkistoja. Valtavien hammasrataskoneistojen uumenissa hiusmaisesta materiaalista valmistetut ihmisorjat raatavat ja kuolevat. Elämällä ei tässä todellisuudessa ole mitään arvoa. Jättimäisistä toukkaoliosta viilletään liukuhihnalla lihat irti ja rähjäisissä laboratorioissa suoritetaan verisiä ihmis- ja eläinkokeita.

Kuvasto on groteskia ja brutaalia, joten tarjolla on todellinen runsaudensarvi rappiota ja hävityksen kauhistusta. Tippett on antanut mielikuvituksensa lentää pidäkkeettä pitkin helvetillisiä visioita, jotka kouraisevat syvältä ja upottavat teränsä alitajunnan kaaokseen. On taistelukenttiä, joissa vanhanaikaiset tankit tuhoavat toisiaan, on autioituneita seutuja, joiden horisontissa sienipilvet kohoavat taivaille, on jättiläisiä, jotka luovat ylhäältä satavaa lantaa, ja värikkäitä pienoismaailmoja, joiden omistaja uhraa luomuksensa hämähäkkimonsterin syötäväksi. Mittakaavat vaihtelevat pienestä suunnattomaan samassakin todellisuudessa.

Mitä ihmettä Tippett haluaa tällä fantasmagorialla sanoa, jää vähintäänkin hämäräksi. Se ei kuitenkaan estä nauttimasta mestarin luomista painajaismaisista näkymistä, jotka jäävät mieleen kummittelemaan. Kokonaisuus on kuin rankka psykedeelinen trippi, joka pureutuu suoraan ihmisyyden kollektiivisen tiedostumattoman synkimpiin kerroksiin. Huikea ja mestarillinen saavutus.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

HUOM. Mad God esitetään Night Visions -toiveuusintana keskiviikkona 3.1.2024 WHS Teatteri Unionissa (Siltavuorenranta 18, 00170 Helsinki).

NV – toiveuusinta: Mad God

Kirjat – Marko Hautala: Musta kieli

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Marko Hautala
Musta kieli
Tammi

Kuokkamummo on riivannut vaasalaista lähiötä ja sen laidalla sijaitsevaa ränsistynyttä huvila-aluetta jo useamman sukupolven ajan – ja aiheuttanut lukijoissa kauhunväristyksiä vuodesta 2014, jolloin Marko Hautalan ensimmäinen raportti kauhistuttavan hahmon edesottamuksista ilmestyi. Nyt kauhumestari Hautala on palannut Kuokkamummon legendaan uudella romaanillaan Musta kieli.

Eli hetkinen, jatko-osa! Ensimmäisenä herää tietenkin kysymys, kieliikö moinen ideoiden loppumisesta. Ei huolta: Musta kieli on runsas ja mielikuvituksellinen, täydentää tarinaa oivaltavasti ja on luettavissa myös itsenäisenä teoksena. Mikä tärkeintä, se on erinomaisen hyytävä.

Kirja alkaa siitä, kun poliisit turhautuvat katoamistapauksiin, joihin mikään ei tunnu tuovan selvyyttä. Niinpä poliisipari puikahtaa todistuskappaleiden kanssa naapurustossa asuvan selvänäkijän pakeille. Madame Luna suostuu puhumaan, ja neljä esinettä kertovat neljä toisiinsa limittyvää tarinaa yhdeksästä uhrista.

Rakenne toimii jopa yllättävän hyvin, vaikka episodimaisuudessa on aina riskinsä. Hautala pitää kuitenkin langat käsissään ja sieppaa lukijan mukaansa kiihtyvään pyöritykseen. Kaikki on kohdallaan: kieli, juoni, vyöryn edetessä yhä harvenevat hengähdystauot.

Mustassa kielessä on paljon tuttua, mutta myös uutta. Kuokkamummon historia ja tärkeät ominaispiirteet pysyvät johdonmukaisina, mutta kertomuksen sävyt ovat, noh, entistä mustempia. Vertaillaanpa hieman.

Kuokkamummo-romaanin teemat kietoutuvat lasten ja nuorten maailmaan – siihen todellisuuteen, jonka voivat jakaa vain välitilassa olevat; eivät vielä aikuiset tai korkeintaan ne aikuiset, joiden elämään nuoruuden haava vaikuttaa yhä. Mustan kielen psykologinen todellisuus on puolestaan aikuisempi. Valokeilassa ovat ne valheet, joita aikuiset kertovat toisilleen ja itselleen. Niistä sikiää pimeys, jota musta kieli ojentuu lipomaan.

Jako ei toki ole totaalinen – myös Mustassa kielessä on läsnä lapsia ja lapsuusmuistoja. Mutta siinä missä Kuokkamummon kuokka kalahti lukijan tajuntaan hyödyntämällä monille tuttuja kokemuksia isompien lasten pienemmilleen kertomista kauhutarinoista, Mustassa kielessä vastaava elementti ovat pikemminkin sellaiset tragediat, jotka kuultavat lehtien pikku-uutisten rivien välistä.

Kannattiko kuokkamummoon siis palata? Todellakin. Kumpikin romaani pakottaa ahmimaan ja sytyttämään enemmän valoja kuin lukeakseen oikeasti tarvitsisi. Musta kieli herättää silti jotain muutakin – surua. Ja iloa siitä, että kuluneet yhdeksän vuotta ovat kypsyttäneet Hautalaa kirjailijana entisestään.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

Kolumni – Pääkirjoitus 4/23

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , , , , , ,

Aina väliin sitä onnistuu missaamaan tärkeitäkin kirjailijoita. Kun innostuin kauhukirjallisuudesta, niin alan elävistä tekijöistä itselleni kolisivat erityisesti sellaiset nimet kuin Clive Barker (2/88), Joe R. Lansdale (1/94) ja Poppy Z. Brite (2/95). Ylipäätään olin kallellaan lähinnä splatterpunk-ilmiön suuntaan. Samalla onnistuin totaalisesti ohittamaan brittiläisen kauhulegendan, Ramsey Campbellin, jonka ura käynnistyi jo 1960-luvun puolella.

Todellisen Campbell-herätyksen koin vasta, kun Haamu-kustantamo julkaisi viime keväänä suomeksi kokoelmallisen veteraanikirjailijan novelleja. Omaperäisistä tarinoista parhaat kolisivat kuin tonnin leka. Tästä innostuneena kahlasin läpi kasan muitakin Campbellin novelleja, joista moni painui ikuisiksi ajoiksi mieleni syövereihin.

Tässä lehdessä tutustumme laajemmin Campbellin uran alkuhetkiin sekä herran omiin ajatuksiin tuotantonsa keskeisistä piirteistä. Mukana on myös novellisuomennos Enkelten luona, joka omalta osaltaan kuvastaa Campbellin psykologisesti vahvaviritteistä kirjoitustyyliä.

Artikkelipuolella tutkaillaan myös, millaisia journalisteja Peter ”Hämähäkkimies” Parker ja Clark ”Teräsmies” Kent todellisuudessa ovat.

Uutena palstana lehdessä aloittaa Elisa Wiikin ja Mikko Seppäsen Katsomisen arvoista?. Se sukeltaa uusien spefi-henkisten televisiosarjojen maailmaan.

Ja mitäs vielä? No ainakin Topi Lepojärven satumainen novelli, Rakkautta & Anarkiaa -raportti, kalkkunaisten blu-ray-leffojen kavalkadi sekä runsaasti kirja-, sarjakuva- ja elokuva-arvosteluja.

Tällä kattauksella mieli pysyy terässä, joten eipä muuta kuin menoksi!

Toni Jerrman

Elokuvat – There’s Something in the Barn

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , ,

There’s Something in the Barn

There’s Something in the Barn on Magnus Martensin ohjaama norjalainen kauhukomedia, jonka tekijäkaartista löytyy myös suomalaisväriä.

Kun koko ikänsä Yhdysvalloissa asuneen Billin (Martin Starr) norjalaiseno kuolee, hän päättää muuttaa perheensä kanssa vuonojen täplittämään pohjolaan. Perillä Nordheimeja odottaa pikkukylän lähistöllä sijaitseva tila, johon kuuluu mökki ja aitta. Vuodenaika on tietysti talvi tunnelmallisine lumihankineen.

Bill itse intoilee muutosta eniten, sillä onhan Norja tunnetusti maailman onnellisin maa, jossa kaikki on aivan täydellistä. Positiivisuuskursseja vetävä Carol-vaimo (Amrita Acharia) suhtautuu hänkin uuteen alkuun aurinkoisen myönteisesti. Nora-tytär (Zoe Winther-Hansen) mököttää, koska joutui jättämään Kaliforniaan ystävänsä ja harrastuksensa. Lucas-poika (Townes Bunner) kiinnostuu puolestaan välittömästi vanhoista kansantaruista, jotka kertovat kirkkaita valoja, kovia ääniä ja kaikenlaista muutosta vihaavista tallitontuista.

Kuten elokuvan nimestä arvata saattaa, perheen uuden kodin aitassa asustelee ikiaikaisen kärttyinen tallitonttu (Kiran Shah). Jos sitä kohtelee hyvin, se auttaa tilan asioissa. Jos taas pistää pihan täyteen välkkyviä jouluvaloja ja järjestää aitassa äänekkään kosteat tupaantuliaisjuhlat, voi olla varma, että tonttu-ukko näyttää ihmisille kaapin paikan.

Elokuva käynnistyy hitaanlaisesti, vaikka tekeekin jatkuvalla syötöllä hyvää pilaa sekä yhdysvaltalaisesta että norjalaisesta mielenlaadusta. Kun sosiaalisesti aktiiviset amerikkalaiset heitetään keskelle jäyhästi jököttäviä pohjoismaalaisia, on selvää, että juttuun tullaan vasta kun useampikin viinapullo on korkattu. Asetelma, jossa ydinperhe joutuu uhan edessä löytämään yhtenäisyytensä, on tietenkin vanhaa kauraa, mutta tällä kertaa teemaa käsitellään vinkeän itsetietoinen pilke silmäkulmassa.

Siinä vaiheessa, kun homma pääsee käyntiin ja ruumiita alkaa kertyä, elokuva räjähtää riemastuttavan komedialliseksi kauhumätöksi. Alkukantainen tonttuilu yltyy hektiseksi, ja aseiksi kelpaavat kirveiden, nuijien ja puukkojen ohessa jääpuikot ja lumilapiot. Lisää kotipolttoista kehiin! Kiihkeä pakomatka potkukelkalla on sekin paljon velmumpaa seurattavaa kuin Bond-leffojen iänikuiset syöksylaskut.

Hieno yksityiskohta on, että juuri norjalaisille itselleen on vaikeinta vakuuttaa, että tallitontut ovatkin totta. Tallitontut, joiden repliikit ovat useimmiten silkkaa legendaa.

Kun idyllinen talvimaisema muuttuu vitsejä tykittäväksi muinaisten kauhujen tyyssijaksi, on maailmassa vihdoin kaikki hyvin.

Toni Jerrman